Olen ajanut linja-autoa reitillä yhdeksän Tampereella kolmetoista vuotta, ja pysäkki Hepolamminkadun kulmassa on yksi niistä, joilla tunnen matkustajat kasvoilta. Sirkka-rouva nousi kyytiin joka arkiaamu kello kahdeksan yli viisitoista, aina samalla penkillä toisella rivillä, aina se sama ruskea nahkalaukku sylissä. Hän oli lähdössä katsomaan poikaansa, Jarnoa, joka piti autokorjaamoa Lielahdessa. Sen tiesin, koska hän kertoi siitä minulle useammin kuin kerran, kun bussi jäi jumiin Hämeenkadun ruuhkaan ja aikaa oli yhtäkkiä liikaa.
Se korjaamo oli ollut hänen miehensä, Erkki-vainajan, elämäntyö. Neljäkymmentä vuotta hän oli korjannut Tampereen autoja siinä samassa hallissa, ja kun sydän petti kaksi vuotta sitten, Sirkka jätti yrityksen pojalleen. Ei myynyt, ei jakanut kolmen lapsensa kesken — antoi kokonaan Jarnolle, koska tämä oli ainoa, joka osasi työn ja oli sen tehnyt isänsä rinnalla kymmenen vuotta. Muut kaksi lasta, tytär Helsingissä ja poika Oulussa, eivät korjaamosta välittäneet. Niin Sirkka ainakin sanoi minulle, kun kysyin kerran, eikö hän pelkää antaa kaiken yhdelle.
— Ei tässä ole mitään pelättävää, hän sanoi silloin. — Se on minun poikani. Minä olen siellä joka päivä käymässä, katson kirjanpitoa, autan asiakkaiden kanssa. Se on meidän yhteinen juttu vieläkin.
Niin se meni koko sen kevään ja alkukesän. Sirkka nousi bussiini, laukussa aina joku kansio tai laskuja, ja hän puhui koneista ja varaosista kuin ammattilainen, vaikka oli ollut koko ikänsä terveyskeskuksen laboratoriossa töissä eikä koskaan yhtään mutteria kiristänyt.
Elokuun puolivälissä jokin muuttui. Hän nousi kyytiin ja istui koko matkan hiljaa, laukku polvillaan, sormet laukun lukon ympärillä niin että rystyset olivat valkoiset. En kysynyt heti — reitillä on aikataulu, en voi pysähtyä jokaisen matkustajan murheeseen. Mutta kun hän nousi ulos Lielahden pysäkillä, hän kääntyi vielä ovella ja sanoi minulle, ikään kuin minulle kuuluisi tietää:
— Jarno vaihtoi lukot.
En ymmärtänyt heti mitä hän tarkoitti. Seuraavina viikkoina hän kertoi vähän kerrallaan, aina kun bussi jäi valoihin tai matkustajia oli vähän. Poika oli, ilman että äidilleen mainitsi etukäteen, käynyt notaarilla ja siirtänyt koko toiminimen omalle Oy:lleen, jonka oli perustanut keväällä ilman että kertoi siitäkään. Sirkan nimi oli pyyhitty pois kaikista papereista. Kun Sirkka meni korjaamolle heinäkuun lopulla tavalliseen tapaansa, avain ei enää auennut. Uusi työntekijä, nuori mies, jota Sirkka ei tuntenut, oli tullut ovelle ja sanonut kohteliaasti, että omistaja on kiireinen eikä ehdi tänään keskustella.
— Minä rakensin sen paikan miehen kanssa yhdessä, hän sanoi minulle kerran, katse ikkunassa Näsijärven suuntaan. — En minä koneita korjannut, mutta laskut, asiakkaat, kaikki paperit — se oli minun käsialaani neljäkymmentä vuotta.
Jarno oli selittänyt asian äidilleen puhelimessa: yhtiö piti muka "selkeyttää verotusta varten", ja äidin nimi paperissa oli muka riski, jos joku perillisistä joskus riitauttaisi omistuksen. Se kuulosti korrektilta byrokraattiselta selitykseltä, ja ehkä osittain totta olikin — mutta lukkojen vaihto ja se, ettei äidille kerrottu mitään etukäteen, kertoi minusta jotain toista.
Syyskuun alussa Sirkka ei noussut kyytiini kolmeen viikkoon. Aloin oikeasti miettiä, onko hänelle sattunut jotain. Sitten eräänä perjantaina hän tuli taas, mutta eri suunnasta — ei Lielahden bussipysäkiltä vaan keskustasta, ja hänellä oli mukanaan uusi, tummansininen kansio, ei se vanha nahkalaukku.
— Olin lakimiehen luona, hän sanoi istuutuessaan, melkein tavallisella äänellä, mutta jotenkin kevyemmällä kuin viime kerralla. — Kysyin, onko minulla oikeuksia takaisin. Hän katsoi paperit ja sanoi, että lahjakirjaa ei voi zummaltaan perua, mutta muuta voi tehdä.
Hän ei selittänyt heti mitä se "muu" tarkoitti, ja minä ajoin, enkä osannut kysyä lisää — bussissa oli sinä aamuna yllättävän paljon väkeä, koulut olivat juuri alkaneet ja penkit täynnä koululaisia. Mutta lokakuun alussa hän kertoi loput, kun jäimme molemmat melkein yksin bussiin sateisena tiistaiaamuna.
Sirkalla oli, kuten kävi ilmi, oma kerrostaloasunto Kalevassa, ostettu jo -80-luvulla yhdessä Erkin kanssa, ja siihen asti hän oli antanut sen ilmaiseksi Jarnon käyttöön varastoksi ja toimistotilaksi — korjaamon paperit, varaosalaatikot, jopa yksi vanha Saab seisoi pihalla siihen kuuluvalla parkkipaikalla. Se sopimus ei ollut koskaan paperilla, pelkkä äidin ja pojan välinen hiljainen järjestely.
Lakimies oli sanonut yhden asian selvästi: se asunto ja se parkkipaikka ovat edelleen Sirkan omaisuutta, eikä kukaan voi häntä pakottaa antamaan niitä ilmaiseksi kenellekään, ei edes omalle pojalle.
Sirkka soitti Jarnolle ja pyysi tätä tulemaan asunnolle lauantaina. Minä en ollut siinä paikalla — tämän osan tiedän vain siksi, että Sirkka kertoi sen minulle myöhemmin, kun näimme taas bussissa, ja hän oli selvästi vielä pöyristynyt siitä, miten Jarno oli reagoinut.
Poika oli tullut, luullut ehkä että äiti halusi sopia, ehkä pyytää anteeksi omaa "hankaluuttaan". Sen sijaan Sirkka oli laittanut pöydälle sen tummansinisen kansion. Siinä oli irtisanomiskirje, jossa hän ilmoitti kuukauden irtisanomisajalla, että kaikki korjaamon tavarat pitää olla poissa Kalevan asunnosta ja parkkipaikalta marraskuun ensimmäiseen päivään mennessä, ja että alkaen siitä hetkestä tilasta peritään markkinavuokraa, jos Jarno halusi jatkaa käyttöä.
— Äiti, mitä tää nyt on, hän oli sanonut, Sirkan kertoman mukaan, äänessä sellaista epäuskoa, ettei Sirkka ollut osannut odottaa. — Sähän annoit tän mulle aina.
— Minä annoin sinulle korjaamon, Sirkka oli vastannut. — Sen sinä otit kokonaan itsellesi etkä kysynyt. Tätä asuntoa minä en ole antanut kenellekään mihinkään paperiin. Se on edelleen minun, ja minä päätän, kuka sitä käyttää ja millä ehdoilla.
Jarno oli yrittänyt vielä väittää, että äiti ei voi noin tehdä omalle pojalleen, että se on julmaa jälkeen kaiken mitä isä rakensi. Sirkka oli kertonut minulle vastanneensa siihen yhden lauseen: että isä rakensi sen paikan yhdessä hänen kanssaan, ei yksin, ja että se, mikä on julmaa, on vaihtaa lukot omalta äidiltä kertomatta mitään etukäteen.
Marraskuun alussa näin Sirkan taas bussissa, tuolloin jo talvitakissa, lumi oli juuri alkanut sohjoutua Hämeenkadulla. Hän kertoi, että Jarno oli lopulta siirtänyt tavarat pois — ei kaikkia kerralla, vaan kahden viikon aikana, vähän kerrallaan, ilman että olisi enää soittanut tai käynyt asunnolla äidin läsnä ollessa. He eivät olleet puhuneet sen koommin kunnolla, paitsi lyhyitä tekstiviestejä aikatauluista.
— En minä halua rahaa häneltä, Sirkka sanoi minulle silloin, katsoen ulos ikkunasta, jossa näkyi Näsijärven jäätymässä oleva ranta. — Minä halusin vain, että hän tajuaisi, ettei kaikki tässä maailmassa kuulu automaattisesti hänelle vain siksi, että hän on poika.
En tiedä, mitä heidän välillään tapahtui myöhemmin — reittini vaihtui tammikuussa, ja Sirkka jäi sinne toiselle puolelle kaupunkia. Mutta viimeisenä päivänä, kun hän nousi kyytiini viimeistä kertaa, hän piti sylissään sitä samaa tummansinistä kansiota, ja siinä oli, hän näytti minulle ohimennen kuljettajan penkin ohi kulkiessaan, kopio vuokrasopimuksesta, jonka hän ja Jarno olivat lopulta allekirjoittaneet — kolmenkymmenen neliön varastotila kuukausivuokralla kolmesataakuusikymmentä euroa, ihan tavallinen sopimus kahden aikuisen ihmisen välillä.
