Mulla oli enää neljä tuntia vuoroa jäljellä, kun ulko-ovi avautui ja sisään astui sellainen näky, jota ei Tampereen Hervannan poliisiasemalla nähnyt joka päivä. Vanha mies, jolla oli yllään harmaa popliinitakki, joka roikkui hartioilla kuin se olisi kuulunut jollekin isommalle. Hän pysähtyi kynnykselle ja katsoi ympärilleen kuin etsisi jotain, mitä ei ollut olemassa.
Kello oli 14.07. Mä olin lähdössä kahvitauolle, takki jo puoliksi päällä, kun tuo mies käveli tiskille. Askel oli lyhyt, mutta vakaa. Sellainen askel, jota ei opita vanhainkodissa.
"Minä haluan tehdä rikosilmoituksen."
Juhani, meidän päivystävä, kohotti katseensa ruudulta. Juhani oli kolmekymppinen, hiukset ajeltu sivuille, ja hänellä oli tapana puhua kansalaisille kuin nämä olisivat häirinneet hänen lounastaan.
"Minkä rikoksen?"
"Naapurit soittavat musiikkia joka yö. Kolmelta aamuyöllä. Minä en saa nukuttua. Olen soittanut hätänumeroon kolme kertaa, mutta kun partio tulee, he ovat jo hiljaa."
Juhani huokaisi. Mä näin, miten hänen sormensa koputti pöytään.
"Tämä on nyt vähän sellainen juttu, että… ei poliisi voi tulla joka yö jonkun musiikin takia. Teidän pitää itse puhua naapureille."
"Minä olen puhunut. He nauravat. Kerran he heittivät tupakantumpin mun oven eteen."
Juhani katsoi mua. Sellainen katse, joka tarkoitti: "taas näitä". Mä seisoin vähän sivummalla, kädessä puhelin, josta olin juuri tarkistanut bussin lähtöajan. 15.12 lähtee seuraava. Mä ajattelin, että ehdin vielä.
"Hei, kuulkaa", Juhani sanoi, "tehkää nyt se ilmoitus netissä. Homma selvä."
"Minulla ei ole tietokonetta."
"No sitten vaikka kirjastossa."
Se vanha mies seisoi tiskin edessä, kädet taskussa. Hänellä oli sellainen haju, jota ei heti tunnista — tupakkaa, kyllä, mutta myös jotain muuta. Vanhaa villaa. Tärpättiä. Sellainen haju, joka jää vaatteisiin, kun asuu yksin pitkään.
"Minä en lähde ennen kuin joku ottaa tämän vastaan."
Hän ojensi paperin. Se oli ruutuvihkosta revitty sivu, käsin kirjoitettu. Reunat repsottivat. Mä näin sieltä sanan "musiikki" ja jonkun nimen, mutta en jäänyt katsomaan.
Juhani otti paperin. Katsoi sitä kaksi sekuntia. Sitten hän rutisti sen palloksi ja heitti roskikseen tiskin alle.
"Niin. Se siitä. Hyvää päivänjatkoa."
Mä seisoin ehkä kolmen metrin päässä. En sanonut mitään. Se on se pahin juttu, minkä mä olen tehnyt tässä työssä — en mitään. Mutta silloin mä en tiennyt sitä.
Vanhus katsoi roskista. Sitten Juhania. Mä luulin, että hän alkaisi huutaa. Vanhat miehet joskus huutaa. Mutta hän ei. Hän veti henkeä, nosti leukaa ja sanoi aivan rauhallisesti:
"Haen poliisipäällikön tänne. Heti."
Juhani naurahti. "Poliisipäällikkö on lounaalla."
"Sitä minä en niele."
Ja sitten se tapahtui. Vanhus otti askeleen taaksepäin, horjahti, ja hänen vasen kätensä puristui rintaan. Kasvot menivät paperinvalkoisiksi.
"Hei, istukaa!" mä sanoin ja siirryin vaistomaisesti hänen viereensä. Johdin hänet penkille. Hän oli kevyt, lähes painoton, ja hänen hengityksensä oli pinnallista.
Juhani nousi seisomaan. "Mikä hätänä? Soitanko ambulanssin?"
Mies pudisti päätään, avasi takin napit ja veti sisätaskusta pienen pahvirasian. Nitroja. Mä tunsin pakkauksen. Isälläni oli samat.
Hän yritti avata rasiaa, mutta sormet tärisivät. Kansi aukesi ja tabletteja putosi lattialle. Ja niiden mukana jotain muuta, joka leijui kevyesti alas ja kääntyi ympäri.
Valokuva. Vanha mustavalkoinen, reunat kellastuneet. Siinä seisoi nuori mies sotilasunivormussa, ilme vakava, leuka ylhäällä. Takana oli jotain tekstiä, josta en saanut selvää.
Ja sillä hetkellä käytävän päässä avautui ovi. Meidän päällikkö, Mikko Virtanen, astui ulos huoneestaan. Hänellä oli kädessä avainnippu ja takki toisella olalla. Hän oli lähdössä johonkin, mutta pysähtyi.
Päällikkö katsoi lattiaa. Näki valokuvan. Kumartui.
Hän nosti sen käteensä ja katsoi sitä. Ja sitten jotain muuttui hänen kasvoillaan. Se kesti ehkä kolme sekuntia. Kolme sekuntia, jonka aikana koko asema hiljeni.
Hän nosti katseensa. Katsoi vanhusta. Takaisin kuvaan. Takaisin vanhukseen.
"Tämä on se luutnantti", hän sanoi.
Ääni oli matala, melkein kuiskaus. Juhani seisoi tiskin takana kädet roikkuen. Mä en ymmärtänyt mitään.
Päällikkö astui lähemmäs vanhusta. Pysähtyi.
"Tämä on se mies, joka makasi kranaatin päällä Kosovo-saarrolla 1999. Me olimme kymmenen. Kaikki palasivat kotiin. Tämä on hän."
Hän laskeutui toiselle polvelleen. Katuhiekkaa tarttui housunpolveen. Hän piti valokuvaa molemmissa käsissä kuin se olisi ollut pyhäinjäännös.
"Teidän poikanne", hän sanoi. "Hän kantoi mut oman tulituksen keskellä. Mä en ole koskaan nähnyt mitään sellaista. En koskaan."
Vanhus ei sanonut mitään. Hän puristi rasiaa kädessään, ja yksi tabletti oli pudonnut hänen syliinsä. Päällikkö ojensi hänelle kätensä, ei kättelyyn, vaan otti tablettirasian, avasi sen ja antoi hänelle uuden tabletin.
"Juokaa", hän sanoi. "Minä haen vettä."
Hän ei huutanut. Ei käskenyt. Hän nousi, käveli tiskin taakse, otti puhtaan muovimukin, laski vettä ja toi sen takaisin. Kaikki asemalla seisoi paikallaan. Juhani näytti siltä kuin olisi halunnut kadota lattiaan.
Vanhus nieli tabletin. Hänen hengityksensä rauhoittui. Neljäkymmentä sekuntia. Viisikymmentä.
Päällikkö kääntyi meihin päin. Ensimmäistä kertaa.
"Kuka tämän rikosilmoituksen otti vastaan?"
Ei kukaan vastannut. Juhani tuijotti roskista.
"Minä kysyn uudestaan."
"Minä… en vielä", Juhani sai sanottua.
Päällikkö käveli tiskille, kumartui, nosti roskiksesta sen ruttuisen paperin ja levitti sen pöydälle. Hän silitti sitä kämmenellään.
"Kirjoitat puhtaaksi", hän sanoi Juhanille. "Minun nimeni alle. Ja jos tämä ei mene eteenpäin tänään, sinä lähdet."
Se oli ensimmäinen kerta, kun mä näin Juhanin polveen tulevan sellaisen tärinän, että hän joutui tukemaan kättään pöytään.
Päällikkö kääntyi takaisin vanhuksen puoleen, otti häntä käsivarresta ja auttoi hänet ylös.
"Tulkaa", hän sanoi. "Käydään tämä läpi minun huoneessani. Ja haluan kuulla kaiken niistä naapureista. Kaiken."
He kävelivät käytävää pitkin. Päällikkö ei laskenut irti hänen käsivarrestaan. Kumpikaan ei puhunut.
Mä jäin seisomaan paikalleni. Puhelin värisi taskussa. Bussi 15.12. Mä en mennyt.
Juhani istui hiljaa, tietokoneen ruutu hehkui edessä. Hän otti uuden paperin, mutta ei kirjoittanut mitään. Hän katsoi vanhaa paperia — sitä, joka oli rypistetty. Mä näin, miten hänen sormensa tunnustelivat sen taitoksia, kuin hän yrittäisi saada selville, miten se oli tehty.
Mä kävelin tiskille. Otin paperin. En sanonut mitään. Ojensin sen hänelle.
Hän ei ottanut sitä. Hän katsoi mua ja sanoi:
"Mitä sä sanoisit, jos joku tekis noin sun isälle?"
Mä en vastannut.
Sitten mä tein ainoan asian, minkä mä olin koko päivänä tehnyt oikein. Mä kumarsin pään, otin sen ruttuisen paperin ja vein sen päällikön huoneeseen.
Ovi oli raollaan. Vanhus istui nojatuolissa. Päällikkö oli polvillaan hänen edessään, valokuva kädessään, ja he puhuivat jostain, mitä mä en kuullut. Mä laskin paperin pöydälle oven viereen ja vedin oven kiinni.
Kun mä kävelin takaisin, mä huomasin, että mun kädet olivat nyrkissä. Ei vihan takia. Sen takia, etteivät ne tärisisi.
