Minä olen se mies, joka tässä tarinassa näyttäytyy kylmältä laskelmoijalta. Mutta kukaan ei kysynyt, miltä minusta tuntui kun Anja kuoli.
Anja oli vaimoni äiti. Me elimme kymmenen vuotta saman katon alla Tampereen Kalevassa, vanhassa kivitalossa osoitteessa Teiskontie 17. Anja omisti asunnon, me maksoimme hänen hoitonsa ja ruokansa. Kun hän sai aivoinfarktin toisen kerran, minä olin se joka löysi hänet eteisen lattialta. Oli tiistai, kello puoli kahdeksan aamulla. Lattialla oli tahra siitä kahvista, jonka hän oli juuri keittänyt. Valkoinen posliinikuppi oli särkynyt kahdeksi siistiksi puolikkaaksi.
Sairaalassa lääkäri sanoi, että kolmatta kertaa ei tule. Minä istuin käytävällä neljä tuntia ennen kuin sisään päästettiin. Silloin soitin työpaikalle ja sanoin, että en tule tänään. En itkenyt. Minä järjestelin hänen lääkelistaansa ja mietin, mistä saamme rahat seuraavan kuun vuokraan, koska minun palkkani meni jo nyt suurimmaksi osaksi hänen lääkkeisiinsä.
Vaimoni, minun Elina, seisoi koko sen ajan ikkunan edessä. Hän ei puhunut minulle. Hän puhui puhelimeen, siskolleen. Hän kuiskasi, mutta minä kuulin. “Äiti ei jaksa enää. Mutta älä kerro kenellekään että meillä ei ole rahaa hautajaisiin.”
Kun Anja kuoli, minä olin se joka meni pankkiin. Se ei ollut ahneutta. Se oli pakko. Meillä oli yhteinen tili Elinan kanssa, ja se tili oli miinuksella kahdeksantuhatta euroa. Minä tiesin, että Anjan tilillä oli säästöjä. Hän oli vuosia puhunut, että haluaa jättää meille jotakin, että hän ei halua olla taakka. Minä menin Nordeaan Tammelankadulle ja nostin Anjan tililtä summan, joka kattoi hautajaiskulut ja vuokran. Kolmekymmentäneljätuhatta seitsemänsataa euroa. Siinä oli kaikki. Sen enempää ei ollut. Hautajaiset maksoivat melkein kuusitoista tuhatta. Loput menivät siihen, että me emme joutuneet kadulle.
Elina sai sen tietää vasta kaksi viikkoa myöhemmin. Hän tuli kotiin sellainen paperikassi kädessä, leipä ja maito, ja sanoi, että pankista soitettiin. Että tililtä oli nostettu rahaa ennen kuin kuolinpesä oli selvitetty. Että se on rikos, jos siihen ei ollut valtakirjaa.
Minä sanoin: “Meillä ei ollut varaa odottaa kuolinpesän selvitystä. Sinä et ymmärrä, mitä laskuja meillä oli.”
Hän ei vastannut silloin. Hän vain seisoi siinä keittiössä, se paperikassi sylissä, ja katsoi minua kuin ensimmäistä kertaa elämässään. Sitten hän laski kassin pöydälle ja meni makuuhuoneeseen. En kuullut hänestä mitään sinä iltana.
Seuraavana aamuna hän oli jo puhunut asianajajan kanssa. Ja siskonsa kanssa. Ja ilmeisesti koko kaupungin kanssa, koska minusta tuli se mies, joka varasti rahat kuolleelta anopilta. Se versio levisi nopeammin kuin minä ehdin selittää kenellekään, että Anja oli itse ehdottanut minulle, että jos jotakin tapahtuu, minun pitäisi maksaa laskut hänen säästöistään. Että hän ei halunnut meidän myyvän asuntoa hänen hoitolaskujensa takia.
Anjan siskonpoika, Jarmo, soitti minulle. Hän sanoi: “Sinä et ole enää tervetullut tähän sukuun.” Minä kysyin, tietääkö hän mitä hoito maksoi. Hän sulki puhelimen.
Minä en ole pyhimys. Minä tiedän, että rahan nostaminen ilman valtakirjaa oli väärin muodollisesti. Mutta kun istuin siinä pankin tiskillä, minulla oli vain yksi ajatus: Elinan kasvot silloin, kun hän ei tiennyt mistä seuraava vuokra maksetaan. Minä en halunnut nähdä sitä enää koskaan.
Nyt Elina on muuttanut siskonsa luo. Asunto seisoo tyhjänä. Minun nimeni on jokaisen sukulaisen mustalla listalla, ja minä olen tämä tarina, jota kerrotaan joulupöydissä kymmenen vuoden kuluttua: mies joka tyhjensi anopin tilin ennen kuin ruumis ehti edes kylmetä.
Mutta se ei ollut niin.
Anja piti minusta enemmän kuin omista pojistaan. Hän sanoi kerran, että minä olen ainoa joka katsoo häntä silmiin eikä lompakkoon. Me joimme yhdessä aamukahvia joka päivä viimeisenä kesänä. Hän kertoi, kuinka pelkäsi että Elina ja minä joudumme erottamaan ne kaksi huonetta, jotka hän oli jättänyt tahallaan jakamatta. “Muista”, hän sanoi, “että kaikki mitä jätän, on teidän yhteistä. Ei koskaan vain toisen.”
Minä muistin sen pankissa. Minä ajattelin, että täytän hänen tahtonsa.
Nyt istun tässä asunnossa yksin. Televisio on rikki. Jääkaapissa on piimäpurkin pohjalla valkoista kerrostumaa. Eteisessä on yhä se kahvitahra, jota kukaan ei jaksanut pestä.
Elina haki tavaransa viime viikolla. Hän ei sanonut sanaakaan. Hän otti vain vaatteensa, tietokoneen, ja sen valokuvan Anjasta, joka oli keittiön ikkunalaudalla. Sitten hän jätti avaimet pöydälle. Siinä ne ovat, kaksi avainta ja pieni avaimenperä, jonka Anja osti Tallinnan laivalta kuusi vuotta sitten. Vihreä muovihevonen.
Minä olen nyt tässä keittiössä ja mietin, pitäisikö minun pestä se tahra lattiasta. Mutta jokin estää. Se on ainoa asia, joka on enää meidän kaikkien yhteinen.
Soitin eilen asianajajalle. Sanoin, että haluan tehdä pesäosuudesta luopumisen. Kaikki mitä Anja jätti, menköön Elinalle ja hänen siskolleen. Minä en halua penniäkään.
Asianajaja kysyi, olenko varma. Sanoin: “Olen.”
Se paperi on nyt edessäni tässä pöydällä. Se on kaksisivuinen, ja siinä on Elinan nimi ja hänen siskonsa nimi. Minä allekirjoitan sen huomenna. Aion viedä sen itse maistraattiin. En halua että kukaan ajattelee, että minä tein tämän rahan takia. Sitä rahaa ei ole enää olemassa. Se meni hautajaisiin ja laskuihin, ja sillä maksettiin se, että Anja sai kuolla arvokkaasti, ei sairaalan käytävällä.
Minä en tiedä, tuleeko Elina koskaan takaisin. En tiedä, haluanko minä sitä. Mutta yhden asian tiedän: minä en enää koskaan ota keneltäkään mitään, mikä ei ole minun. Vaikka se olisi oikeudenmukaisin asia maailmassa.
Kun Anjan syntymäpäivä oli viime maaliskuussa, hänelle annettiin kortti. Siinä luki: “Rakkaudella, Elina ja Mikko.” Minä olen se Mikko. Ja minä en ole varas. Minä olen vain mies, joka yritti selviytyä ja jolla ei ollut aikaa odottaa lupaa.
Eikä kukaan tule koskaan kuulemaan tätä puolta tarinasta, koska kukaan ei kysy mieheltä, joka nosti rahat kuolleen tililtä, miltä hänestä itsestään tuntui sinä aamuna.
