Bussi oli taas myöhässä. Seisoin pysäkillä Itä-Helsingissä, tuuli puhalsi loskaa kasvoille ja mietin, että kohta saan taas kuulla sen hiljaisuuden, joka leijui sen talon käytävillä kuin räkä taudin jälkeen. Olin työskennellyt Juhani Mäkelän taloudessa viisi kuukautta. Siivoojana, laittajana, joskus myös henkisenä tukena – vaikka kukaan ei sitä minulta pyytänyt.
Juhani omisti kolme rautakauppaa. Rikas mies, mutta raha ei paikannut sitä, mikä siellä oli rikki. Hänen poikansa Eeli, kolmetoista, oli pudonnut kiipeilyseinältä kaksi vuotta sitten. Selkä halvaantunut vyötäröstä alaspäin. Hän istui pyörätuolissa, mutta pahempi oli se, mikä istui hänen silmissään: ei mitään. Ei vihaa, ei toivoa. Tyhjyys.
Sinä aamuna Eeli oli huoneessaan, tuijotti kattoon, kuten aina. Laitoin aamiaisen tarjolle, hän söi lusikallisen puuroa, työnsi lautasen pois. Radio soi jossain kaukana – joku kaupallinen kanava soitti suomalaista poppia. Huomasin, että Eelin sormi liikkui tahdissa, ihan vähän.
– Mikä biisi tää on? kysyin.
– Portion Boys. En mä tiedä, hän mutisi.
– Tanssitaanko?
Hän katsoi minua kuin hullua. Mutta minä en ollut hullu. Olin nähnyt tarpeeksi: tämä poika tarvitsi muutakin kuin passiivista jumppaa ja vitamiineja. Hän tarvitsi sitä, mitä kolmentoista vuoden ikäinen tarvitsee – typeryyttä, melua, hikeä.
Laitoin kaiuttimen kovemmalle. Otin hänet kainaloista, nostin varovasti ylös pyörätuolista. Hänen jalkansa riippuivat, mutta hän painoi kätensä olkapäilleni. Pyörähdin ympäri, horjahdin, hän naurahti. Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin hänen nauravan. Sitten hän nauroi ääneen, hysteerisesti, ja minä nauroin mukana, vaikka selkääni särki ja pelkäsin, että kaadumme.
Juuri silloin ovi aukesi. Juhani seisoi kynnyksellä, takki vielä päällä, kasvot valkoisina. Hän karjaisi jotain – en muista sanoja, mutta muistan, että hänen äänensä särkyi. Hän tarttui kaiuttimeen ja paiskasi sen seinään. Musiikki katkesi.
– Ulos talostani! Nyt!
Laskin Eelin takaisin pyörätuoliin niin varovasti kuin osasin. Hän käänsi päänsä ikkunaan päin, veti hupun syvälle. Sanoin hänelle hiljaa: "Nähdään, Eeli. Älä anna periksi." Sitten keräsin tavarani ja lähdin. Ovesta lähtiessäni kuulin, kuinka Juhani huusi jotain lääkäreistä ja vastuusta.
Kotona istuin keittiönpöydän ääressä. Asun Kalliossa, yksiössä, jonka vuokra on 740 euroa kuussa. Ikkunasta näkyy piha, jossa lapset leikkivät. Mietin, että olin tehnyt väärin – mutta en sitä, mistä minut syytettiin. En ollut vaarantanut poikaa. Olin hetkeksi antanut hänelle takaisin jotain, minkä hän oli menettänyt.
Kolme päivää myöhemmin ovikelloni soi. Avasin. Juhani seisoi rappukäytävässä, kalliissa takissaan, mutta jotenkin kutistuneena. Hänellä oli paperipussi kädessä.
– Voinko tulla sisään? hän kysyi.
Astuin sivuun. Hän riisui kenkänsä – huomasin, että hänen sukkansa olivat eriparia. Istuimme keittiössä. Hän ei puhunut pitkään aikaan. Sitten hän sanoi:
– Minä olin väärässä. Eeli ei ole puhunut minulle sen jälkeen. Hän vain makaa ja tuijottaa. Uusi hoitaja, Zoya, on ammattilainen, mutta Eeli sulkee silmänsä kun hän tulee huoneeseen. Minä… minä en tiedä mitä tehdä.
Hän laski paperipussin pöydälle. Sisällä oli pullo viiniä. En koskenut siihen.
– Tule takaisin, hän sanoi. – Maksan tuplasti. Kolminkertaisesti. Mitä vain.
Katsoin häntä. En vihannut häntä. Hän oli isä, joka pelkäsi. Mutta pelko oli tehnyt hänestä vanginvartijan.
– En tarvitse tuplapalkkaa, sanoin. – Mutta minulla on yksi ehto.
Hän kohotti katseensa.
– Minä päätän, miten Eelin kanssa toimitaan. Sinä et puutu. Jos haluan viedä hänet ulos sateeseen, vien. Jos haluan soittaa musiikkia, soitan. Sinä olet hiljaa ja katsot vierestä. Sovittu?
Hän nyökkäsi. Oikeasti nyökkäsi. Iso mies, joka komensi kokonaisia varastoja, nyökkäsi minulle kuin koulupoika.
Palasin seuraavana aamuna. Eeli istui pyörätuolissa keittiössä, kun astuin sisään. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen suupielensä värähti. Laitoin pannulle lettuja. Sanoin:
– Tänään mennään ulos. Ulkona sataa räntää, mutta se ei haittaa. Keräätään käpyjä.
Hän ei vastannut, mutta puoli tuntia myöhemmin hän oli pukeutunut ja istui eteisessä.
Siitä alkoi toisenlainen aika. Juhani pysyi poissa tieltä, mutta huomasin, että hän katseli meitä ikkunasta. Kerran hän toi meille termospullon kaakaota, kun olimme pihalla. Kerran hän istui Eelin kanssa katsomassa jääkiekkoa – Eeli selitti jotain maalivahdin torjunnasta, ja Juhani kuunteli.
Keväällä Eeli sanoi isälleen: "Muistatko, kun käytiin karting-radalla? Siellä haisi bensalta ja kumilta." Juhani ei vastannut mitään, mutta seuraavana päivänä hän lähti aikaisin aamulla.
Kului kuukausia. Kesäkuun alussa Juhani pyysi minut ja Eelin mukaan autoon. Ajoimme pohjoiseen, vanhalle teollisuusalueelle. Siellä seisoi iso halli, jonka ovessa oli kyltti: "Eelin Rata". Juhani avasi oven. Sisällä oli uusi karting-rata – mutta ei tavallinen. Kaikki autot olivat käsiohjattavia, kaasut ja jarrut ratissa. Rata oli esteetön, leveä, matalilla reunuksilla. Ja siellä oli muita lapsia, osa pyörätuolissa, osa ei.
Eeli ei sanonut mitään. Hän vain tuijotti. Sitten hän tarttui pyöriinsä ja työnsi itsensä eteenpäin, kohti yhtä autoa. Juhani seisoi vieressäni.
– Tämä maksoi yli kaksisataa tuhatta euroa, hän sanoi hiljaa. – Mutta se on sen arvoista.
Katsoin häntä. Sitten avasin laukkuni. Otin esiin pankkikirjan.
– Minulla on säästöjä, sanoin. – 4 800 euroa. Se oli tarkoitettu matkaan Espanjaan. Mutta en tarvitse sitä matkaa.
Laitoin kirjan hänen käteensä. Hän katsoi sitä kuin se olisi ollut tikittävä pommi.
– Aino, ei… et voi…
– Voin, sanoin. – Osta sillä yksi auto lisää. Sellainen, jossa on sininen kypärä. Eeli tykkää sinisestä.
Hän seisoi siinä, pankkikirja kädessään, eikä saanut sanaa suustaan. Sitten hän nyökkäsi – taas se nyökkäys – ja käveli hitaasti radan reunalle.
Minä jäin seisomaan ovelle. Kuulin, kuinka Eeli nauroi. Se oli sama nauru kuin silloin tanssiessa, mutta nyt se ei loppunut kesken. Se jatkui, ja jatkui, ja kaikui hallissa.
Seuraavana aamuna Juhani tuli luokseni keittiöön, laski eteeni paperin. Siinä luki: "Lahjoitus: 4 800 euroa. Käyttötarkoitus: yksi käsiohjattava karting-auto, sininen kypärä."
– Sinun nimesi on tässä, hän sanoi. – Eeli kysyi eilen, kuka osti sen auton. Sanoin, että sinä.
En vastannut. Katsoin ulos ikkunasta. Pihalla Eeli istui pyörätuolissa, mutta nyt hänellä oli kypärä päässä ja hän nauroi jollekin, mitä toinen poika sanoi.
Minä en ollut enää siivooja. En ollut hoitaja. Olin se, joka tanssi pojan kanssa, kun kaikki muut pelkäsivät.
