Sini Laaksonen, 32, tuijotti Taysin päivystyksen neuvontapisteen tyhjää ilmoitustaulua, vaikka ei enää nähnyt siitä mitään. Kaksitoistatuntinen vuoro oli puristanut hänestä viimeisetkin mehut. Aamulla sisääntullut flunssa-aalto oli täyttänyt käytävät yskivillä vanhuksilla, lounasaikaan ambulanssi toi kolme kolaripotilasta, ja iltavuoron päätteeksi yksi pieni tyttö takertui Sinin käteen itkien niin, ettei hoitaja raaskinut irrottaa otettaan ennen kuin lapsi nukutettiin leikkauspöydälle. Kun kello lähestyi puoltayötä, Sinin jalkapohjiin sattui, valkoiset työhaalarit olivat kahvitahraiset ja ohimoita jomotti.
Hän vilkaisi puhelintaan. Soitto lähti tutulle Taksi-sovellukselle. Tilauksen ruudulla luki *valkoinen Toyota ja kuljettaja Mika*. Sini hengitti syvään, nappasi naulakosta ohuen toppatakkinsa ja asteli pääovien lasiovista joulukuun purevaan pakkaseen. Tähtiä oli niin paljon, että teki mieli jäädä tuijottamaan, mutta kylmyys puri heti poskiin.
Pihalla seisoi kolme tummaa autoa. Kaikki suuret, kaikki kiiltävät. Sinin silmät osuivat lähimpään, mustaan Mersuun, jonka moottori kävi hiljaa ja jonka takavilkku vilkkui rauhallisesti. Hän ei jaksanut tarkistaa rekisterikilpeä, ei edes väriä. *Tuohan se on.* Hän vetäisi ovenkahvasta, takapenkin ovi narahti auki ja Sini lysähti istuimelle.
– Satamakatu viisi, kiitos, – hän mumisi ja veti oven kiinni. – Anteeksi, olen ihan loppu. Voisitteko herättää, kun ollaan perillä?
Edessä istui kaksi jykevää miestä tummissa puvuissa. Heidän ilmeensä olisivat saaneet kenet tahansa hyppäämään ulos autosta – ellei väsymys olisi painanut silmäluomia kuin lyijyä. Sini nojasi päänsä viileään ikkunaan ja nukahti ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään.
Kuski, Jari, puristi rattia niin että rystyset valkenivat. Vieressä istuva turvamies Tommi kääntyi katsomaan ensin Jarista, sitten nukkuvaa naista, jonka takki oli valahtanut olkapäiltä ja jonka hiuskiehkura oli liimautunut poskeen.
– Mitä vit… – Tommi aloitti.
– Hiljaa, – Jari sihisi hampaidensa välistä. – Pomolta tulee muutenkin selkäsauna tästä. Pidetään suu kiinni ja odotetaan.
He tiesivät, kenen autoon tuntematon hoitaja oli kävellyt. Valtteri Koskinen – lempinimeltään Valli – oli Tampereen pelätyin mies. Poliisi tiesi hänestä kaiken, mutta ei pystynyt todistamaan mitään. Miehen käskystä oli siirretty kontteja, vaihdettu omistajia, kadonnut ongelmia. Yksikin virhe saattoi maksaa hengitysilman.
Juuri silloin sairaalan pääovet avautuivat uudelleen. Valtteri Koskinen astui ulos paksussa mustassa villakangastakissa, kädet taskuissa. Viisikymppinen, raamikas, leuka kuin peräsin. Hän oli käynyt tapaamassa erästä lääkäriä – sellaista, jonka reseptivihkoon ei merkitty potilastietoja – ja hänen kasvoillaan oli se tavallinen kylmä, läpitunkeva katse.
Heti kun hän saavutti auton, hän aisti ongelman. Tommi ja Jari istuivat jäykkinä kuin kivipatsaat.
– No? – Valtterin ääni oli matala, mutta siinä soi teräs.
Kumpikaan ei osannut vastata. Tommi nyökkäsi takapenkille.
Valtteri avasi oven. Siellä nukkui ventovieras nainen, jonka vaaleanvihreät sairaalahaalarit olivat rytyssä ja jonka silmien alla olivat tummat varjot. Hengitys oli tasaista, melkein lapsenomaista.
– Kuka? – Valtteri kysyi. Kysymys oli lyhyt, mutta tilanne oli hengenvaarallinen.
– Ei tietoa, pomo, – Jari sai sanotuksi. – Hän… hän vain käveli sisään ja luuli tätä taksiksi. Nukahti saman tien.
Valtterin sormet puristivat ovenkahvaa. Ilma sakeni. Tommi valmistautui räjähdykseen, karkoitukseen, mihin tahansa – muttei siihen, mitä tapahtui.
Valtteri kumartui lähemmäs naista. Hänen katseensa nauliutui Sinin kasvoihin. Sitten tapahtui jotain outoa: kulmakarvojen välinen uurre silisi, leuka pehmeni. Hän tunsi nuo kasvot. Ei osannut paikantaa heti, mutta jokin sisällä käänsi kytkintä.
Ja sitten muisto iski.
Viime keväänä, maaliskuun loskakelillä. Hänen ainoa tyttärensä Emma oli törmännyt autolla rekkaan. Teholla oli odotettu – ja sitten yksi hoitaja oli istunut tytön vuoteen vieressä kolme yötä putkeen, pitänyt kädestä, kuiskannut rauhoittavia sanoja silloin kun Emma taisteli hengityskoneessa. Valtteri oli seisonut lasin takana silloin, nähnyt vain tuon vaalean nutturan ja väsyneet silmät. Hoitaja oli puhunut tytölle, vaikkei tämä kuullut, ja itkenyt itsekin silloin kun kukaan ei katsonut. Emma selvisi, vaikka joutui pyörätuoliin. Eikä Valtteri ollut koskaan saanut tietää tuon hoitajan nimeä, ennen kuin nyt.
Hänen silmänsä poimivat Sinin rintapielestä kellastuneen nimineulan: *Sini Laaksonen, sairaanhoitaja.*
– Älkää koskeko häneen, – Valtteri sanoi, ja äänessä oli jotain mitä Tommi ja Jari eivät olleet koskaan kuulleet: lämpöä. – Tehdään kuten hän pyysi.
Tommi tuijotti. *Mitä?!*
Valtteri riisui oman villahuopansa etupenkiltä ja laski sen varovasti Sinin ylle. Hoitaja huokaisi unissaan mutta ei herännyt.
– Ajetaan Satamakadulle. Hiljaa, – Valtteri komensi ja istuutui etupenkille.
Autosta tuli hautaustunnelma, mutta ei pelosta – vaan tyrmistyksestä. Jarista tuntui, että hänen maailmansa oli kääntynyt ylösalaisin. Mies, jonka sanottiin antavan kylmiltään käskyn kadonneista kilpailijoista, peitteli nyt uupunutta hoitajaa.
Hiljaisuus jatkui, pakkasen kurnuttaessa ikkunoiden takana. Kun Mersu lipui Satamakadun vitosen eteen, kello oli viisitoista yli puolen yön. Kadun toisella puolella hehkui lumilyhty.
Valtteri kääntyi katsomaan taakseen. Sini alkoi liikahtaa, räpytteli silmiään.
– Huomenta, – Valtteri sanoi kuivasti. – Ei olla taksissa, mutta näköjään Satamakadulla. Ei hätää. Et ole myöhässä.
Sini nousi istualleen ja vilkaisi ympärilleen. Aivot eivät heti pysyneet perässä. Musta auto, kaksi jäykkää miestä, villahuopa päällään. Hiuksissa sähköä. Hän punastui syvästi.
– Voi Luoja… Olen tosi pahoillani. Luulin ihan, että tämä on minun taksi. Anteeksi, herra…?
– Koskinen, – Valtteri sanoi ja hymyili. Hymy oli pieni, mutta aito. – Olit muuten ihan hyvä matkustaja. Menit heti nukkumaan.
Jari ja Tommi hieraisivat niskaansa eivätkä sanoneet mitään. Sini keräsi takkinsa ja huopansa, tarjosi sitä takaisin vähän nolona, mutta Valtteri heilautti kättään.
– Pidä se. Oot ansainnut lämpöä. Se on pieni kiitollisuusviesti eräältä isältä, jonka tytön elämään et ehkä edes muista vaikuttaneesi.
Sini rypisti otsaansa. Emma-nimi ei heti soittanut kelloa – vuosia, satoja potilaita – mutta sitten mieleen porautui muisto: heiveröinen teinityttö, jonka käsi puristi hänen sormiaan koneiston keskellä. Hänen silmänsä kostuivat.
– Emma, – Sini kuiskasi.
Valtteri nyökkäsi. Se oli kylliksi.
Sini puristi huopaa rintaansa vasten, mumisi kiitoksen ja liukui autosta ulos. Oven sulkeutuessa hän näki vielä, miten Valtteri Koskinen katsoi talonsa valoja, jotka syttyivät portaikossa.
Mersun sisällä kukaan ei uskaltanut puhua pitkään aikaan. Lopulta Tommi riskeerasi.
– Pomo… Tiesitkö sä oikeasti tuon naisen?
Valtteri ei kääntynyt.
– Hän istui kolme yötä Emman vierellä silloin kun lääkärit antoivat viisitoista prosentin mahdollisuuden. Kyllä mä tiedän. Ja nyt ajetaan kotiin. Hiljaa.
Jarin korvien välissä raksutti. Pelätyin mies Tampereella oli juuri käskenyt kaksi asemiestä ajamaan univelkaisen hoitajan kotiin ja antanut tälle villahuovan. Kukaan ei levittäisi tätä tarinaa – kukapa sitä uskoisikaan. Mutta kun auto katosi Pispalan harjulle, taustapeilistä näkyi vain Sini Laaksonen, joka seisoi ulko-ovella huopa hartioillaan ja katsoi perään kuin jotain mitä ei aivan ymmärtänyt.
