En edes ehtinyt riisua ajokenkiäni, kun näin jo eteisen kaaoksen. Maaritin käsilaukku oli viskattu naulakon päälle ja matkalaukku seisoi keskellä lattiaa, kuin se olisi ollut valmiina lähtemään uudestaan.
Ymmärsin heti, että kaikki oli menossa pieleen.
Olin ajanut Tampereen motaria läpi vesimärän rännän, ja koko matkan tuntui siltä, että jokin painoi rintaa. Töissä olin saanut Maaritilta viestin, joka sanoi vain *"Tulossa."* Ei aikataulua, ei selitystä. Luulin, että hän tulisi vasta viikonloppuna, niin kuin puhuttiin – isän toipuminen Kuopiossa oli näköjään nopeutunut. Olin itse vaihtanut ulko-oven lukon koodin kaksi viikkoa sitten, koska Sannan entinen mies oli soitellut ja uhkaillut, enkä halunnut, että se hullu pääsisi tänne. Ajattelin, että Maaritille selittäisin myöhemmin, kunhan rauhoittuisi ensin.
Mutta nyt hän seisoi olohuoneessa, selkä jäykkänä, ja tuijotti leikkimökkiä, jonka olin pystyttänyt keskelle lattiaa. Ne kaksi pikkutyttöä – Sannan kaksoset – olivat juuri vieneet sinne nukkensa.
– Jussi, kuka tuo nainen on? Maaritin ääni oli liian tyyni. – Ja mitä nuo lapset tekevät minun kodissani?
Sanna tuli keittiöstä. Päällään hänellä oli se esiliina, jonka Maarit oli ostanut viime keväänä Tallinnan reissulta. Valkoinen, punaisilla unikoilla. Kädessään hän kantoi tarjotinta, jolla oli vastaleivottuja korvapuusteja, ja kanelin tuoksu sekoittui kaaokseen. Hetken aikaa tunsin itseni idiootiksi, kun muistin pyytäneeni Sannaa leipomaan juuri niitä – koska ne olivat minun herkkuani, ei Maaritin.
– Maarit, tämä on Sanna. Hän on… vanha ystävä. Heillä on ollut vaikeaa. Mies vainoaa, ei ole paikkaa mihin mennä. Ajattelin, että voitaisiin auttaa, kun säkin olit poissa, ja…
– Vanha ystävä. Niinkö? Maarit kääntyi katsomaan minua, ja siinä katseessa ei ollut mitään pehmeää. Hän tunsi kyllä tarinan. Olin kerran kertonut hänelle Sannasta – siitä, joka lähti ulkomaille vuosia sitten ja katosi. En ollut kertonut, että Sannalla oli kaksoset. Tai että ne olivat minun.
Kaksoset. Se oli asia, jonka olin itsekin saanut tietää vasta viime keväänä, kun Sanna yllättäen soitti. Hän oli palannut Suomeen, lapset mukanaan, eikä tiennyt mihin mennä. Ex-mies, lasten virallinen isä, oli väkivaltainen. Halusin auttaa. Halusin olla isä, edes vähän. Maarit oli poissa, isäänsä hoitamassa, ja talo oli tyhjillään. Ajattelin, että ehtisin järjestellä kaiken ennen kuin hän palaisi – löytäisin Sannalle oman asunnon, selittäisin rauhassa. En halunnut pilata sitä, mitä meillä oli Maaritin kanssa.
Mutta se ajatus oli yhtä kestävä kuin joulukuun jää Pyhäjärven rannassa.
– Missä on Emmin huone? Maarit kysyi, ja hänen äänensä oli nyt tikarimaisen terävä. – Mitä sinä olet tehnyt meidän tyttäremme tavaroille?
Nielaisin. Emmin sänky oli viety vintille, koska kaksoset tarvitsivat tilaa. Olin luvannut Emmille, että hän saisi oman huoneen takaisin heti kun järjestelyt olivat ohi. Tyttö oli nyökännyt ja sanonut *"Isi, lupaa ettet tee äidille pahaa mieltä."* Lupasin. Valehtelin.
– Maarit, kuuntele. Aion selittää. Kaikki järjestyy, kunhan vain rauhoitut.
Silloin pienempi kaksosista, Leena, juoksi olohuoneeseen. Hän takertui jalkaani ja katsoi Maaritia suoraan silmiin. Kuusivuotias, jolla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä aikuisten välissä tapahtui.
– Isi, ethän sä suutu? Mutta mä sanoin vähän aiemmin sille rouvalle, että kun se tulee kotiin, sä pyydät siltä avioeroa ja menet naimisiin äidin kanssa. Sähän lupasit.
Koko tila jähmettyi. Korvapuustien tuoksu muuttui tunkkaiseksi, ja kaukana joku naapuri käynnisti lumilingon. Sen ääni porautui hiljaisuuden läpi. Sanna veti henkeä, komensi Leenan keittiöön, mutta sanat olivat jo ilmassa. Ne eivät kadonneet mihinkään.
Maarit ei sanonut mitään. Hän kaivoi puhelimensa esiin, painoi nauhoituksen päälle. Kaksi kuukautta aiemmin, kun olin vielä luullut saavani asiat haltuun, hän oli käynyt lakimiehen luona ihan varalta. Nyt ääni toistui tallenteelta: *"Jos kohtaat tilanteen, jossa oikeuksiasi loukataan, älä väittele. Nauhoita."*
Hän nauhoitti kaiken. Minun selittelyni, Sannan hätäiset puolustukset, lasten itkut.
– Maarit, älä nyt viitsi. Eihän tämä ollut tarkoitus. Minä rakastan sinua ja Emmiä. Nämä kaksoset… ne ovat minun, kyllä, mutta ei se muuta sitä, mitä meillä on. Autan heidät jaloilleen, ja sitten kaikki palaa entiselleen.
– Mikä talo tämä on? Maarit kysyi. – Kenen nimissä se on?
– Meidän molempien. Niinhän me sovittiin.
Hän hymähti. – Isäsi halusi, että laitat nimesi papereihin. Mutta minä ostin tämän talon äitini perintörahoilla. Ne asiakirjat, jotka sinä allekirjoitit sokkona – niissä minä olen ainoa omistaja. Et taida edes muistaa.
Olin kuin puulla päähän lyöty. En ollut koskaan lukenut niitä papereita kunnolla. Isä oli sanonut, että "kyllä se on ihan normaalia, puoliksi". Luotin, koska niin oli tapana. Mutta Maarit oli fiksumpi.
Hän soitti lakimiehelleen siinä paikassa, ja minä kuulin, kuinka hän pyysi lähettämään välittömästi virallisen ilmoituksen talon hallinnasta. Kolmekymmentä päivää aikaa muuttaa. Ei neuvotteluja.
Sanna itki eteisessä. Minä istuin keittiön pöydän ääreen ja tuijotin lumista pihaa. Emmi seisoi portaiden yläpäässä, nalle kainalossa, eikä sanonut sanaakaan. Näin, kuinka hänen katseensa kiersi minut, eikä pysähtynyt. Se meni lävitseni.
Eniten sattui se, kun Maarit tarttui Emmin pieneen matkalaukkuun, jonka olin itse kantanut ullakolle. Tyttö seurasi äitiään ilman, että katsoi taakseen. Minä huusin perään, ettei hän voi viedä lasta. Maarit vastasi ovella, selin minuun: "En vie. Lapsi lähtee paikasta, joka ei enää ole hänen kotinsa."
Se oli alku lopulle.
Viikot sen jälkeen olivat sekasortoisia. Sanna muutti lasten kanssa ensin hätämajoitukseen, sitten toiselle paikkakunnalle. Ymmärsin, etten ollut rakastanut häntä enää vuosiin – olin vain halunnut hyvittää sen, mitä en aikoinaan tehnyt. Mutta hyvitys ei tapahtunut heidän ehdoillaan, vaan minun. Olin kuvitellut, että voin pelastaa kaksi perhettä kerralla, ja samalla murskasin sen ainoan, jolla oikeasti oli väliä.
Maarit ei koskaan estänyt minua tapaamasta Emmiä. Hän jopa järjesti yhteisiä viikonloppuja, kunhan ne tapahtuivat puistossa tai uimahallissa, eivät koskaan siinä talossa, joka nyt oli vain heidän. Ajan mittaan opettelin olemaan isä ilman omaa tilaa. Ostin Emmin syntymäpäivänä polkupyörän, ja ajelimme Näsijärven rantaa pitkin. Lumi narisi renkaiden alla, ja tyttö nauroi. Se nauru oli puhdasta, vaikka välissämme kulki yhä varjo.
Kerran, paljon myöhemmin, istuin uudessa vuokrayksiössäni, ja puhelin soi. Näytöllä luki *Sanna*. Vastasin. Hän pyysi anteeksi – sanoi, ettei ollut ymmärtänyt, mitä olin menettänyt. Sanoin, ettei anteeksipyyntö korjaa mitään, mutta toivotin hänelle hyvää. Kaksosille lähetin joulukortin.
Tänä keväänä näin Maaritin kaupungilla. Hän istui kahvilassa Hämeenkadulla, tukka lyhyemmäksi leikattuna, ja vieressään hänellä oli uusi ystävä, nainen jolla oli ystävälliset kasvot. He puhuivat ja nauroivat, ja pöydällä oli kaksi teekuppia. Olin tulossa vastakkaiselta suunnalta, mutta käännyin pois. En siksi, ettei minulla olisi ollut mitään sanottavaa – vaan siksi, että hän näytti onnelliselta ilman minua.
Kotona avasin laatikon, jonka olin saanut Emmiltä viime jouluna. Siellä oli pahvinen kyltti, jonka hän oli maalannut: *"Isin oma huone."* Oli kulunut melkein kaksi vuotta siitä, kun olin antanut hänen huoneensa pois. Silti hän maalasi minulle huoneen, jota ei koskaan ollut.
Laitoin kyltin ikkunalaudalle. Ulkona satoi huhtikuun märkää lunta, ja kohta se muuttuisi vedeksi ja katoaisi. Minä istuin ja katselin, kuinka päivänvalo hitaasti sammui, enkä sytyttänyt lamppua.
