En ole näyttelijä enkä hyväntekeväisyysjärjestön johtaja. Olen Roman Kovaltšuk, neljäkymmentäkolmevuotias, ja vedän leiriä Länsi-Ukrainassa, kylässä nimeltä Nagatšiv, Lvivin alueella. Ennen sotaa opetin liikuntaa koulussa. Nyt järjestän leikkejä lapsille, jotka eivät enää pysähdy, kun kuulevat kovan äänen — he heittäytyvät maahan, käsi pään päällä, ihan automaattisesti.
Kerron tämän, koska olin siinä huoneessa, kun se amerikkalainen näyttelijä tuli sisään ensimmäistä kertaa. En muista tarkalleen, kuka minulle kuiskasi hänen nimensä — joku vapaaehtoisista sanoi vain "se Hollywood-tyyppi tulee ensi viikolla", ja minä ajattelin, että kyllä, taas yksi kuvausryhmä, kolme tuntia, valokuvia, lähtö. Minulla oli sinä aamuna kolmekymmentäkaksi lasta odottamassa askartelupöydän ääressä, ja generaattori oli hajonnut yöllä, joten sähköä ei ollut. En ehtinyt miettiä ketään julkkista.
Hän tuli pihalle harmaassa autossa, ilman avustajaa, ilman kameraryhmää — vain yksi nainen mukana, psykologi Puolasta, Agnieszka, joka oli koordinoinut koko projektia kuukausia. Mies oli laihempi kuin luulin, farkuissa ja tahriintuneessa collegepaidassa, ja hän tervehti minua ukrainaksi. Ei täydellisesti, mutta ymmärrettävästi: "Дякую, що прийняли мене." Kiitos, että otitte minut vastaan.
Myöhemmin sain tietää, että hän oli opiskellut kyrillisiä kirjaimia lähes vuoden ennen tuloaan — ei fraasikirjasta, vaan oikeasti, jotta pystyisi lukemaan lasten piirustuksiin kirjoitetut sanat ilman tulkkia. Minulle se oli outoa. Tunnen ihmisiä, jotka ovat asuneet täällä koko elämänsä eivätkä vaivaudu lukemaan lasten viestejä loppuun asti.
Ensimmäisenä päivänä hän ei tehnyt mitään erikoista. Istui lattialla kahdeksanvuotiaan Solomijan kanssa, joka piirsi taloa palavana punaisella värikynällä — hän piirtää sen aina samalla tavalla, joka kerta, kolmen kuukauden ajan olen katsonut sitä. Mies ei sanonut "ei hätää" eikä yrittänyt vaihtaa aihetta. Hän kysyi Agnieszkan kautta, mikä huoneen väri talossa oli ollut ennen. Solomija vastasi: keltainen. Mies otti keltaisen kynän ja alkoi piirtää viereen toisen talon, ehjän, keltaisen katon kanssa. Ei sanaakaan lohdutuksesta. Vain toinen talo vierelle.
Minä seisoin ovella kahvimuki kädessä ja mietin, että tuo ele maksaa varmaan enemmän kuin koko tämän kuun budjettimme — ei rahassa, vaan siinä, kuinka moni aikuinen olisi osannut tehdä juuri niin.
Toisena päivänä alkoi olla vaikeampaa. Ilmahälytys soi kesken teatteriharjoituksen, ja meidän piti viedä kaikki seitsemänkymmentäkolme lasta kellariin, betoniseen tilaan koulun alle, jossa on patjoja seinänvieressä ja yksi ainoa lamppu. Näyttelijä meni sisään lasten mukana, istui lattialle, eikä kysynyt keneltäkään, kuinka pitkään pitää odottaa. Kaksitoistavuotias poika, Danylo, joka ei ollut puhunut viikkoon kenellekään meistä vapaaehtoisista, istui hänen viereensä ja alkoi näyttää puhelimestaan pelin, jota pelasi ennen sotaa. Mies katsoi peliä kolmekymmentä minuuttia, kysyi tyhmiä kysymyksiä säännöistä, nauroi väärässä kohdassa tahallaan. Hälytys päättyi vasta tunnin kuluttua.
Sen jälkeen Danylo alkoi tulla joka aamu ilman muistutusta.
Minua ärsyttää, kun ihmiset kysyvät minulta jälkikäteen, "mitä hän oikeasti teki" — ikään kuin odottaisivat jotain suurta puhetta tai lahjoitusta, josta tehdään lehdistötiedote. Hän ei pitänyt puhetta. Hän kantoi patjoja kellariin, opetteli kymmenen lapsen nimet ääneen, väärin lausuttuina, kunnes ne alkoivat mennä oikein. Hän söi meidän ruokaa — perunamuusia ja suolakurkkua muovilautaselta — eikä kysynyt, onko jotain muuta tarjolla.
Kolmantena iltana, kun lapset olivat jo nukkumassa, istuimme Agnieszkan ja parin vapaaehtoisen kanssa pihalla, syötiin auringonkukansiemeniä ja juotiin teetä termospullosta, koska kahvi oli loppunut. Mies kertoi, ettei hänen isoisoisänsä perhe ollut lähtenyt Galitsiasta omasta tahdostaan — he olivat paenneet sotaa vuonna 1943, ja osa suvusta oli jäänyt, piiloutunut naapureiden luo, jotka olivat riskeeranneet oman henkensä. Hän sanoi sen ihan tavallisesti, ei dramaattisesti, katsoen samalla, miten yksi lapsista oli unohtanut lelun pihapenkille sateeseen. Hän nousi hakemaan sen sisälle ennen kuin edes lopetti lauseen.
Se pieni asia jäi minuun enemmän kuin mikään puhe olisi jäänyt.
Hän oli meillä yksitoista päivää. Viimeisenä aamuna hän ei halunnut yhteiskuvaa koko ryhmästä — hän pyysi, että jokainen lapsi, joka halusi, sai kirjoittaa hänelle lapun mihin tahansa kieleen, ja hän luki jokaisen läpi hitaasti, ääneen, tavu tavulta, väärin, mutta yritti. Solomija antoi hänelle piirustuksen: kaksi taloa vierekkäin, toinen palava, toinen keltainen ja ehjä.
Kuukausi hänen lähdön jälkeen soitin Agnieszkalle kysyäkseni budjetista talveksi. Meillä oli puute lämmittimistä ja kahdesta uudesta psykologista, koska yksi heistä oli loppuun palanut ja lähtenyt. Agnieszka kertoi, että summa, joka tarvittiin — kolmekymmentäkahdeksantuhatta euroa koko talvikauden ohjelmaan, kahdeksalletoista kylälle — oli jo katettu. Hän ei sanonut kenen rahoista, mutta hän lähetti minulle kuvan tiliotteesta, jossa lukija oli merkitty vain kirjaimin "J.E." Se ei ollut lehdistötiedote. Se oli vain numero pankkitilillä, joka tuli ilman haastattelua.
Danylo pelaa nykyään sitä samaa peliä jälleen muiden lasten kanssa kellarissa, kun hälytys soi. Solomijan viimeisin piirustus, jonka näin viime viikolla, ei ole enää palava talo — se on keltainen talo, savupiipusta nousee suoraa savua, ja vieressä on pieni hahmo, jolla on aurinkolasit, vaikka Ukrainassa oli marraskuu, kun hän piirsi sen.
