Oulu, Rajakylä. Asun kolmiossa Rajakyläntien varrella. Ikkunasta näkyy mänty ja kerrostalon piha, jossa naapurin Kaisa taluttaa aamuisin koiraansa. Se koira haukkuu aina seitsemältä, mutta sinä maanantaina en kuullut sitä. Kuume painoi pään tyynyyn.
Maanantaina mittasin 38,5 ja lähetin miniälle viestin. Kirjoitin sen kolme kertaa. Pyyhin pois, kirjoitin uudestaan. Kolmeen vuoteen en ollut kertaakaan ilmoittanut, etten pysty hakemaan poikia. Se tuntui siltä kuin olisin irtisanoutunut työstä, josta en tiennyt olevani palkattu.
Sanna vastasi kuuden minuutin kuluttua. Okei. Älä huolehdi. Soitan.
Luin viestin neljä kertaa. Sitten vedin peiton korviin ja toivoin, että kuume veisi myös sen tunteen.
Minä olen Anja Tuomi, 64. Olin Oulun kaupungin koulukeittiöllä 28 vuotta, viimeiset kaksitoista esimiehenä. Jäin eläkkeelle, ja kaksi viikkoa myöhemmin istuin poikani Petrin keittiössä ja kuuntelin lausetta, joka muutti arkeni.
— Äiti, me ei pärjätä kahden kanssa, jos Sanna palaa OYS:n vuoroihin. Nannyyn ei ole varaa.
Raimo oli kuollut viisi vuotta aiemmin. Katsoin Petrin suuta ja näin siinä Raimon tavan pyytää. Sanoin joo.
Siitä tuli työ. Joka arkipäivä kello 13.45 suljin kolmion oven, nousin linjaan 14 ja ajoin koulun pihalle. Hain Aaron, joka oli silloin viisi, ja Eetun, joka oli toisella. Lämmitin ruokaa, autoin läksyissä, pesin pyykkiä ja olin aina se, joka sanoo huomiseen. Sanna tuli kotiin seitsemältä, Petri yleensä myöhemmin. He sanoivat kiitos äiti ja veivät pojat. Minä siivosin keittiön ja join teen pimeässä olohuoneessa.
Maanantaina heräsin kello viisi. Kurkku oli kuin hiekkapaperia. Mittasin, 38,5. Koko talo oli ihan tyhjä äänistä, mutta oma hengitys kuului. Yritin nousta, jalat eivät totelleet. Lähetin viestin Sannalle. Sen jälkeen makasin ja odotin. Odotin, että Sanna kirjoittaa pahoillaan. Mutta ei.
Kello oli 7.03, kun ovikello soi. En jaksanut mennä ovisilmälle. Avasin.
Käytävässä seisoi Sanna. Hänellä oli takki sairaalan työvaatteiden päällä ja eripariset sukat. Aaro puristi pussia rintaansa vasten, ja pussi painoi melkein yhtä paljon kuin poika itse. Eetu piteli käytävässä piirustusta selvästi niin, ettei se taittuisi.
— Ostin C-vitamiinia ja yskänlääkettä, Sanna sanoi ja astui sisään. — Eetu, ota Aaro mukaan. Mummi ei jaksa seistä.
En ehtinyt kysyä, mitä hän tekee. Sanna otti puhelimen, soitti jollekin ja sanoi:
— Ritva, mä teen sun aamuvuoron ensi torstaina.
Sitten hän laittoi veden kiehumaan ja alkoi tyhjentää pussia. Sieltä tuli hunajaa, sitruunaa, C-vitamiinia poretabletteina, yskänlääkettä ja levy Fazerin sinistä.
— Mistä tiesit? kysyin, kun nostin suklaan pöydältä.
— Aaro kertoi, että mummi antaa aina yhden palan, mutta Eetu ei saa nähdä.
Aaro seisoi keittiön ovella ja yritti piiloutua kattilan taakse. Purskahdin nauruun, joka muuttui saman tien yskäksi.
— Mene takaisin sänkyyn, Sanna sanoi. — Minä hoidan.
En ollut kuullut hänen sanovan niin kenellekään. Ei edes pojille. Hän puhui samalla tavalla kuin minä silloin, kun lapset jäivät yökylään.
Makasin ja kuuntelin keittiöstä ääniä. Puurokattila kolisi. Aaro nauroi. Eetu sanoi: — Älä melua, mummi nukkuu.
Kuulin Sannan sanovan jotain, mitä en erottanut. Sitten jääkaapin ovi kävi. Ei minun tarvinnut nousta. Painoin pään tyynyyn ja annoin äänten kantaa.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua Sanna tuli makuuhuoneeseen. Tarjottimella oli teetä, hunajaa, kaksi paahtoleipää ja poretabletti lasissa.
— Pojat haluavat sanoa heipan.
He tulivat varpaisillaan. Aaro laski piirustuksen peiton päälle. Siinä oli mummi sängyssä, keltainen aurinko ja vihreät revontulet. Eetu seisoi ovella ja sanoi:
— Mummi, tänään mä haen Aaron itse. Sun ei tarvitse huolehtia.
Kahdeksanvuotias. Puhui kuin aikuinen mies. Katsoin heidän menoaan ja puristin peittoa.
Kun he olivat menneet, Sanna jäi vielä. Hän pesi astiat, kirjoitti lapun: Keittoa jääkaapissa. Lämmitä hellalla. Älä nouse.
Sitten hän pysähtyi eteiseen.
— Anja, mä tiedän, että sä luulet olevasi meille vain hoitaja. Mutta me ei tarvita sua vahtimaan poikia. Pojat tarvitsee mummin. Se on eri asia.
En vastannut. Kurkussa oli jotain, mikä ei johtunut kuumeesta.
Kun ovi meni kiinni, makasin ja kuuntelin, kun auto käynnistyi pihassa. Piirustus oli peiton päällä. Ilmassa tuntui sitruuna ja jokin, mitä en osannut nimetä. Itkin. En tiedä mistä. Ehkä siitä, että kolmeen vuoteen kukaan ei ollut pyytänyt minua pysymään sängyssä.
Tiistaina kuume laski. Keskiviikkona halusin jo palata, mutta Sanna kirjoitti: Vielä yksi päivä. Minä olen hoitanut.
Torstaina palasin koululle. Aaro juoksi minua vastaan kuin olisi ollut vuosi, ei kolme päivää.
Seuraavana maanantaina hain esiin paperin, johon olin kolmen vuoden ajan kirjannut viikkoaikataulun. Maanantai. Tiistai. Keskiviikko. Torstai. Perjantai.
Otin kynän ja yliviivasin torstain. Kirjoitin viereen isolla: Anjan oma aika. Sitten täytin lomakkeen Oulun kaupungin iltapäiväkerhoon ja maksoin kerhomaksun. Kahdeksankymmentäviisi euroa kuukaudessa. Laitoin lomakkeen ja kuitin kuvan Sannalle.
Illalla puhelin soi. Petri.
— Äiti, mikä tämä on?
— Torstaisin minä en hae lapsia.
Petri oli hetken aivan vaiti. Sitten hän sanoi: — Me oltaisiin voitu sopia.
— Nyt me sovittiin. Torstain minä olen mummi, en päivystys.
En kuullut vihaa. En pettyneisyyttä. Kuulin vain sen, että hän sulki oven ja käynnisti auton.
Aamulla puhelimessa oli viesti Sannalta: Hyvä. Torstai on sun.
Laitoin uuden lapun jääkaapin oveen: Torstai — Anja ei hae. Kerho maksettu 85 e/kk.
Siirryin ikkunaan. Naapurin koira haukkui taas. Nyt minä kuulin sen.
