Eila lusikoi sokeria kahviinsa hitaasti, antaen jokaisen rakeen pudota yksitellen. Hänen miniänsä Johanna istui keittiön pöydän toisella puolella ja selasi puhelintaan, kulmat kurtussa.
— Me ollaan Jeren kanssa puhuttu, Johanna aloitti laskematta katsettaan ruudusta. — Ja tultiin siihen tulokseen, että sun eläkkeellä pärjää ihan hyvin. Me ei voida enää maksaa sulle joka kuukausi.
Eilan käsi pysähtyi. Lusikka jäi puolitiehen.
— Mitä tarkoitat? Eila kysyi, vaikka tiesi tasan tarkkaan.
Johanna huokaisi, kuin olisi selittämässä yksinkertaista asiaa lapselle. — Eläke on melkein tuhat kuusisataa. Vuokra kuusisataa. Ruokaan jää tonni. Yksin asuvalle naiselle se on enemmän kuin tarpeeksi.
Pöydällä höyrysi vastaleivottu mustikkapiirakka. Sellainen, jonka Eila oli leiponut aamulla omista pakastemustikoistaan. Johanna oli jo syönyt kaksi palaa.
— Ne neljäsataa euroa, Eila sanoi ja laski lusikan pöydälle. — Ne ei ole mitään avustusta.
Johanna kohotti kulmiaan. — No mitä ne sitten on?
— Palkkaa. Minun työstäni.
Keittiöön laskeutui hiljaisuus. Jääkaappi hurisi. Jossain yläkerran asunnossa joku imuroi. Johanna tuijotti Eilaa kuin tämä olisi yhtäkkiä alkanut puhua kiinaa.
— Palkkaa? Omien lastenlasten hoitamisesta? Sä oot isoäiti, Eila. Se on etuoikeus.
— Etuoikeus on herätä joka aamu kuudelta, tehdä aamupalaa kaksivuotiaalle ja neljävuotiaalle, viedä heidät päiväkotiin sateessa ja räntäsateessa, hakea heidät iltapäivällä, syöttää, kylvettää, lukea iltasatu ja odottaa että te tulette hakemaan heidät kahdeksalta illalla? Viisi päivää viikossa?
Johanna naurahti. Sellainen lyhyt, ivallinen naurahdus. — Herranjumala. Lapsiahan sä rakastat.
— Rakastan. Mutta rakkaus ei maksa sähkölaskua. Eikä niitä ruokia joita lapset syö. Eikä bensoja joilla heitä kuskaan.
Eila nousi ja otti esiin pienen mustan vihkonsa keittiön laatikosta. Hän oli entinen kirjanpitäjä. Tottumuksesta kaikki oli ylhäällä. Hän avasi vihkon ja työnsi sen pöydän yli Johannan eteen.
— Viime kuussa ostin lapsille ruokaa kolmellasadalla kuudellakymmenellä eurolla. Vaippoja viidelläkymmenellä. Uudet talvikengät Ainolle — kuusikymmentäyhdeksän. Bensaa satanen. Yhteensä viisisataakahdeksankymmentä euroa. Te maksoitte neljäsataa. Minä maksoin loput omasta pussistani.
Johanna ei katsonut vihkoa. Hän työnsi sen takaisin sormenpäillään, kuin siinä olisi ollut jotain likaista.
— Jere tulee kohta töistä. Sä voit puhua hänelle.
— Puhun.
Jere saapui tunnin kuluttua. Hän toi mukanaan pullon halpaa punaviiniä, jonka ojensi äidilleen eteisessä. — Tässä, äiti. Viikonlopuksi.
Eila otti pullon vastaan. Luki etiketin. Kahdeksan euroa. Hän laittoi sen pöydälle avaamatta.
He istuivat olohuoneessa. Eila sohvalla, Jere ja Johanna vierekkäin vastapäisellä nojatuolilla. Kuin työhaastattelussa. Tai kuulustelussa.
— Äiti, meillä on nyt tiukkaa, Jere aloitti. — Asuntolaina, autolaina, Johannan hammashoidot maksaa maltaita. Sä et tarvitse rahaa mihinkään. Sä olet aina kotona.
— Olen kotona teidän lastenne kanssa.
— No niin, mutta sehän on sulle ilo! Mummona olemisen paras puoli.
Eila katsoi poikaansa pitkään. Tämä oli samannäköinen kuin isänsä. Sama leuka, samat silmät. Vain selkäranka puuttui.
— Viime keväänä, Eila sanoi hiljaa, — lainasin sulle kuusituhatta euroa. Veneen moottoriin. Muistatko?
Jere nielaisi. Korvat alkoivat punoittaa. — Muistan. Maksan takaisin.
— Milloin?
— Kun on rahaa.
— Sitä ei koskaan ole. Olen ottanut pikavippejä sinun takuisi. Maksan korkoja. Eläkkeestäni, josta teidän mielestä jää liikaa käteen.
Johanna puuttui puheeseen, ääni kireä kuin viulunkieli. — Sä et voi syyllistää meitä rahasta koko ajan! Me tuodaan sulle ruokaa! Ollaan ostettu sulle kahvinkeitinkin!
— Kahvinkeitin maksoi neljäkymmentä euroa. Toitte sen jouluna kaksi vuotta sitten.
— No niin! Se on lahja!
— Lahja, jonka maksoin itse. Annoitte sen rahan minulta saamastanne avustuksesta.
Jere pomppasi seisomaan. — Tää menee ihan älyttömäksi. Sä olet meidän lasten mummo. Et mikään palkattu hoitaja. Rahat loppuu tähän. Piste.
Hän heitti avaimensa sohvapöydälle, kuin merkiksi lopullisesta päätöksestä. Johanna nyökkäsi.
Eila ei sanonut mitään. Hän nousi, käveli eteiseen, avasi naulakon laatikon. Sieltä hän otti esiin toisen avainnipun. Käveli takaisin olohuoneeseen ja laski avaimet poikansa eteen.
— Mitä nuo on? Jere kysyi.
— Teidän asuntonne avaimet. En tarvitse niitä enää.
Johanna nousi seisomaan. — Mitä sä tarkoitat?
— Huomisesta alkaen haette Ainon ja Leevin itse. Teette aamupalan itse. Viette päiväkotiin itse. Haette iltapäivällä itse. Olette viikonloput heidän kanssaan itse.
— Mä olen töissä! Johanna kirkui.
— Minäkin olin töissä. Neljäkymmentä vuotta. Nyt olen eläkkeellä.
Eila käveli ulko-ovelle ja avasi sen. Pakkanen puhalsi porraskäytävästä sisään. — Kakku on syöty. Kahvi on juotu. Ovi on tuossa.
Jere tarttui takkiinsa. Liikkeet olivat töksähtelevät, raivon jäykistämät. — Sä kadut tätä vielä. Istut täällä yksin ja kadut.
Eila sulki oven heidän perässään. Käänsi lukon. Otsa painoi hetken kylmää puuta vasten.
Seuraavana maanantaina hän heräsi puoli yhdeksältä. Ensimmäistä kertaa vuosiin.
Asunto oli hiljainen. Kukaan ei huutanut mummia tekemään puuroa. Kukaan ei roiskuttanut kaakaota valkoiselle pöytäliinalle. Kukaan ei vaatinut Peppa Possua televisiosta volyymillä, joka kuului naapuriin asti.
Hän keitti kahvia. Ihan oikeaa, italialaista espressoa. Oli ostanut sitä Stockmannilta lauantaina. Avasi uuden paketin, nuuhkaisi aromia. Hän otti kaapista posliinikupin, sen jossa oli ruusukuvio. Sen jonka oli saanut äidiltään, ja jota ei ollut uskaltanut käyttää lastenlapsia hoitaessa. Liian arvokas, rikkoutumisvaara.
Kahvi oli vielä puoliksi juomatta, kun ovikello soi.
Soi ja soi. Sellainen pitkä, vaativa, sormi pohjassa -soitto.
Eila katsoi ovisilmästä.
Porraskäytävässä seisoi Johanna. Tukka pystyssä, puhelin korvalla, silmät raivosta viiruina. Toisessa kädessä hän puristi kaksivuotiaan Ainon kättä niin lujaa, että lapsen rystyset olivat valkoiset. Leevi, neljävuotias, istui portailla ja itki suu auki. Räkä valui ylähuulelle, kukaan ei pyyhkinyt.
— Avaa! Johanna huusi. — Tiedän että olet kotona! Näin valon ikkunassa!
Eila avasi oven sisäketjuun asti. Raosta näkyi hänen kasvonsa. Rauhalliset. Omat.
— Päiväkotiin tuli vesivahinko, Johanna sylki sanat ulos. — Ne on kiinni koko viikon. Mä olen myöhässä töistä. Ota lapset.
— Hyvää huomenta, Eila sanoi.
— Älä viitsi! Ota ne nyt, sulla ei ole mitään muutakaan tekemistä!
— Minulla on suunnitelmia tänään.
— Mitä suunnitelmia? Istut kotona ja katsot televisiota!
— Käyn kirjastossa. Tapaan ystäviä. Kahvilassa lounaalla. Kaikkea mitä eläkeläiset tekevät kun eivät ole palkattomia lastenhoitajia.
Johanna potkaisi ovenkarmia. Pölyä varisi postiluukusta. — Mä jätän ne tähän! Saat selittää lastensuojelulle miksi lapset istuvat porraskäytävässä!
— Jätä vain. Naapurin Leena on kotona. Hän on sosiaalityöntekijä. Uskon että hän tietää tarkalleen mihin soittaa kun äiti hylkää lapsensa rappukäytävään.
Hiljaisuus. Pitkä. Täynnä kaikkea sanomatonta.
Johanna henkäisi syvään. Sieraimet laajenivat. Eila näki miten nainen puri hampaansa yhteen niin lujaa, että leukanivelet pullistuivat.
— Sä olet sairas. Tiedätkö sen? Sairas, ilkeä akka.
Hän tempaisi lapset mukaansa. Leevi kaatui, löi polvensa rappuun, alkoi huutaa. Johanna ei katsonut taakseen. Hissin ovet kolahtivat kiinni. Askelten äänet vaimenivat.
Eila sulki oven. Käveli takaisin keittiöön. Kahvi oli yhä kuumaa. Hän istui alas ja joi sen loppuun. Hänen kätensä vapisivat hieman, mutta se oli helpotuksen vapinaa. Ei pelon.
Viikko kului. Kaksi.
Kukaan ei soittanut. Kukaan ei tullut käymään. Eila aloitti vesivärimaalauksen. Osti itselleen uuden takin kirpputorilta. Kävi yksin elokuvissa keskellä päivää. Istui salissa ainoana katsojana ja söi popcornia lounaaksi.
Eräänä perjantaina ovikello soi illalla, melkein kymmeneltä.
Eila avasi. Jere seisoi käytävässä Leevin kanssa. Poika oli puettu väärinpäin olevaan takkiin ja ilman lapasia. Nenästä valui jotain vihreää. Isä oli kalpea, silmät punareunaiset, parta ajamatta.
— Äiti, apua. Johannalla on umpisuolentulehdus. Sitä leikataan juuri nyt. Mun täytyy mennä sairaalaan. Aino on Johannan äidillä, mutta Leeviä en saa mihinkään. Vain yhdeksi yöksi. Ole kiltti.
Jere työnsi pojan sisään kysymättä lupaa. Leevi kompuroi eteiseen, takkuinen ja likainen. Tuoksui hielle ja makeisille.
— Mikä sairaala? Eila kysyi.
— Töölön sairaala. Mä soitan aamulla!
Ovi paiskautui kiinni ennen kuin Eila ehti sanoa mitään muuta.
Leevi seisoi eteisessä ja tuijotti isoäitiään. — Mummi, mulla on nälkä. Syötiin hampurilaisia, mutta vain yksi.
Eila auttoi pojan takin pois. Ohjasi keittiöön. Leipoi voileivän. Kaatoi maitoa. Katseli kun poika söi, leipä kädessä, toisella kädellä piirrellen sormella pöydän muruja.
— Miten äiti voi? Eila kysyi.
— Äiti on ihan kunnossa, Leevi sanoi suu täynnä. — Se sano että ne menee iskän kanssa hotelliin. Siellä on uima-allas. Minä en saanut tulla mukaan.
Eilan sydän pysähtyi. Hetkeksi. Sitten se alkoi lyödä uudestaan, kylmällä, terävällä rytmillä.
Hän otti puhelimensa. Etsi Instagramin. Hän ei itse juuri käyttänyt sitä, mutta Johannan siskon Nooran hän oli kerran lisännyt. Avasi Nooran profiilin.
Ensimmäisessä tarinassa soi jumputtava bilemusiikki. Kuva tärisi, oli otettu huonosti. Altaan reunalla istui viisi naista, kädessään kuohuviinilasit. Keskellä istui Johanna. Musta iltapuku, hiukset laitettu juhlakampaukselle, helmet kaulassa. Teksti kuvan päällä: "Tytöt on tyttöjä! Spa-viikonloppu alkakoon! Kiitos ihanille aviomiehille lahjakortista!"
Julkaistu kaksikymmentä minuuttia sitten. Sijainti: Kylpylähotelli Rantakivi, Loviisa. Neljänkymmenen minuutin ajomatkan päässä.
Puhelin piippasi. Viesti Jereltä:
"Äiti, väärä hälytys. Ei se ollut umpisuoli. Lääkärit käski levätä. Jatketaan Johannan äidin luona viikonloppu. Pidä Leevi sunnuntaihin. Kiitti, oot paras."
Eila luki viestin kolmeen kertaan. Sitten hän katsoi Leeviä. Poika oli syönyt ja leikitteli nyt suolasirottimella.
— Leevi. Pue takki.
— Mihin me mennään?
— Mennään äidin ja iskän luo. Yllätysvierailulle.
Eila ei soittanut taksia. Hän ajoi itse. Vanha Toyota Corolla käynnistyi pakkasesta huolimatta ensi yrittämällä. Hän oli maksanut sen huollon itse. Eläkkeestään. Siitä, josta muka jäi liikaa käteen.
Ajo Loviisaan kesti kolmekymmentäkahdeksan minuuttia. Leevi nukahti turvaistuimeen. Ränsistynyt katuvalaistus vaihtui ensin pimeiksi pelloiksi, sitten hotellin parkkipaikan kirkkaiksi lampuiksi.
Hotelli oli hieno. Sellainen joissa Eila ei ollut koskaan käynyt. Kiviseinät, ulkotakkat, parvekkeet joista näki merelle. Parkkipaikalla seisoi Jeren Audi. Viime vuonna ostettu, sataneljäkymmentätuhatta euroa, kuukausierä jonka takia muka piti lopettaa äidin avustaminen.
Eila nosti Leevin hereille. Puki tämän takaisin väärinpäin olevaan takkiin. Ei korjannut. Antoi olla.
He kävelivät aulaan. Marmorilattia. Kattokruunut. Vastaanottotiskin takana seisoi nuori mies, joka katsoi heitä kummissaan — vanha nainen arkisissa vaatteissa ja pieni poika likaisessa takissa, tulijoina hienoon kylpylähotelliin.
— Iltaa, Eila sanoi. — Missä on Noora Koskisen seurueen varattu kabinetti?
— Salissa Meri. Käytävän päässä, vasemmalla.
— Kiitos.
He kävelivät käytävää pitkin. Seinillä paloi kynttilöitä. Jostain kuului hiljaista pianomusiikkia. Eila piti Leeviä kädestä. Hänen askeleensa olivat hitaat, vakaat. Ei epäröintiä. Ei vihaa. Vain päättäväisyyttä.
Hän työnsi salin kaksoisovet auki.
Sisällä oli ehkä kolmekymmentä ihmistä. Pitkä pöytä täynnä ruokaa ja kukkia. Ilmapalloja. Juhlakoristeita. Tunnelma oli katossa. Joku piti puhetta, kohotti maljaa.
Eila tunnisti Johannan heti. Tämä istui pöydän keskellä, selin oveen. Paljaat olkapäät, kallis kampaus, korvakoruina jotain hohtavaa.
Jere istui hänen vieressään. Puku päällä. Solmio vinossa. Kädessä viskilasi. Hän nauroi jollekin, pää kenossa, huoleton.
Eila käveli saliin. Hänen kenkänsä kopisivat parkettia vasten. Muutamat vieraat kääntyivät katsomaan. Uteliaisuutta, sitten epäuskoa.
Puhe keskeytyi.
Jere kääntyi. Hitaasti. Ensin vartalo, sitten pää. Hänen katseensa osui äitiin. Ensin tunnistamatta. Sitten kasvot valahtivat valkoisiksi.
— Äiti?
Juomalasi putosi pöydälle. Viskiä läikkyi valkoiselle pöytäliinalle, leviten punaisen viinin tahraaman kankaan yli.
Johanna kääntyi. Hänen silmänsä laajenivat. Ensin järkytyksestä, sitten silkasta kauhusta.
Eila pysähtyi aivan pöydän eteen. Hän ei huutanut. Ei syyttänyt. Hän puhui matalalla, kantavalla äänellä, sellaisella jota käytetään kun halutaan koko huoneen kuulevan.
— Jere. Sinä unohdit matkatavarasi.
Hän työnsi Leeviä kevyesti eteenpäin. Poika juoksi äitinsä luo ja takertui tämän iltapukuun, pyyhkien räkää ja suklaata kankaaseen.
— Äiti! Mulla on pissahätä!
Huoneessa oli niin hiljaista, että viereisen salin piano kuului läpi.
Johannan kasvot vääristyivät. Kireäksi naamioksi. Hänen päänsä kääntyi Eilan puoleen, katseessa jotain myrkyllistä.
— Mitä vittua sinä teet? hän sihahti hampaittensa välistä. — Sä tuut tänne nolaamaan meidät? Meidän ystävien eteen? Nyt sä lähdet ja viet pojan mukanasi!
Noora nousi seisomaan. — Jere, mitä helvettiä? Te sanoitte, että lapset on hoidossa.
Jere ponkaisi ylös. Punaa poskilla. Hän tarttui äitiään käsivarresta. — Äiti, mä en vittuile. Häivy nyt. Täällä on mun pomo. Täällä on Johannan asiakas.
Eila katsoi käteen tarttunutta poikaansa. Samaan tapaan kuin tämä oli pienenä purrut häntä rinnasta. Katseen lämpö oli poissa. Jäljellä oli vain jää.
— Irrota kätesi, hän sanoi hiljaa.
Jere päästi irti. Eila puhui kovemmalla äänellä.
— Te valehtelitte minulle. Sanoitte, että Johanna on sairaalassa. Että häntä leikataan. Jätitte pojan oven taakse kuin postipaketin ja ajoitte tänne. Juomaan. Juhlimaan. Tanssimaan.
— Me tarvittiin yksi viikonloppu! Johanna huusi. — Yksi viikonloppu ilman lapsia! Meilläkin on oikeus levätä!
— On. Mutta levätkää omalla kustannuksellanne. Minä olen eläkkeellä. Minä lepään nyt. Joka päivä.
Eila kääntyi. Oli lähdössä.
— Mummi! Leevi itki. — Älä lähde!
Eila ei kääntynyt. Hän käveli ulos salista, selkä suorana. Jostain takaa kuului Jeren käheä huuto:
— Sä et ole enää minun äitini! Häivy! Älä soita! Älä ikinä tule!
Ovet sulkeutuivat perässä. Hiljaisuus huuhtoi yli kuin aalto. Eila seisoi tyhjässä käytävässä. Kattokruunut tuikkivat. Pianoa ei enää kuulunut.
Hän hengitti kerran. Syvään. Sitten hän käveli autolleen. Istui ratin taakse. Käynnisti moottorin.
Parkkipaikan laidalla hän pysähtyi hetkeksi. Oli satanut lunta. Ikkunasta näkyi hotellin valaistu ikkuna. Siellä sisällä joku hyvästelee nyt vieraansa, joku yrittää selittää.
Auton lämmitys alkoi puhaltaa haaleaa ilmaa. Eila sääti radiota. Loihen laulu soi. Hän laittoi äänen kovemmalle.
Kotona odotti tyhjä asunto. Ei likaisia tossuja. Ei rikkinäisiä leluja. Ei huutavia sukulaisia.
Hän pysäköi kotikadulle. Nousi autosta. Käveli hitaasti ulko-ovelle. Avasi rappukäytävän oven.
Perjantaina hän oli vaihdattanut lukot. Maksoi satakuusikymmentä euroa. Eläkkeestä.
Sunnuntaina ovikello soi taas. Pitkään. Vaativasti.
Eila keitti teetä. Oli ostanut uuden kannun, japanilaisen, valurautaisen. Kallis. Oli ajatellut itseään ostaessaan.
Hän ei avannut ovea. Meni kuitenkin eteiseen. Katsoi silmästä.
Jere seisoi käytävässä. Yksin. Takki repsotti auki. Silmät verestivät. Nyrkki paukutti ovea.
— Sä vaihdoit lukot?! hän huusi. — Oletko sä sekaisin?!
— Vaihdoin, Eila sanoi oven läpi. — Maksoi satakuusikymmentä euroa. Minun eläkkeestäni.
— Päästä sisään!
— En.
— Sä tuhosit kaiken! Tiedätkö sä mitä sä teit?! Johannan pomo oli siellä! Minun esimies oli siellä! Meidät nolattiin täysin! Johannan sisko ei puhu meille enää!
— Se on teidän ongelmanne.
Jere löi ovea. Kerran. Kaksi. Eila ei hievahtanutkaan.
— Sä kuolet yksin! kolahti oven takaa. — Kukaan ei tuo sulle vesilasillistakaan!
Eila hymyili. Se näkyi vain silmäluomien rypyissä, ei huulissa.
— Ostan hanallisen vesiautomaatin. Toimitus kotiovelle. Hyvästi, Jere.
Hän käveli keittiöön. Askel oli kevyt. Keittiössä tuoksui tuoreelle teelle, hunajalle, sitruunalle.
Asunto oli hiljainen. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kukaan ei tarvinnut häntä.
Eila kaatoi teetä kuppiin ja istui ikkunan ääreen. Ulkona satoi lunta, hitaasti, pehmeästi.
Hän nosti kupin huulilleen.
