Olen työskennellyt notaaritoimistossa Rotuaarin kupeessa Oulussa yksitoista vuotta. Nimeni on Anne-Mari Hautala ja olen notaarin sihteeri. Olen nähnyt kaikenlaista — perinnönjakoja, jotka päättyivät huutamiseen käytävällä, lahjakirjoja allekirjoitettu kyynelten seasta, sopimuksia, joiden jälkeen ihmiset lähtivät eivätkä koskaan enää soittaneet. Mutta tämän tarinan muistan siksi, että sinä päivänä minun piti lähteä kolmelta — pojallani oli jalkapallo-ottelu — mutta jäin puoli seitsemään asti.
Sirkka-Liisa Korhonen tuli ilman ajanvarausta, keskiviikkona, syyskuussa. Hän oli kuusikymmentäkolmevuotias, yllään väljä takki, ja kansio asiakirjoja painettuna rintaa vasten, ikään kuin joku voisi tempaista sen häneltä kadulla. Hän istui odotustilassa asuntolainamainoksen alla ja odotti, että notaari saisi edellisen asiakkaan valmiiksi. Kysyin, haluaako hän vettä. Hän kieltäytyi. Sitten muutti mielensä ja sanoi, että ottaisi kuitenkin, koska kurkku oli kuiva.
Siitä, mitä kuulin raollaan olevasta työhuoneen ovesta — ja kuulin, koska akustiikka toimistossamme on surkea, ovi ei ole sulkeutunut kunnolla viime vuoden remontin jälkeen — kävi ilmi, että Sirkka-Liisa oli pitänyt kaksikymmentäkahdeksan vuotta autokorjaamoa Kaakkurin liikealueella, valtatie neljän varrella. Korjaamo oli jäänyt hänelle miehen kuoltua yksitoista vuotta sitten. Poika, Petri, oli kolmekymmentäseitsemänvuotias ja oli työskennellyt korjaamolla mekaanikkona seitsemän vuotta, virallisesti palkkalistoilla, ilman omistusosuutta. Sirkka-Liisa maksoi hänelle palkkaa kuten kenelle tahansa työntekijälle — kaksi tuhatta kahdeksansataa euroa kuussa netto.
Ongelma alkoi, kun miniä, Jenna, alkoi hoitaa korjaamon kirjanpitoa. Näennäisesti mukava nainen, oli aiemmin töissä pankissa ja ymmärsi paperiasioita paremmin kuin kukaan muu perheessä. Ja hän, kuten ymmärsin keskustelun katkelmista, sai Petrin pyytämään äidiltään korjaamon siirtämistä omiin nimiinsä — "jotta olisi selvää, kenelle tämä kaikki kuuluu, ennen kuin jotain sattuu". Sirkka-Liisa suostui. Ei heti, mutta suostui. Hän allekirjoitti toisen notaarin luona, ei meillä, yritystoiminnan siirron pojalleen jo viime vuonna, marraskuussa.
Se, mikä toi hänet nyt meidän toimistoomme syyskuussa, oli seuraava asia. Petri ja Jenna olivat vaihtaneet lukot korjaamolla. Ilman ennakkovaroitusta. Sirkka-Liisa tuli maanantaiaamuna tavalliseen tapaan seitsemältä avaamaan, eikä avain sopinut. Hän soitti pojalleen. Tämä sanoi, että koska korjaamo on nyt hänen, hän päättää, kenellä on avaimet, ja äiti saa "tulla kahvittelemaan, mutta ei töihin, koska hän vain häiritsee asiakkaita". Sirkka-Liisalla oli siellä oma huoneensa, miehen jälkeen jäänyt työpöytä, valokuvia. Hän ei päässyt sisään edes hakemaan henkilökohtaisia tavaroitaan.
Kuulin, kuinka notaari, herra Kalliomäki, selitti hänelle rauhallisesti, että koska lahjakirja oli jo allekirjoitettu, ei ollut muodollista oikeusperustaa peruuttaa korjaamon omistusta — ellei kyseessä olisi niin sanottu törkeä kiittämättömyys lahjansaajaa kohtaan, mikä pitäisi todistaa oikeudessa, ja se veisi kauan. Sirkka-Liisa kuunteli nyökäten, ikään kuin ymmärtäisi, vaikka näin, että jokainen sana upposi häneen erikseen.
Silloin hän kysyi jotain, mitä en osannut odottaa. Voisiko toisen asian peruuttaa — valtakirjan hänen omalle pankkitililleen, jonka hän oli antanut pojalleen kolme vuotta sitten sairastaessaan keuhkokuumetta sairaalassa, kun jonkun oli maksettava laskut. Hän ei ollut koskaan peruuttanut valtakirjaa. Oli unohtanut, tai ei halunnut muistaa. Ja sillä tilillä, hän sanoi vaimealla äänellä, on satakuusikymmentätuhatta euroa — koko elämän säästöt, plus rahat äidin asunnon myynnistä Kajaanissa kaksi vuotta sitten.
Herra Kalliomäki sanoi, että se asia on juuri helppo. Valtakirjan peruutus on yksi käynti, yksi asiakirja, sen voi hoitaa saman tien, ja pankille ilmoittaa samana päivänä. Sirkka-Liisa oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi lauseen, jonka muistan sanatarkasti, koska kirjoitin sen muistikirjaani muistiinpanoihin ajan tallentamiseksi: "Sillä tavalla voin siis sulkea häneltä oven, jota hän ei vielä ole sulkenut minulta."
Ojensin hänelle kynän valtakirjan peruutuslomakkeen allekirjoittamista varten. Käsi ei vapissut — juuri sen muistan, koska odotin toisenlaista sen jälkeen, mitä hän oli käynyt läpi. Hän allekirjoitti tasaisella, selkeällä käsialalla, ikään kuin olisi tehnyt sen sadannen kerran. Sitten hän pyysi kopion asiakirjasta, taittoi sen kahtia ja pisti samaan kansioon, jota oli aiemmin painanut rintaansa vasten.
Ennen lähtöään kysyin, ehtiikö hän viedä ilmoituksen pankkiin itse, koska Kirkkokadun konttori sulkeutuu kuudelta ja kello oli jo puoli kuusi. Hän sanoi ottavansa taksin, koska bussi ei kulje sitä reittiä juuri nyt liikenneympyrän remontin takia Kajaanintiellä. Hän maksoi palvelusta kortilla, kiitti, napitti takkinsa kaulaan asti, vaikka ulkona oli lämmintä syyskuuksi, ja lähti.
En tiedä, mitä korjaamolle sen jälkeen tapahtui. En tiedä, huomasiko poika heti, että rahat eivät enää olleet hänen käytettävissään, vai vasta seuraavan tilisiirron kohdalla. Mutta kolme viikkoa myöhemmin Sirkka-Liisa palasi meille — tällä kertaa hakemaan jäljennöstä korjaamon lahjakirjasta, koska, kuten hän sanoi vastaanottovirkailijalle, "asianajaja pyysi täydellisen asiakirjapaketin". Hänellä oli yllään sama takki. Hän näytti erilaiselta. Ei iloiselta — en usko, että se olisi ollut iloinen tunne. Mutta suoralta. Ikään kuin hän olisi lakannut kyyristymästä sellaisen taakan alla, jota hänen ei enää tarvinnut kantaa.
Kun hän lähti, pidin hänelle ovea auki. Hän sanoi vain: "Tietäkää, että poika soitti minulle eilen. Ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon." En kysynyt, mistä he puhuivat. Se ei enää kuulunut minulle. Suljin toimiston oven hänen jälkeensä ja palasin seuraavan asiakkaan papereiden pariin — hän oli odottanut jo kaksikymmentä minuuttia ja alkoi selvästi menettää kärsivällisyytensä.
