Aulanko, heinäkuun toinen viikko. Häät olivat ehtineet juuri alkaa, kun tyttö työnsi kartanon raskaan oven auki. Musiikki katkesi kesken säkeen. Vieraat kääntyivät katsomaan. Tyttö seisoi oviaukossa, valkoinen mekko vääntynyt, toinen kenkä jäänyt portaiden alle. Hän hengitti kuin olisi juossut koko puiston halki.
"Seis!" huusi hän. Ääni oli ohut mutta terävä.
Sitten hän käveli käytävää pitkin. Kynttilät savusivat, ikkunoiden takana Aulangon puisto ja Vanajavesi kimalsivat matalassa auringossa. Tyttö pysähtyi alttarin eteen ja osoitti sormella morsianta. "Se sormus on äidin. Sä varastit sen."
Morsian, Kirsi, kääntyi. Pionikimppu puristui hänen rintaansa vasten niin, että varret narahtivat. Sulhanen, Jaakko, otti askeleen eteenpäin.
"Mitä tää tarkoittaa?" hän kysyi.
"Mä näin, kun sä otit sen äidin huoneesta hotellilla," tyttö sanoi. "Sä laitoit sen sun kultaseen laukkuun. Sitten sä sanoit, että äiti varasti sen. Äiti on nyt poliisiasemalla."
Salissa levisi kohina. Joku veti ilmaa sisään. Kirsi naurahti — kireä, keinotekoinen ääni.
"Kuka päästi lapsen tänne? Tää on ihan sekaisin."
Tyttö ei väistänyt. "Sä valehtelet. Mä näin sut."
Jaakko nosti kätensä pystyyn. "Hetkinen. Missä sun äitisi on?"
"Poliisiasemalla. Ne vei hänet sinne eilen illalla."
Jaakko kääntyi Kirsiin päin. "Onko tuo totta?"
Kirsi puristi kimppua niin, että varret vääntyivät poikki. "Ei tietenkään. Lapsi keksii juttuja."
"Sit me mennään poliisiasemalle selvittämään," Jaakko sanoi.
"Kesken vihkimisen? Et sä voi…"
"Mä voin. Jos et oo syyllinen, sulla ei oo mitään pelättävää."
Kirsi käänsi päänsä pois ja nykäisi hameenhelmaa suoraksi. Jaakko tarttui hänen ranteeseensa — ei kovaa, mutta päättäväisesti.
"Tule."
Tyttö, Siiri, seisoi jo ovella. He lähtivät ulos. Vihkivihko jäi pöydälle, kynttilät jatkoivat palamistaan.
Jaakko ajoi. Kirsi istui etupenkillä, hääpuku puristui turvavyön alle. Siiri takapenkillä piti pientä kimaltavaa laukkua sylissään. Tie kulki mäntymetsän halki, sitten kääntyi kohti Hämeenlinnan keskustaa.
"Tää on noloa," Kirsi sanoi. "Kaikki luulee nyt jotain."
"Mikä on noloa? Se, että joku syytön nainen istuu poliisiasemalla sun takias?"
"Mä en oo syyttänyt ketään. Ehkä se sormus on oikeasti kadonnut."
Siiri kumartui etupenkille. "Sä otit sen. Mä näin, kun sä avasit korurasian. Sä vilkuilit ympärilles."
Kirsi ei vastannut. Hän tuijotti ikkunaa ja rullasi turvavyön reunaa sormensa ympärille yhä uudestaan. Jaakko pysäköi poliisiaseman eteen. Kello oli puoli kuusi illalla, mutta aurinko paistoi vielä korkealta.
Aseman käytävällä haisi puhdistusaine ja kylmä kahvi. Kattolamppu värisi, sen valo osui seinään kuin sydämen syke. Elina istui muovituolilla, selkä suorana, kädet sylissä. Hänen hiuksensa olivat irronneet nutturalta, ja niska oli hiestä märkä. Kun hän näki Siirin, hän nousi.
"Mitä sä täällä teet?" hän sanoi ääni käheänä.
Siiri juoksi hänen luokseen. "Mä kerroin totuuden. Ne tietää nyt."
Elina puristi tyttöä hetken, sitten päästi irti ja veti sormella tämän hiuksista roikkuvan kukkaseppeleen suoraan. Hän ei sanonut mitään. Rikosylikonstaapeli Ritva Laine astui huoneesta kannettava tietokone mukanaan.
"Me katsottiin hotellin valvontakamerat," Ritva sanoi. "Tallenne näyttää selvästi, kuka sormuksen otti."
Hän avasi näytön. Kaikki kumartuivat sen ympärille. Video: huone numero 214. Kirsi astuu sisään, seisoo hetken, vilkaisee ovelle päin. Sitten hän menee lipaston luo, vetää laatikon auki, nostaa esiin puukorurasian. Avaa kannen. Ottaa sormuksen — ison rubiinisormuksen. Laittaa sen käsilaukkuun, sulkee laukun napsautuksella. Katselu päättyy.
Kukaan ei sanonut mitään. Sitten Jaakko veti henkeä.
"Sinä syytit viatonta naista. Annoit hänen joutua tänne."
Kirsin posket valahtivat valkoisiksi. "Mä… mä pelkäsin. Jos mä olisin tunnustanut, sä olisit jättänyt mut."
"Et sä mua menettänyt totuudella. Sä menetit mut sillä, että valehtelit."
Hän veti vihkisormuksen sormestaan ja laski sen tiskille. Se kieri hieman, pysähtyi tietokoneen viereen.
"Mä en voi mennä naimisiin sellaisen kanssa, joka tuhoaa toisen elämän pelastaakseen itsensä."
Kirsi haukkoi henkeä. "Älä jätä mua…"
Jaakko käveli ulos. Ovi meni kiinni, kello ylhäällä kilahti. Kirsi jäi seisomaan keskelle käytävää, kimppu roikkuen kädessä lehdet jo lakastuneina.
Ritva kääntyi Elinan puoleen. "Olette vapaa. Anteeksi tästä."
Elina ei heti vastannut. Hän otti pöydältä muovisen vesimukin ja joi kulauksen lämmennyttä vettä. Sitten hän kysyi: "Saanko mä kopion siitä tallenteesta?"
"Totta kai. Ja haluatteko tehdä rikosilmoituksen väärästä ilmiannosta?"
Elina käänsi katseensa Kirsiin. "Joo. Mä haluan."
Ritva ojensi lomakkeen. Elina istui alas, otti kynän ja täytti kohdat: henkilötunnus, tapahtumien kulku, sormuksen arvo — 27 000 euroa. Hän kirjoitti hitaasti, välillä pysähtyen miettimään sanamuotoa. Siiri seisoi vieressä ja katseli, kun kynä rahisi paperia vasten.
"Tässä," Elina sanoi ja työnsi lomakkeen takaisin.
Ritva otti lomakkeen, kirjoitti vastaanottomerkinnän ja ojensi Elinalle sormuksen kirkkaassa muovipussissa. Elina puristi paketin kädessään ja laittoi sen taskuun.
He kävelivät ulos. Ilma tuoksui leikatulta nurmelta ja järveltä. Lokki kirkui jossain Vanajaveden yllä. Kello lähenteli yhdeksää, mutta valoa riitti vielä pitkään. Elina avasi puhelimesta tilauspalvelun ja naputti määränpääksi hotellin.
"Mitä nyt tapahtuu?" Siiri kysyi.
"Me mennään hotellille, haetaan laukut ja mennään kotiin."
Taksi tuli viidessä minuutissa. He istuivat takapenkille. Elina otti pussin taskustaan ja avasi sen varovasti. Sormus putosi hänen kämmenelleen. Siiri tuijotti sitä.
"Oliko se mummilta?" hän kysyi.
"Oli. Se on ollut meidän suvussa kolme sukupolvea."
Elina painoi sormuksen tyttärensä kämmeneen ja sulki hänen sormensa sen ympärille. "Se on sun, kun täytät kahdeksantoista."
Siiri pyöritteli kiveä sormissaan. "Mä tiesin, et sä et varastanut."
Elina katsoi ikkunasta ulos vastaamatta. Auto kaarsi rantatielle. Vanajavesi hohti matalassa auringossa, ja vastarannalla Aulangon näkötorni piirtyi taivasta vasten.
