Joonas Mäkelä istui Tampereen Keskustorin laidalla, pahvinmakuinen sumppi kädessä. Oli lokakuun alku, torilla haisi märkä puu ja pakokaasu. Hän oli kääreinyt flanellipaidan hihat kyynärpäihin, ja vasemmassa ranteessa näkyi vanha tatuointi: rikkinäinen kompassi, jonka neula osoitti väärään suuntaan.
Se oli tehty kahdeksan vuotta sitten Vaasassa, yhden yön jäljiltä. Nainen oli sanonut nimekseen Sonja. He olivat juoneet siideriä satamassa, nauraneet jollekin tyhmälle vitsille, ja aamulla hän oli kadonnut. Joonas ei ollut etsinyt. Ei ollut numeroa, ei sukunimeä, ei muuta kuin tuo kompassi ihossa.
Kolme samanlaista tyttöä pysähtyi hänen eteensä.
He olivat yhdeksän, ehkä kymmenen. Punaiset toppatakit, heijastimet roikkuivat vetoketjuissa. Yksi piti käsissään paperipussia, jossa luki Fazer.
— Sulla on sama kuva kuin meidän äidillä, sanoi keskimmäinen.
Joonas nosti katseensa kahvikupista. Sydän löi kaksi iskua liian nopeasti.
— Mikä kuva?
— Toi rikkinäinen kompassi. Äidillä on sama, mutta lapaluussa.
Joonas laski kupin penkille. Äänet torilta vaimenivat — ratikan kolina, lokkien huudot, jonkun kännykän piippaukset. Jäljelle jäi vain nimi, jota hän ei ollut sanonut ääneen kahdeksaan vuoteen.
Sonja.
Hän ehti avata suunsa, kun nainen harmaassa toppaliivissä juoksi paikalle. Hoitaja. Hän tarttui tyttöjä käsistä, alkoi vetää taaksepäin.
— Anteeksi, heidän ei pitäisi puhua tuntemattomille.
— Odottakaa. Kuka heidän äitinsä on?
Nainen vilkaisi ympärilleen, kuin joku olisi kuuntelemassa.
— Rouva Salminen. Teidän ei kannata kysellä.
Nimi iski ilmat keuhkoista. Sonja Salminen. Ei pelkkä Sonja. Ei kuka tahansa nainen Vaasan satamasta, vaan se Sonja Salminen, jonka kasvot olivat joka toisessa talouslehden kansikuvassa. Logistiikkayhtiö Kiito Oy:n toimitusjohtaja, viime vuoden sijalla kolme maan vaikutusvaltaisimpien naisten listalla. Joonas oli nähnyt hänestä jutun kauppamarketin lehtihyllyllä viime jouluna ja kääntänyt sivun nopeasti, koska kasvot olivat liian tutut.
Tytöt nousivat mustaan farmariautoon. Keskimmäinen vilkaisi vielä kerran ikkunasta. Silmät olivat harmaat, kuin syksyinen Pispalanharju.
Samanlaiset kuin Sonjalla.
Joonas käveli kotiin Pispalaan, vanhaan puutaloon, jossa portaikko natisi joka askeleella. Hän ei syönyt. Ei pystynyt. Poika, Eemeli, nukkui omassa huoneessaan, jääkiekkomaila sängyn vieressä. Joonas avasi läppärin, joka oli niin hidas, että hakukone aukesi kolme sekuntia myöhässä.
Sonja Salminen. Kuvia. Sonja puhumassa seminaarissa. Sonja avaamassa jotain uutta terminaalia Jyväskylässä. Sonja ja kolme samanlaista tyttöä. Ei isää. Ei miestä. Ei selitystä.
Sitten hän löysi kuvan viime kesän gaalasta. Sonjan mekon selkä oli avoin, ja lapaluussa näkyi se. Sama kompassi. Sama neula osoittamassa väärään suuntaan.
Joonas sulki läppärin.
Laskelma ei vaatinut insinööriä. Tyttöjen ikä. Se yö Vaasassa. Sonjan hiljaisuus. Kahdeksan vuotta, jolloin hän oli herännyt joka aamu uskoen, että menneisyys ei tavoita pientä puuseppää Pispalasta.
Seuraavana aamuna Joonas seisoi Kiito Oy:n lasisessa aulassa Kalevassa. Hänen parhaat farkut haisivat pölylle, ja kynsien alla oli vielä punahonkan sahanpurua. Vastaanottovirkailija tuijotti häntä kuin likaista ikkunaa.
— Teillä ei ole aikaa varattuna.
— Sanokaa hänelle vain neljä sanaa. Vaasasta, kompassi, kolme tyttöä.
Virkailija epäröi. Soitti. Kuunteli. Katsoi Joonasta uudelleen, tällä kertaa eri tavalla.
— Neljäs kerros. Rouva Salminen odottaa hississä.
Hiski oli hiljainen. Se nousi ilman musiikkia. Kun ovet avautuivat, Sonja seisoi käytävän päässä. Valkoinen bleiseri, hiukset tiukalla nutturalla, kasvot kuin kiveä. Mutta sormet — sormet puristivat kännykkää niin kovaa, että rystyset näkyivät valkoisina.
— Sinun ei olisi pitänyt tulla, hän sanoi.
Joonas pysähtyi kahden metrin päähän.
— Kolme tyttöä pysäytti minut torilla. He sanoivat, että heidän äidillään on sama kompassi kuin minulla. Selitä.
Sonja ei liikahtanut.
— Miksi sinä valehtelisit? Ei, älä vastaa. Vastaa siihen, mitä aion kysyä. Ovatko he minun?
Hetkeksi käytävään tuli niin hiljaista, että kattolampun surina kuului.
— Ovat, Sonja sanoi.
Joonas nojasi seinään. Polvet tuntuivat hyytelöltä. Kolme lasta. Kolme tytärtä. He olivat kasvaneet ilman häntä, kun hän oli asentanut keittiönkaappeja ja uskonut, että elämä oli pieni ja hallittavissa.
— Ja sinun oli tarkoitus pitää tämä salassa lopun elämäsi?
Sonja käänsi katseensa ikkunaan, josta näkyi Näsinneula kaukana.
— En tiennyt edes sukunimeäsi. Sinulla oli prepaid-liittymä, jota et enää käyttänyt. Sinä et tiennyt, kuka minä olin.
— Sinä ajoit pois ennen kuin ehdin herätä.
— Minä lähdin, koska säikähdin. Säikähdin eniten sitä, että jäisin. Ja sitten huomasin olevani raskaana. Minulla oli juuri alkanut ison yrityskaupan neuvottelut. Kolme lasta ilman isää, ilman tarinaa, jota kukaan ei voisi ymmärtää. Se olisi ollut loputon lööppien aihe.
Joonas katsoi häntä. Ei ollut vihaa, ei ylimielisyyttä. Oli väsymystä, jota hän ei ollut nähnyt missään lehtikuvassa.
— Pelkäsitkö sinä minua? Vai sitä, mitä muut sanoisivat?
Sonja ei vastannut heti. Sitten hän otti askeleen lähemmäs.
— Pelkäsin, että sinut revittäisiin kappaleiksi iltapäivälehdissä. Että joku kaivaisi esiin jokaisen virheesi ja heittäisi ne tyttöjen kasvoille. Ja pelkäsin, että sinä et haluaisi heitä. Että sinä katoaisit uudelleen.
— Minä en ole koskaan kadonnut. Minä olen ollut täällä. Koko ajan.
Se oli totta. Joonas oli asunut koko kahdeksan vuotta Tampereella. Oli riittänyt, että Sonja olisi kysynyt. Soittanut. Lähettänyt kortin. Mitä tahansa.
— Anna minun tavata heidät, Joonas sanoi. En halua riidellä, en haastaa oikeuteen. Haluan tavata heidät.
Sonja katsoi häntä pitkään. Sitten hän nyökkäsi hitaasti eli teki päänliikkeen, jonka Joonas tunnisti pakoksi.
— Lauantaina. Meidän kotona, Pyynikillä. Kello kaksi. Ei lehdistöä, ei draamaa.
— Minä olen puuseppä, Joonas sanoi. En draamaa.
Lauantaina satoi vettä. Joonas seisoi Pyynikin rinteellä kartanon oven edessä, kädessään Fazerin sininen levy ja Eemelin piirtämä kortti. Eemeli ei ollut mukana. Joonas ei ollut vielä löytänyt sanoja selittää pojalle, että hänellä on kolme siskoa.
Oven avasi sama nainen harmaassa toppaliivissä. Hän ei sanonut mitään, vain ohjasi Joonaan eteiseen, jossa tuoksui kanelipulla ja märkä villa.
Tytöt odottivat suuren olohuoneen lattialla, palapelejä ympärillään. Regina, Lumi ja Saga. He katsoivat Joonasta kuin hän olisi tuonut mukanaan sähkökatkon.
— Sinä olet se kompassimies, sanoi Lumi.
— Olen.
— Miksi sinulla on rikkinäinen kompassi tatuoituna? kysyi Saga ja työnsi vaalean hiuksen korvan taakse.
Joonas istui lattialle heidän kanssaan. Selitti, että kahdeksan vuotta sitten hän ei tiennyt, mihin oli menossa. Siksi kompassi oli rikki. Mutta joskus, hän sanoi, rikkinäinenkin kompassi voi viedä oikeaan paikkaan.
Regina katsoi häntä vakavasti.
— Toi ei oikein käy järkeen.
Joonas purskahti nauraen. Se oli ensimmäinen aito nauru pitkään aikaan.
Sonja seisoi keittiön ovella, pyyhki käsiään keittiöpyyhkeeseen. Hän näytti erilaiselta kuin toimistossa: harmaat villasukat, hiukset auki, ei meikkiä. Kun Joonas vilkaisi häntä, hän käänsi katseensa nopeasti astianpesukoneeseen.
Tytöt halusivat tietää, osaako Joonas korjata leluja. Puuseppähän korjaa, he sanoivat. Joonas näytti heille kämmeniään, joissa oli kovettumia ja pieni punahongan naarmu.
— Puuta minä korjaan. Muovi on vaikeampaa.
— Korjaa tämä, Saga sanoi ja ojensi pienen puisen nallen, jonka pää roikkui irti yhden saranan varassa.
Joonas avasi työkalupakkauksen, joka hänellä oli takin taskussa. Pieni ruuvimeisseli. Kaksi minuuttia, ja pää istui taas tukevasti.
— Se on parempi kuin uusi, hän sanoi.
Tytöt katsoivat häntä kuin taikuria.
Kun Joonas lopulta lähti, sade oli lakannut. Sonja saattoi hänet portille. Ilma oli raikas, mereltä tuleva tuuli toi mukanaan levän hajun.
— Miksi sinä et koskaan kysynyt sukunimeä? Sonja kysyi.
— Kysyin. Sinä sanoit, että ei sillä ole väliä.
Sonja kietoi kädet ympärilleen, vaikkei ollut kylmä.
— Minä olen pahoillani, hän sanoi.
Joonas katsoi kompassia ranteessaan.
— Minä en ole vihainen. Olen vain väsynyt. Kahdeksan vuotta on pitkä aika elää tietämättä, että sinulla on kolme tytärtä.
— Mitä sinä haluat nyt?
Joonas kaivoi takin taskusta pienen muistivihon ja kynän. Kirjoitti siihen jotain, repäisi sivun irti ja ojensi sen Sonjalle.
Se oli summa. Kahdeksan tuhatta neljäsataa euroa.
— Se on se, mitä olen maksanut Eemelin päivähoitomaksuina ja harrastuksina viimeisen kahdeksan vuoden ajalta. Minä en ole varakas mies, Sonja. Mutta minä en ole koskaan ollut arvoton. Ja minun tyttäreni eivät kasva ilman isää, koska joku pelkäsi iltapäivälehtiä.
Sonja otti paperin. Hänen kasvonsa eivät värähtäneet, mutta paperi tärisi hänen kädessään.
— Mitä tämä tarkoittaa?
— Se tarkoittaa, että minä olen täällä. Ja että sinä et voi enää valita, mitä minä tiedän ja mitä en.
Hän kääntyi ja lähti kävelemään alas Pyynikin rinnettä. Tiesi, ettei tämä ollut loppu. Tiesi, että edessä olisi vaikeita keskusteluja, juristeja, sopimuksia. Mutta kun hän katsoi ranteeseensa, kompassi ei enää näyttänyt väärään suuntaan.
Se näytti kotiin.
Kaksi viikkoa myöhemmin Joonas avasi Pispalan työpajansa oven. Hän oli tehnyt päätöksen. Ei siksi, että Sonja olisi pyytänyt. Siksi, että kolme tyttöä olivat torilla pysäyttäneet hänet ja kysyneet, miksi kompassi oli rikki.
Hän oli kirjoittanut verkkopankissa uudelle tilille. Sinne hän siirsi kahdeksan tuhatta neljäsataa euroa. Ei Sonjalle. Ei itselleen. Vaan tilille, jonka hän avasi kolmen tyttären nimissä, mutta johon hänellä oli käyttöoikeus.
Se oli lasten tapaamissopimukseen liittyvä rahasto, jota hän ei ollut vielä allekirjoittanut. Mutta hän oli siirtänyt summan jo ennen sitä. Se oli hänen vastauksensa kahdeksan vuoden hiljaisuuteen: minä en maksa siitä, mitä minulta piilotettiin. Minä maksan siitä, että he eivät enää ole piilossa.
Kun hän sulki kännykän, pajassa tuoksui punahonka ja tärpätti. Hyllyllä odotti puinen nalle, jonka Sagalla oli ollut käsissään. Joonas oli hionut sen uudelleen, lakannut, kiinnittänyt saranan ruostumattomin ruuvein.
Hän paketoi sen voipaperiin ja kirjoitti päälle: Sagalle. Sitten hän nosti paketin laukkuun ja lähti.
Oli aika viedä se kotiin.
