Marikan poski poltti. Läimäys oli tullut yllättäen, suoraan vasempaan poskeen, ja nyt iho siinä kihelmöi kuin olisi nojannut sähköliesiin. Hän seisoi eteisaulassa, hiekanvärisillä parkettilaatoilla, yllään siivousfirman sininen työhaalari. Vastapäätä seisoi Pia, silmälasien takana kylmää vihaa, musta cocktailmekko tiukkana kuin tuomarin viitta.
Kaikki katsoivat Marikaa.
Pia oli juuri huutanut ”Varas!” niin kovaa, että kristallikruunu yläpuolella lakkasi keinumasta. Juhlat olivat loppuneet tuntia aiemmin, viimeiset vieraat olivat poistuneet vasta puoli yhdeltätoista, ja Marika oli imuroinut olohuonetta kuullakseen omat ajatuksensa. Sitten Pia oli marssinut eteiseen kädessään iso harmaa kangaskassi.
Se kassi oli Marikan oma. Hän oli jättänyt sen telineeseen, ulko-oven viereen, kun tuli töihin aamulla kuudelta. Nyt Pia puristi sitä molemmin käsin, sormenpäät valkoisina.
– Sinä varastit äitini rubiinin, Pia sähisi. – Katsoin jo yläkerrasta, se on poissa. Ja se löytyi tästä.
Hän työnsi kassin syliinsä ja veti vetoketjun auki niin rajusti, että hampaista katkesi yksi. Sisältä hän kaivoi punaruskean samettipussin ja pudotti sen lattialle.
Pussi avautui. Parketille vieri rubiiniriipus, jonka kivet välkähtivät eteisen himmeässä valossa kuin veripisarat.
Marika tunsi polviensa pettävän. Hän ei ollut koskenut koruun. Hän oli siivonnut kylpyhuoneita, puhdistanut keittiön rasvaista liesituuletinta, pyyhkinyt portaikon kaiteet. Ei lähelläkään makuuhuoneen lipastoa, jossa korua säilytettiin.
– Minä en ole ottanut mitään, hän kuiskasi, mutta ääni ei kantanut edes puoleen väliin huonetta.
– Valehtelija! Avaa tuo laukku kunnolla, Pia käski, ja Marikan sormet tärisivät niin, ettei hän saanut otetta vetoketjusta.
Juuri silloin tuli Juhani.
Pian mies, Juhani Mäkinen, tuli portaista alas kauhtuneessa kauluspaidassa ja villasukissa. Hän katsoi ensin vaimoaan, sitten lattialla kimaltavaa riipusta, lopuksi Marikaa, joka piti toisella kädellä kiinni poskestaan.
– Mitä täällä tapahtuu? hän kysyi hiljaisella äänellä.
– Tämä nainen varasti korun, Pia ilmoitti. – Se oli hänen laukussaan. Soita poliisille.
Juhani ei tarttunut puhelimeen. Hän käveli riipuksen luo, nosti sen ylös kahdella sormella, ikään kuin se olisi tarttuva sairaus. Pyöritteli sitä valoa vasten. Sitten hän siirsi katseensa Marikaan.
– Onko tämä sinun laukkusi?
Marika nyökkäsi sanomatta mitään. Kyyneleet alkoivat valua poskelle, samalle johon oli tullut isku.
– Avaa se, Juhani sanoi rauhallisesti.
Marika työnsi kangaskassin lattialle. Juhani kumartui, penkoi samettipussia, laski korun takaisin siihen, tarkasteli taskuja. Muovinen nimikortti, puhelimen laturi, eväsrasia, nenäliinapaketti. Ei mitään muuta.
Huoneeseen levisi hiljaisuus, jonka läpi kuului vain Marikan nyyhkytys. Pia risti kätensä rinnalleen ja nosti leukaansa. Voitonmerkki.
– Saat selittää tämän poliisille, hän sanoi.
Mutta Juhani ei liikahtanut. Hänen ilmeensä oli muuttunut. Hän kääntyi vaimonsa puoleen hyvin hitaasti, kuin joku olisi avannut oven kylmään ullakkoon.
– Tässä talossa on valvontakamerat, Juhani sanoi. – Kaikki tallentuu. Joka ikinen kulma.
Pia räpäytti silmiään. Maraka pysähtyi hengittämään.
Juhani veti puhelimen taskustaan ja napautti sovelluksen auki. Muutama sekunti vieraili eteenpäin. Hänen kasvonsa valaistui sinertävästä hehkusta, kun hän selasi tallenteita ajassa taaksepäin.
– Mikä tämä on? hän kysyi ja käänsi näytön niin, että Pia ja Marika näkivät molemmat.
Kameroista ei voinut valehdella. Kuvassa oli eteisaula ylhäältä päin, mustavalkoinen kuva, aikaleima oli 21:03. Marika oli tuolloin yläkerrassa puhdistamassa poreammeen saumoja. Kuvassa Pia käveli eteiseen, pysähtyi, vilkaisi olkansa yli olohuoneeseen päin, josta kuului Marikan imurin ääni. Sitten hän avasi kädessään olleen samettipussin ja pudotti rubiinin Marikan kangaskassiin. Koko toimenpide kesti seitsemän sekuntia.
Sitten Pia käveli takaisin olohuoneeseen lasi viiniä kädessään.
Ruudulla ei ollut mitään epäselvää.
Juhani ei nostanut katsettaan puhelimesta. Hän sulki sovelluksen ja laittoi puhelimen taskuunsa.
– Sinä…, hän sanoi Pialla, mutta ei saanut lausetta loppuun.
Pia ei sanonut mitään. Hänen kasvonsa olivat aivan valkeat. Ei punastusta, ei selitystä. Vain se kalpeus, joka tulee, kun valhe romahtaa eikä ole mitään, mihin paeta.
Marika vapisi koko kehosta. Poski yhä punoitti, kyynelkanavat tuntuivat kuumilta, mutta jokin sisällä alkoi irrota. Häntä ei viety putkaan. Häntä ei syyllistetty. Totuus oli tallennettu.
Mutta kukaan ei pyytänyt anteeksi.
Ei Pia, ei Juhani. Kukaan ei sanonut: ”Me tehtiin virhe.” Eteisaulassa seisoi vain hiljainen kolmikko, rubiini edelleen lattealla, ja se hetki, jolloin elämä olisi voinut kääntyä toisin, venyi lasinmurskaksi ilmassa.
Marika kumartui, otti kassin, tyhjensi korun samettipussin pöydälle ja veti kassin hihnaa olalleen. Hän painoi ovenkahvaa alaspäin ja astui ulos. Ulkona oli Tampereen huhtikuinen kylmyys, asfaltti märkänä ja tuuli löi poskelle kylmänä juuri siitä kohdasta, mihin läimäys oli osunut.
Kukaan ei huutanut häntä takaisin.
Hän käveli sorapihaa pitkin portille. Tienlaidassa seisoi bussipysäkki, jonka katulamppu räpytti oranssia valoa. Marika istui pysäkin penkille ja työnsi kätensä taskuun. Sormet tapaisivat puhelimen laturin ja nenäliinan. Ei mitään muuta.
Hän ei katsonut taakseen. Ei silloin, eikä silloinkaan kun bussi vihdoin tuli, ovet avautuivat ja hän astui kyytiin huuhtokaan poskipunaa vesipullosta käytävän yli.
