Markus heilautti jääkaapin oven kiinni niin että pullot kilisivät. Hyllyillä ei ollut mitään valmista purtavaa, ei edes sitä halvinta einesmakkaraa.
— Mitä ihmettä täällä oikein syödään? — hän murahti ja kaivoi takkinsa taskusta kännykän.
Saara nosti katseensa kannettavalta tietokoneeltaan. Oli perjantai-ilta, ja hän oli vielä puoliksi töissä. Työnantaja oli luvannut ylityökorvauksen ensi tilissä, ja nyt siitä piti puristaa kaikki irti.
— Jääkaapissa on pataa, teen sulle lämpimän lautasen, Saara sanoi ja sulki koneen kannen.
— Ai sieltäkö ne ruuat taikomalla ilmestyy? Minä olen ollut koko viikon reissussa. Olisit voinut käydä ihan itse Prismassa, hän tiuskaisi.
— Kyllä mä kävin, Saara vastasi hiljaa. — Sillä budjetilla mitä meillä oli.
Markus käveli hellan luo ja nosti kattilan kantta. Sieltä nousi höyryä, joka tuoksui porkkanalle ja sipulille. Mutta miehen ilme pysyi happamana.
— Kasviskeittoa. Taas. Mä en ole mikään pupu. Pitäähän sun ymmärtää, että normaali ihminen syö lihaa.
— Siellä on lihapullia seassa, Saara totesi. — Itse asiassa kaikki mitä kaapista löytyi.
— Kuule, kyllä äiti oli alusta asti oikeassa. Susta ei ole mihinkään emännäksi.
Haavan aukaisu oli julkinen ja ruma. Saara puri huultaan. Viisi vuotta naimisissa, ja silti tämä sama levy pyöri kerran kuussa. Anoppi oli ihanainen ihminen — puhelimessa. Kasvokkain hän katsoi miniäänsä aina nenänvartta pitkin, kommentoi ruokia ja imuroinnin jälkeä. Saara oli jo tottunut siihen. Mutta se, että Markus jaksoi toistaa äitinsä sanoja, sattui enemmän.
— Mitä se äitisi sitten sanoi? — Saara kysyi, vaikka tiesi vastauksen.
— Että hyvä kun edes siivoat. Mutta ruuanlaitto on yhtä tuskaa. Eikö tässä taloudessa muka ole varaa kunnon pihviin?
— On. Mutta sinä et ole tuonut ruokaan rahaa kolmeen kuukauteen.
Keittiön hiljaisuus oli raskas. Emma, heidän kuusivuotias tyttärensä, piirsi olohuoneen pöydän alla yksisarvisia, eikä kuullut mitään. Saara oli oppinut käymään nämä taistelut kuiskaten.
— Sä tiedät, että mä autan äitiä. Isän kuoleman jälkeen sillä ei ole ketään muuta. Ja mä säästän meidän lomamatkaa varten, Markus puolustautui.
— Säästät mistä? Sun tilisi on ollut tyhjä joka palkkapäivän jälkeen. Mihin ne rahat oikeasti menevät?
— Mä en jaksa tätä kuulustelua.
Markus heilautti kättään ja marssi eteiseen. Takki niskaan ja ovi kiinni. Kolme päivää kului, eikä hänestä kuulunut mitään. Saara hoiti Emman päiväkotirumban, kävi kaupassa, maksoi vuokran ja lämmitti iltaisin itselleen samaa kasviskeittoa. Hän laski tunteja siihen, että seuraava palkka tulisi tilille.
Torstaina Markus palasi. Hän seisoi ovella hyväntuulisena ja haistoi partavedeltä, kalliimmalta kuin mikään mitä Saara oli vuosiin ostanut.
— Äiti vei Emman bussilla Hoploppiin. Meillä on koko ilta aikaa kahdestaan, Markus sanoi.
— Istu alas, Saara vastasi. — Meidän täytyy puhua.
Keittiön pöydän ääressä Saara kiersi sormustaan. Se oli ärsyttävä tapa, jonka hän huomasi aina hermostuessaan.
— Markus, mihin sun palkka katoaa? Äidillesikö? Vai jonnekin muualle?
— Mä kerroin jo. Sisko, Laura, on eroamassa. Niillä menee huonosti. Äiti auttaa niitä, ja mä autan äitiä. Se on väliaikaista.
— Väliaikaista? Sun siskosi on ollut eroamassa kolme vuotta. Eikä sekään ole mikään syy sille, miksi sä et ole ostanut tyttärellesi edes uusia talvikenkiä. Miksi sä et ole osallistunut mihinkään meidän kuluihin yli puoleen vuoteen.
— Sun palkkasi riittää mainiosti. Sä tienaat enemmän kuin mä.
— Tienaan. Mutta se tarkoittaa, että mä elätän meidät kaikki. Mitä sä teet omilla rahoillasi?
Markus kiersi katseensa kännykkään, jonka näyttö vilkkui saapuneesta viestistä. Saara ehti nähdä nimen, ennen kuin mies käänsi puhelimen näyttö alaspäin.
— Kuka on Jenni?
— Työkaveri.
— Työkaveri lähettää sydämiä sunnuntai-iltana kello puoli yksi yöllä?
— Älä viitsi. Sä olet vainoharhainen.
Riita jatkui tunnin. Markus piti päänsä. Lopulta Saara nousi seisomaan ja osoitti eteisen suuntaan.
— Tiedätkö mitä? Mene takaisin sinne, missä olet nämä viikot ollut. Jos rahat menevät äidillesi ja siskollesi, niin siellä on varmaan sohva vapaana.
Markus naurahti hermostuneesti, mutta lähti. Ovi kolahti tutulla ryminällä.
Neljä kuukautta kului kuin hidastettuna elokuvana. Markus kävi hakemassa puhtaita vaatteita, puhui aina samat sanat siskonsa vaikeuksista ja äitinsä yksinäisyydestä. Saara ei enää jaksanut edes väittää vastaan. Hän tyytyi siihen, että laskut tulivat maksetuksi, ja Emma sai ruokaa.
Kesäkuun alussa Saara pakkasi Emman kanssa matkalaukun. Hän oli säästänyt omaa tiliään varten jo kaksi vuotta, kolikoita ja kymppejä, ja nyt heillä oli viikon varaus Kreetalle. Hän lähetti Markukselle viestin: "Me lähdetään huomenna. Tuletko mukaan?" Vastaus tuli minuutissa: "En pysty nyt. Ei ole varaa."
Aurinko paistoi Haniassa, ja Emma rakensi hiekkalinnoja. Saara katseli merta ja tunsi ensimmäistä kertaa kuukausiin olevansa kevyt. Sitten puhelin soi. Äiti oli sairastunut yllättäen. Keuhkokuume, sairaalakehotus. Saara vaihtoi lennot, ja he palasivat Suomeen viikkoa etuajassa.
Helsinki-Vantaan lentokentältä he ajoivat suoraan kotiin. Kello oli puoli yksitoista illalla. Saara työnsi avaimen lukkoon, mutta ovi ei auennut sisäpuolen takaketjusta.
— Markus? Mikä sulla kestää? — Saara koputti.
Kului pitkä hetki. Lopulta lukko naksahti, ja Markus raotti ovea. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, tukka sekaisin. Hän ei ollut odottanut heitä.
— Mitä te täällä? Tehän olitte vielä viikko…
— Äiti sairastui. Me tultiin kotiin. Päästä sisälle, Emma nukkuu melkein sylissä.
Markus perääntyi. Eteisessä tuoksui tupakansavu, vaikka kukaan ei polttanut. Olohuoneen lattialla oli naisten korkokengät.
— Kuule, tää on vähän hankala juttu… — Markus aloitti.
Silloin makuuhuoneen ovi avautui. Sieltä käveli nuori nainen Saaran silkkisessä aamutakissa, jonka hän oli saanut rippilahjaksi omalta isoäidiltään. Nainen haukotteli ja raapi niskaansa.
— Kuka siellä? — hän mumisi, kunnes näki Saaran.
— Odotas, mä voin selittää, Markus änkytti. — Tää on Jenni, mun työkaveri. Hänellä meni asunto alta, olin vaan auttamassa…
Saara laski Emman sohvalle ja peitteli tytön huovalla. Sitten hän kääntyi. Hänen selässään tuntui kylmä, rauhallinen viiva, kuin joku olisi piirtänyt sen jäällä.
— Pue päällesi, hän sanoi Jennille. — Ja sen aamutakin jätät tänne.
— Älä sä mulle rupee komenteleen, Jenni tiuskaisi. — Markus on sanonut, että tää asunto on hänen. Ja mä oon raskaana. Me aiotaan muuttaa tänne, joten pakkaa sinä omat kampsusi.
Saara katsoi miestään. Tämä yritti katsoa poispäin, mutta ei pystynyt.
— Onnea, Saara sanoi Jennille. — Olet kolmas vuoden sisään, jolle Markuksen palkka menee. Nyt se loppui, joten palkka menee lastenvalvojalle. Vai mitä, Markus?
— Mitä sä sössötät? — Jenni kivahti.
— Suomeksi sanottuna: tämä asunto on puoliksi minun. Markus ei ole maksanut senttiäkään tästä kolmeen vuoteen. Huomenna jätän avioerohakemuksen ja haen yksinhuoltajan tuet. Sinä, kultaseni, saat anopin, joka vihaa edellistä miniäänsä, ja miehen, joka valehtelee. Onnea siihenkin.
Jennin kasvot valahtivat. Hän tuijotti Markusta.
— Sä sanoit, että sä olet sinkku. Sä sanoit, että tää kämppä on sun. Sulle ja mulle.
— Ei se ihan näin mennyt… — Markus aloitti, mutta Jenni oli jo repimässä aamutakkia päältään.
— Mä lähden. Mä en jää tänne. Sä olet pelkkä luuseri!
Jenni keräsi tavaransa muovikassiin ja pakeni rappukäytävään. Markus seisoi olohuoneen keskellä, kädet hervottomina sivuilla. Hänen koko olemuksensa näytti sortuneelta.
— Saara… mihin mä nyt menen?
— Äidillesi.
— Siellä asuu Laura ja ne kolme lasta. Ei siellä ole tilaa.
— Sepä harmi. Säästä seuraava palkkasi vuokraan.
Aamulla Saara meni oikeusaputoimistoon. Paperit lähtivät vetämään samana päivänä. Markus yritti soittaa kymmeniä kertoja, lähetti viestejä, joissa puhui katuvansa ja pyysi sovintoa. Saara ei vastannut. Hän oli matemaattinen, pedantti, ja nyt hän laski jokaista neliötä, jonka oikeus jakaisi.
Oikeudenkäynti kesti kuukausia. Asunnon myynti oli ainoa vaihtoehto, koska kummallakaan ei ollut varaa lunastaa toisen osuutta käteisellä ennen kuin kriisi iski. Ostajia ei tahtonut löytyä. Jenni oli kadonnut, mutta tilalle tuli uusi ongelma: Markuksen äiti soitteli Saaralle ja syytti tätä poikansa elämän pilaamisesta.
— Sinä et koskaan osannut pitää huolta hänestä, anopin ääni raastoi puhelimessa. — Olisit antanut anteeksi.
— Minä annoin anteeksi kerran. Ja toisen. Kolmannella kerralla se oli liikaa. Hyvästi, Terttu.
Lopulta asunto myytiin parille, joka remontoi keittiön ja laittoi parvekkeelle viiniköynnöksiä. Markus sai oman osuutensa rahoista ja häipyi vuokrayksiöön Myllypurohon. Hän maksoi elatusmaksut tunnollisesti, tapasi Emmaa kerran kuussa puistossa, ja hänen olemuksensa muuttui harmaaksi ja väsyneeksi. Uutta parisuhdetta hänelle ei tullut. Jennin lapsi syntyi loppukesästä, mutta DNA-testi sulki Markuksen isyyden ulkopuolelle heti.
Kului kaksi vuotta. Saara oli vaihtanut työpaikkaa, Emman harrastukset täyttivät kalenterin, ja elämä asettui mukavaan rytmiin. Eräänä sateisena tiistai-iltana, kun Saara istui lukemassa sohvalla, puhelin soi. Se oli Töölön sairaalasta.
— Omainen? Teidät on merkitty potilastietoihin. Potilas Markus Heikkilä pyysi soittamaan teille.
— Miksi? Mitä on tapahtunut?
— Vakava keuhkokuume. Ja muutakin. Tulkaa käymään.
Saara meni sinne seuraavana aamuna ilman suurempia odotuksia. Sairaalan käytävä haisi kloorilta. Huoneen ovella hän pysähtyi. Markus makasi letkuissa, posket lommolla, iho likaisen harmaana. Hengityskoneen ääni täytti huoneen.
— Ei ollut ketään muuta, jolle soittaa, hoitaja kuiskasi. — Äiti ei vastannut puhelimeen, sisko ilmoitti olevansa kiireinen.
Saara istui sängyn viereen. Hän katsoi miestä, jonka oli joskus rakastanut. Sama nenä, samat kädet, jotka olivat kerran kannatelleet Emmaa vauvana. Nyt ne tärisivät peiton päällä.
Päivä kerrallaan Saara alkoi käydä sairaalassa. Ensin velvollisuudesta, sitten tottumuksesta. Hän pesi Markuksen kasvot, luki ääneen Emman piirustuksia, toi kaupasta luumusosetta, kun kiinteä ruoka ei uponnut. Kun Markus kotiutui, hänet piti hakea. Saara ajoi itse. Hän ei ajatellut asiaa sen kummemmin.
Toipuminen kesti neljä kuukautta. Markus asui Saaran uuden asunnon vierashuoneessa, koska hän ei pystynyt kävelemään portaita omaan yksiöönsä. Hän söi Saaran tekemää perunamuusia, joi vettä pillillä ja katseli ikkunasta, miten Emma opetteli ajamaan polkupyörällä pihalla.
Sinä aikana kumpikaan ei puhunut menneestä. Oli vain aamulääkkeet, iltapäivän jalkaharjoitukset ja yhteiset tv-illat, joiden aikana kumpikin nukahti ennen lopputekstejä.
Lopulta Markus pystyi kävelemään ilman tukea. Eräänä lauantaina hän puki päällystakkinsa ja pakkasi muovikassiin ne harvat tavarat, joita oli kerännyt.
— Mä lähden nyt. Olet terve, lapsi voi hyvin. Mun tehtävä täällä on ohi.
Hän seisoi eteisessä ja katsoi kenkiään. Ulkona alkoi sataa lunta. Raskaita, märkiä hiutaleita, jotka tarttuivat ikkunoihin. Saara astui lähemmäs.
— Markus…
— Niin?
— Se aamutakki. Se silkkiaamutakki, jonka Jenni vei. Sun äitisi palautti sen puhtaana. Ompelin siihen uudet napit.
Markus räpäytti silmiään. Hän ei ymmärtänyt.
Saara astui aivan hänen eteensä ja otti hänen kylmät sormensa omiinsa. Ele oli pieni, mutta horjui jossain syvällä.
— Mä en enää pelkää. Jää.
— Mutta… mä en ole ansainnut…
— Tiedän. Mutta sä olit täällä silloin, kun kukaan muu ei ollut. Sä et lähtenyt, kun mä makasin sairaalassa viime talvena ja kuume nousi neljäänkymmeneen. Kyllä mä muistan.
Hissi naksahti jossain alhaalla. Emman askelten ääni kuului rappukäytävästä.
— Me aloitetaan alusta. Puhtaalta pöydältä, Saara sanoi.
Hän irrotti otteensa ja ojensi kätensä eteisen naulakkoa kohti. Siellä riippui Markuksen vanha villakangastakki, jonka hän oli unohtanut sinne vuosia sitten. Se tuoksui edelleen koipalloilta.
— Mutta, Saara lisäsi silmät hymyssä, — lihapullat paistat itse.
Markuksen hartioilta purkautui jännitys, jota hän oli kantanut luultavasti koko aikuisikänsä. Hän veti Saaran syliinsä ja hautasi kasvonsa tämän olkapäätä vasten. Ulkona lumi peitti parkkipaikan autot ja Emman polkupyörän, ja keittiön ikkunalla odotti uusi, avaamaton paketti perunajauhoja.
