Esko seisoi Tampereen yliopiston pääovilla kuin olisi ollut siellä koko päivän odottamassa. Tuuli oli juuri tulossa ulos, kaivoi laukusta hanskoja ja suunnitteli jo mielessään kuumaa kaakaota ja villasukkia. Marraskuinen ilma puri poskia.
— Moro, — sanoi Tuuli. — Et yleensä tule vastaan. Onko tapahtunut jotain?
— Kuuntele nyt, — Eskon ääni oli sellainen, millä ilmoitetaan asioita, joista ei keskustella. — Huomenna kirjoitat eroilmoituksen. Irtisanoudut. Ja muutat maalle mun vanhempien luo. Hoitamaan niitä.
Tuuli veti hanskan toiseen käteen ja katsoi miestään. Eivät olleet nähneet koko päivänä. Aamulla Esko oli lähtenyt sanaakaan sanomatta. Nyt tämä ilmoitti, että hänen elämänsä oli päätetty.
— Öö, — sanoi Tuuli. — Kenen toimesta päätetty?
— Tämä on perheasia, — Esko kohautti olkapäitään. — Ei näistä kysellä. Hoidat vaan.
— Perheasia, — Tuuli maisteli sanaa. — Eli minun perheeni on siis matkalaukku ja bussiaikataulu?
— Älä viisastele, — Esko mulkaisi. — Mä sanoin sulle asiallisesti. Muutat. Piste.
Tuuli laittoi toisenkin hanskan käteen. Hengitys höyrysi ilmassa, mutta hän piti äänensä rauhallisena. Ei hän halunnut huutaa yliopiston edessä. Osastonjohtaja saattoi kävellä ohi minä hetkenä hyvänsä.
Tampereella ei ollut lunta vielä, mutta katu oli märkä ja liukas. Eskon auto oli parkissa väärässä paikassa, vilkut välkkyivät. Kiireinen mies.
— Mennäänkö kotiin juttelemaan? — Tuuli ehdotti. — Keitän teetä. Sanoit, ettei sulla ole aikaa, mutta nyt näytät siltä, että malltaisit kuitenkin.
— Ei mulla ole aikaa, — Esko vilkaisi puhelintaan. — Sanoin sulle pääasian. Illalla nähdään.
Hän lähti kävelemään autoaan kohti, mutta kääntyi vielä.
— Ai niin. Huomenna mä autan sua pakkaamaan. Oon vapaalla.
Tuuli jäi katsomaan perään. Kymmenen vuotta yhdessä. Kymmenen vuotta, joiden aikana hän oli rakentanut uraa, palkannut lastenhoitajan kahdeksi vuodeksi kun lapset olivat pieniä, tehnyt väitöskirjaansa iltaisin keittiön pöydän ääressä. Ja nyt aviomies seisoi yliopiston pihalla ja käski hänen jättää kaiken.
Hän käveli kauppaan. Kaupassa oli lämmin, valot olivat kirkkaat, ja hän otti korin. Maitoa, leipää, juustoa. Yksinkertaisia asioita. Sellaisia, joissa hän sai itse valita.
Hedelmätiskillä häntä taputti olkapäälle Kaisa. He työskentelivät samassa tutkimusryhmässä, Kaisa oli mikrobiologi ja osasi rikkoa laboratoriolasitavaraa ennätysvauhtia.
— No hei! — Kaisalla oli ostoskärry täynnä einesruokaa. — Mä tilaan kohta pitsaa tässä käytävällä, niin väsyttää. Meillä on Lapista vieraita, viisi henkeä, ja ne luulee, että Tampere on joku Lontoo. Pitää koko ajan olla viihdyttämässä.
— Meillä on vähän sama, — sanoi Tuuli. — Esko käski mun muuttaa maalle. Hoitamaan hänen vanhempiaan.
Kaisa pysähtyi niin äkkiä, että maitotölkki kolahti kärryn reunaa vasten.
— Käski? Et sano, että ehdotti? Käski?
— Käski. "Muutat — ja piste."
— Hetkinen, — Kaisa siristi silmiään. — Eikö niillä vanhemmilla ole ketään muuta? Onko Eskolla sisaruksia?
— On. Marjatta. Asuu tässä parin kilometrin päässä.
— Marjatta, — Kaisa lausui nimen kuin se olisi loppuratkaisu salapoliisitarinassa. — Eli vanhemmilla on oma tytär. Mutta hoitamaan pitää tulla miniä. Mä en ymmärrä tätä yhtälöä.
— Eipä siinä olekaan ymmärtämistä, — Tuuli nosti koriin sitruunaverkkopussin. — Siinä on kätevyyttä.
— Kätevyyttä! — Kaisa innostui. — Ne pistää toisen ihmisen hoitamaan omat hommansa, se on sitä kätevyyttä. Kuule, sä et varmaan aio suostua?
— Mustako näyttää siltä, että ostan menolipun jonnekin Nokian perälle?
— No et. — Kaisa hymyili. — Hyvä.
Kotona oli hiljaista. Lapset olivat hoidossa. Tuuli keitti teetä ja mietti.
Puhelin soi. Näytöllä luki: Marjatta.
Käly. Hän vastasi.
— Tuuli, kulta! — Marjatan ääni oli hunajainen ja paksu. — Esko kertoi mulle kaiken! Olet niin ihana! Me ollaan ihan helpottuneita.
— Missä asiassa helpottuneita?
— No kun sä muutat vanhempien luo! Siellä tarvitaan apua, ja mulla on kädet täynnä. Lapset, työt, harrastukset. Et voi kuvitellakaan.
— Odotas, — Tuuli keskeytti. — Sanoiko Esko sulle, että mä olen jo lähdössä?
— Totta kai sanoi! Että kaikki on päätetty, sä irtisanoudut huomenna. Tuuli, oot vastuullisin ihminen jonka mä tunnen.
— Marjatta, — Tuuli hymyili puhelimeen. — Musta on kiusallista pilata sun ilta. Mutta mä en ole muuttamassa minnekään.
Linjalla tuli hiljaista.
— Mitä tarkoitat, ettet muuta? Esko sanoi…
— Esko sanoo paljon. Viime vuonna se lupasi korjata tiskikoneen. Arvaa, toimiiko tiskikone vieläkään.
— Mutta se on vanhemmat! — Marjatan ääni muuttui terävämmäksi. — Ne tarvitsee apua! Kuka auttaa, jos et sä?
— Niinpä, — Tuuli joi teetä. — Kukahan auttaisi? Entä jos se olisi vaikka heidän oma tyttärensä? Onko käynyt mielessä?
— Mä?! Mulla on perhe! Mulla on elämä!
— Ja mulla ei ole. Mä olen varmaan sellainen tyhjä taulu, johon voi kirjoittaa mitä haluaa.
— Sä vääristelet!
— Minä kuuntelen ja toistan, — Tuuli pysyi rauhallisena. — Hei, mä en viitsi pidätellä sua. Sano äidille terveisiä. Etänä.
Hän lopetti puhelun.
Eteisestä kuului avaimen ääni. Esko tuli kotiin, heitti takkinsa tuolille ja istui keittiön pöytään. Siinä oli Tuulin keittoa lautasella. Esko veti lautasen eteensä ja alkoi syödä.
— Hyvää, — sanoi Esko suu täynnä. — Sä osaat laittaa ruokaa, se on yks sun hyvistä puolista.
Tuuli ei sanonut mitään. Hän katseli, kun Esko söi, pyyhki suunsa kämmenselkään ja nousi. Sitten Esko meni makuuhuoneeseen. Tuuli kuuli, miten vaatekaapin ovet avattiin.
Hän meni perässä.
Esko oli avannut lattialle ison matkalaukun ja nosteli hyllyiltä Tuulin villapaitoja.
— Autan sua, — Esko sanoi reippaasti. — Mä oon hyvä aviomies, pakkaan sun kamat. Arvosta.
Tuuli nojasi ovenpieleen.
— Mä en muista sanoneeni, että lähden.
— Mitä sanomista siinä on? Asia on päätetty. Mä oon kertonut jo äidille. Ja Marjatille. Ei siitä voi enää perääntyä, sä et voi pettää ihmisten luottamusta.
— Ihmisten, — Tuuli toisti. — Mutta mun luottamukseni voi pettää. Se on eri asia.
— Älä aloita, — Esko ei kääntynyt, vaan jatkoi pakkaamista. — Sä teet aina draaman kaikesta. Mitä ihmeellistä tässä muka on? Asut siellä vähän aikaa, hoidat hommia. Sulla ei ole vaikeaa, ja toiset saa apua.
Tuuli katseli, miten matkalaukku täyttyi. Siellä oli jo hänen lempineuleensa, jonka isoäiti oli kutonut. Sukat, jotka hän oli ostanut Tukholmasta konferenssireissulta. Kirja, joka oli kesken yöpöydällä.
— Tiedätkö mikä on hauskaa? — Tuuli sanoi. — Kun mä katson tota laukkua, mä en tunne vihaa. Mä en tunne surua. Mä en tunne yhtään mitään.
— Se on hyvä, — Esko nyökkäsi. — Järki on tullut päähän.
Ovikello soi.
Se oli Eskon vanha ystävä Juhani. Hän tuli sisään, katsoi avattua matkalaukkua ja rypisti otsaansa.
— Oletteko lähdössä jonnekin?
— Tuuli lähtee maalle, — Esko taputti ystävää olkapäälle. — Mun vanhempien luo. Hoitohommiin.
Juhani katsoi Tuulia. Tuuli seisoi kädet ristissä.
— Onko tämä totta? — Juhani kysyi.
— Tämä on Eskon suunnitelma, — Tuuli sanoi. — Minun osuuteni on matkalaukku. En ole antanut suostumustani. En sanoin, en nyökkäyksin, en räpytyksin.
Juhani kääntyi Eskon puoleen.
— Esko. Mennäänkö keittiöön juttelemaan?
He menivät. Tuuli jäi käytävään.
Keittiöstä kuului Juhanin matala ääni.
— Mitä sä oikein teet? Ne on sun vanhemmat. Ja Marjatankin. Miksi vaimon pitää hoitaa kaikki?
— Kuka muu ne hoitaisi? — Eskon ääni nousi. — Marjatta on kiireinen, sillä on lapsia. Mä teen töitä. Tuuli on ainoa vapaa ihminen.
— Vapaa, — Juhani naurahti. — Ei se ole vapaa, se on sun maalitaulusi. Kuule, mä kasvatin pikkusiskoni yksin. Mä tiedän, mitä hoitaminen on. Hoitamista ei käsketä. Se otetaan vastuulle itse.
— Älä sä ala jeesustelemaan, — Esko ärähti. — Mun perhe, mun säännöt.
— Ne on sun vanhemmat, Esko, — Juhani sanoi painokkaasti. — Sun veresi. Jos haluat auttaa, auta itse. Tai jaa homma Marjatan kanssa. Älä sälytä sitä naiselle, joka on tullut sukuun ulkopuolelta.
— Se on mun vaimo! — Esko korotti ääntään. — Vaimon kuuluu auttaa!
— Vaimon kuuluu, — Tuulin ääni käytävästä oli hiljainen ja selkeä. — Esko, mä en ole etanapostia. Minua ei voi pakottaa perille.
— Ole hiljaa! — Esko ärjäisi.
Juhani katsoi Eskoa.
— Sä olet tyhmä, Esko, — hän sanoi rauhallisesti. — Etkä opi koskaan.
Hän nyökkäsi Tuulille ja lähti.
Kun ovi sulkeutui, Tuuli meni olohuoneeseen ja soitti Marjatalle.
— Marjatta. Vielä yksi kysymys. Kun te kerran olette niin huolissanne vanhemmista, mitä sä itse olet valmis tekemään?
— Minä? — Marjatta varautui heti. — Minä lähetän rahaa. Joka kuukausi. Se on tärkeää sekin, ei siellä ilmaiseksi eletä.
— Paljonko?
— Neljäsataa euroa, — Marjatta sanoi ylpeästi. — Joka kuukausi. Ei ihan jokainen pysty siihen.
Tuuli nauroi ääneen. Se oli aito nauru, kevyt ja yllättävä.
— Neljäsataa euroa, — hän toisti. — Siitä summasta mun pitäisi jättää työni, urani, kotini ja lähteä asumaan tuntemattomaan taloon. Kuule, sehän on suorastaan avokätistä.
— Mikä siinä on niin hauskaa?! — Marjatta kimpaantui. — Raha ei kasva puussa!
— Niin, — Tuuli pyyhki silmäkulmaansa. — Mun elämäni ei myöskään ole ilmaista. Kiitos, Marjatta, autoit minua todella paljon. Nyt mä tiedän, minkä arvoinen teidän huolenpidossanne olen. Neljäsataa euroa kuussa.
Hän lopetti puhelun.
Esko seisoi eteisessä, tyytyväisenä. Matkalaukku oli täynnä. Hän oli kantanut sinne vielä kaksi kassillista kenkiä ja hygieniatarvikkeita.
— Valmista, — hän sanoi. — Mä oon kyllä aika tehokas pakkaaja. Säästyinpähän sun valittamiselta.
Tuuli katsoi täyttä matkalaukkua ja kasseja. Sitten hän meni komeroon ja toi sieltä kolme tyhjää muuttolaatikkoa.
— Mitä noi on? — Esko ihmetteli.
— Pakkaan lisää, — Tuuli sanoi. — Jos kerran lähdetään, lähdetään sitten kunnolla.
Eskon kasvoille levisi hymy. Nainen oli antanut periksi. Näinhän se piti mennäkin. Jämäkkyys palkittiin aina.
Aamulla herätessään Esko tunsi itsensä voittajaksi. Hän käveli pitkin asuntoa kahvikuppi kädessä ja katseli eteisessä odottavia matkatavaroita.
— Äiti odottaa sua jo, — hän sanoi Tuulille. — Se on pedannut sulle sängyn valmiiksi. Oma huone. Ihan luksusta. Voisit soittaa sille ja kiittää.
— Voin soittaa, — Tuuli sanoi ja soitti.
— Täällä Tuuli, — hän sanoi puhelimeen. — Kiitos sängystä. Se on varmasti hyvä sänky.
— Voi kultaseni! — anoppi ilahtui. — Mä olen imuroinut ja järjestänyt ihan sinulle paikan. Täällä on niin paljon hommia, sä et uskokaan. Lattiat, piha, kaikenlaista pientä. Koska sä tulet?
— Kiitos sängystä, — Tuuli sanoi hymyillen. — Oikein paljon kiitoksia.
Hän lopetti puhelun. Anoppi oli tyytyväinen. Olihan miniä kiittänyt.
Esko haki taksin. Hän kantoi itse matkalaukun ja laatikot alas. Hikoili, mutta kantoi. Kunnon mies hoitaa tavarat.
— Siinä, — hän hengästyi. — Nyt menoksi. Soita kun olet perillä.
Tuuli nousi taksiin ja vilkutti. Esko jäi taloyhtiön pihalle katsomaan, kun taksi katosi kulman taakse. Ylpeys paisui rinnassa.
Sitten häntä kylmäsi.
Osoite.
Hän ei ollut antanut osoitetta.
Tuuli ei ollut koskaan käynyt Eskon vanhempien luona. He asuivat jossain Ruoveden takana, jossain metsän keskellä. Anoppi oli aina tullut itse Tampereelle.
Esko kaivoi puhelimen ja soitti Tuulille.
Pitkät tuuttaukset.
Hän soitti uudelleen.
Tuuttaukset.
Hän laittoi tekstiviestin: "Osoite on Mäntytie 7, Ruovesi. Älä eksy. Soita kun tulet perille."
Viesti lähti. Esko hengitti. Vaimo oli lähtenyt. Ihan itse noussut taksiin.
Päivä meni töissä. Illalla soi puhelin. Äiti.
— Esko, kulta, — äidin ääni oli pettynyt. — Missä Tuuli viipyy? Ei täällä ole ketään. Mä odotin koko päivän. Sänky on pedattu, lämmin ruoka odotti. Ei tullut.
— Ei tullut? — Eskon vatsa puristui. — Sen piti olla perillä jo aamupäivällä.
— Ei ole näkynyt. Taksia ei ole käynyt. Eikä Tuulia.
— Mä selvitän, — Esko sanoi ja lopetti puhelun.
Hän soitti Tuulille. Kerran. Kaksi. Viisi kertaa. Tuuttaukset loppuivat — puhelin oli suljettu. Viestit eivät menneet perille.
Esko seisoi keskellä olohuonetta ja ymmärsi.
Tuuli ei ollut matkalla minnekään. Matkalaukku, laatikot, kaikki vaatteet — Tuuli oli ajanut jonnekin muualle. Minne, se oli epäselvää. Mutta ei Ruovedelle.
— Saamarin nainen, — Esko kuiskasi. — Huijasi. Meni halpaan.
Hän raivosi illan. Soitteli, lähetteli ääniviestejä, joissa ensin käski, sitten uhkaili, sitten aneli. Kukaan ei vastannut.
Aamulla Esko meni yliopistolle. Hän odotti samalla oven edessä kuin kaksi päivää sitten. Tuuli tuli ulos — rauhallisena, puhtaat vaatteet päällä, hiukset kiinni.
— Missä sä olet ollut?! — Esko huusi ennen kuin Tuuli ehti sanoa mitään. — Missä sun tavarat on?! Äiti odotti koko päivän! Mitä sä oikein pelleilet?!
— Huomenta, Esko, — Tuuli sanoi. — Minä en lähtenyt. Enkä aikonutkaan lähteä. Alusta asti.
— Et aikonut?! — Esko lähes tukehtui. — Sä pakkasit! Sä menit taksiin!
— Sinä pakkasit, — Tuuli korjasi. — Hyvin innokkaasti, muuten. Taksi vei mut ja mun tavarat ihan toiseen paikkaan. Sellaiseen, jossa minua ei kohdella kuin huonekalua.
— Sä… sä teit musta ihan pellen! — Esko huusi, naama punaisena. — Mä puhun sulle asiallisesti, ja sä…
— Asiallisesti on se, kun kysytään, Esko, — Tuuli sanoi. — Muuten se on käskyttämistä. Ja mä en tottele. En sun, en sun äidin, enkä sun siskon käskyjä. Meinasin sanoa tämän jo aiemmin, mutta odotin, että tajuaisit itse. Et tajunnut.
— Sä tulet kotiin ja lähdet tänään sinne maalle! — Esko karjui. — Tää ei ole mikään vitsi!
Tuuli katsoi häntä. Katse oli rauhallinen ja täysin tyhjä. Sellaista katsetta Esko ei ollut nähnyt koskaan ennen.
— Esko, — Tuuli sanoi hiljaa. — Jos sä käskytät mua vielä kerran, tässä, tämän oven edessä, mä avaan puhelimen ja jätän hakemuksen avioerosta. Kolmella napautuksella. Haluatko kokeilla?
Esko vaikeni. Sanat juuttuivat.
— Mä en uhkaile, — Tuuli jatkoi samalla rauhallisella äänellä. — Mä ilmoitan ehdot. Niin kuin säkin tykkäät tehdä. Asia on päätetty.
Hän kääntyi ja käveli pois.
Hän ei sanonut, milloin tulisi takaisin. Tai tulisiko koskaan.
Esko jäi seisomaan. Viha katosi jonnekin. Tilalle tuli pelko. Sellainen tahmea, kylmä tunne, jota ei saanut ravistettua pois.
Hän käsitti yhtäkkiä, että nainen oli todella lähtenyt. Matkalaukkuineen, laatikoineen, kaikkine tavaroineen. Ja hän itse oli ne pakannut.
Niin kuin häätäisi.
Kuin potkisi ulos.
Hän rakasti vaimoaan. Oli aina rakastanut. Ja nyt hän seisoi pihalla ja tuijotti tyhjää kohtaa, josta nainen oli kadonnut.
Puhelin soi. Marjatta.
— Esko! Milloin Tuuli tulee? Äiti soitti, siellä ei ole ketään. Mitä me oikein tehdään?
— Ei koskaan, — Esko sanoi kylmästi. — Se ei tule. Haluatko auttaa vanhempia? Mene itse.
— Mitä sä oikein kuvittelet?! — Marjatta kimpaantui. — Mulla on elämä täällä!
— Ja mulla on neljäsataa euroa kuussa, — Esko sanoi ja lopetti puhelun.
Hän istui penkille yliopiston pihalle. Ei mennyt töihin. Päätti odottaa iltaan.
Odottaa Tuulia. Ja puhua. Ilman käskyjä. Ilman "asia on päätetty".
Jos Tuuli enää halusi kuunnella.
Ilta hämärtyi. Tampereen kadut olivat märät ja valot heijastuivat asvaltista. Esko istui ja ajatteli, että se minkä hän oli luullut jämäkkyydeksi, olikin ollut pelkkää itsepäisyyttä. Ja toinen ihminen, jonka olisi pitänyt olla hänen elämänsä tärkein, oli ollut hänelle vain siirreltävä esine.
Esine otti ja lähti. Omilla jaloillaan. Eskon itsensä pakkaamassa matkalaukussa.
Hän veti puhelimen esiin ja kirjoitti viestin. Yhden lauseen.
"Voidaanko puhua? Ihan oikeasti puhua?"
Hän tuijotti näyttöä. Viesti lähti. Lukukuittausta ei kuulunut. Ehkä se tulisi. Ehkä ei.
Hän laittoi puhelimen taskuun ja jäi odottamaan.
Pakkanen alkoi kiristyä. Marraskuinen ilta Tampereella oli hiljainen ja pimeä. Esko istui penkillä, kädet taskuissa, ja katsoi, miten vastapäisen rakennuksen ikkunoihin syttyi valoja yksi kerrallaan.
Yhdessäkään niistä ei ollut Tuulia.
Kuukausi myöhemmin, joulukuun alkupuolella, Esko seisoi kahvilan edessä Hämeenkadulla. Hän näki Tuulin tulevan Stockmannin ovista, kädessä paperikassi. Hiukset olivat eri tavalla. Kävelytapa oli kevyempi kuin ennen.
Tuuli huomasi hänet ja pysähtyi.
— Hei, — Tuuli sanoi. — Pitkästä aikaa.
— Niin on, — Esko sanoi. Kurkku oli kuiva. — Mä… mä oon ajatellut. Pitkään. Ja mä halusin sanoa sulle, että mä olin väärässä. Täysin, kokonaan väärässä.
Tuuli katsoi häntä. Katse oli lämmin, mutta etäinen. Sellainen jota käytetään kun katsotaan vanhaa valokuvaa.
— Mä tiedän, että sä olit väärässä, — Tuuli sanoi. — Mutta onko siitä nyt enää mitään iloa?
Esko ei tiennyt mitä vastata.
— Mä en palaa, — Tuuli sanoi. — En siksi, että olisin vihainen. Vaan siksi, että mä huomasin jotain. Kun mä lähdin, mä en ikävöinyt sua. En yhtenäkään iltana. Mä ikävöin lapsia, mutta mä järjestin tapaamiset. Mutta sua mä en ikävöinyt. Ja se kertoi mulle kaiken minkä mun piti tietää.
Esko seisoi paikallaan. Hänen silmänsä kostuivat.
— Voidaanko me… aloittaa alusta? — hän kysyi hiljaa.
Tuuli pudisti päätään.
— Ei, — hän sanoi lempeästi. — Alusta ei voi aloittaa, kun loppu on jo tapahtunut. Meidän loppu tapahtui muuten jo silloin, kun sä sanoit "muutat ja piste". Sä et vaan huomannut sitä.
Hän nosti paperikassia parempaan otteeseen.
— Hyvää joulua, Esko, — hän sanoi. — Toivottavasti sun äiti voi hyvin.
Ja lähti kävelemään kohti rautatieasemaa.
Esko jäi katselemaan perään. Lunta alkoi sataa. Ensimmäinen kunnon lumisade sinä talvena.
Jossain kaukaa kuului kirkonkellojen ääni.
Esko seisoi paikallaan pitkään. Sitten hän kääntyi ja käveli kotiin. Asuntoon, jossa ei ollut enää ketään. Ei vaimoa, ei lapsia, ei edes niitä villapaitoja, jotka hän oli taittanut niin huolellisesti matkalaukkuun.
Hän avasi jääkaapin. Siellä oli valmisateria ja kaksi olutta. Hän otti oluen, meni sohvalle ja istui pimeässä.
Askelia ei kuulunut enää.
