Kello oli neljä aamuyöllä, kun puhelin soi Marjatta Heinosen keittiön pöydällä Tampereella. Hän oli istunut siinä koko yön, kupillinen kylmää kahvia edessään, koska uni ei ollut tullut kolmeen viikkoon. Ei sen jälkeen, kun lääkäri oli sanonut sen sanan: siirto.
"Meillä on sydän", sairaanhoitaja sanoi puhelimessa. "Teidän pitää tulla Tampereen yliopistolliseen sairaalaan heti."
Marjatta oli neljäkymmentäkolme vuotta ja hänen oma sydämensä oli pettämässä jo toista vuotta. Hän soitti tyttärelleen Ainolle, joka asui kaksi korttelia päässä, ja kahdenkymmenenkolmen minuutin päästä he ajoivat jo Ainon ruosteisella Toyotalla kohti sairaalaa, kadut tyhjinä ja märkinä syyskuun sateesta.
"Kuka se on?" Aino kysyi ratissa. "Kenen sydän se on?"
"En tiedä. Ei saa tietää."
Mutta Marjatta tiesi jotain, mitä hän ei ollut kertonut kenellekään. Hänen naapurinsa Reijo Salmisen poika Ville oli kuollut moottoripyöräonnettomuudessa kolme päivää sitten, ja koko kortteli oli puhunut siitä. Kaksikymmentäkuusi vuotta, elinsiirtokortti lompakossa isänsä mukaan. Marjatta ei tiennyt varmasti, mutta jokin hänen sisällään kylmeni ajatuksesta.
Leikkaussalissa, ennen nukutusta, hän tarttui sairaanhoitajan käsivarteen. "Onko se pojan sydän? Naapurini pojan?"
Sairaanhoitaja vain käänsi katseensa pois ja säädeli tiputusletkua. "Meidän ei ole lupa kertoa luovuttajasta, rouva Heinonen. Nyt keskitytään teihin."
Leikkaus kesti seitsemän tuntia. Aino istui odotushuoneessa ja laski kattolaatat kolme kertaa, sitten neljä, koska se oli ainoa tapa pitää kädet tekemättä mitään pahempaa.
Kun Marjatta heräsi, hänen rintansa oli tulessa ja joku vieras sydän löi hänen sisällään kuin väärää rytmiä soittava rumpali, joka opettelee vasta kappaletta. Ensimmäisenä hän ajatteli Villeä. Hänen kätensä hakeutui rintakehälle, sidosten päälle, ja hän tunsi sykkeen sormenpäissään.
Kolme viikkoa myöhemmin, kuntoutuksessa, Marjatta pyysi sosiaalityöntekijää selvittämään asian. Laki salli kirjeen lähettämisen luovuttajan perheelle anonyymisti, jos molemmat osapuolet suostuivat. Hän kirjoitti kirjeen kolmeen otteeseen ja repi kaksi ensimmäistä versiota, koska sanat tuntuivat liian ohuilta kantamaan sitä, mitä hän halusi sanoa.
Vastaus tuli marraskuussa. Se oli Reijo Salmiselta, hänen omalta naapuriltaan, kirjoitettu käsin viivoitetulle paperille.
"Tiesin heti kun kuulin, että se olit sinä", kirje alkoi. "Sairaala ei kertonut, mutta minä laskin päivät ja tunnit. Ville olisi halunnut, että hänen sydämensä lyö jonkun tutun rinnassa. Hän piti sinusta, Marjatta. Muistatko kun hän korjasi pihasi postilaatikon viime keväänä ilmaiseksi, koska sanoi ettei anna vanhan rouvan kantaa huolta sellaisesta?"
Marjatta istui keittiönsä pöydän ääressä, sama pöytä jossa puhelin oli soinut, ja luki kirjeen kolme kertaa. Sitten hän soitti Reijolle.
He tapasivat kahvilassa Tammelantorin laidalla joulukuun alussa, molemmat varautuneina siihen, ettei kumpikaan tiennyt miten tässä pitäisi käyttäytyä. Reijo toi mukanaan valokuvan Villestä moottoripyörän kanssa, hymy niin leveä että se työnsi silmät melkein kiinni.
"Saanko kuunnella?" Reijo kysyi kahvin jälkeen, ääni takkuinen. "Vain hetken."
Marjatta veti villapaidan kauluksen sivuun ja painoi Reijon käden rintaansa vasten, arven päälle. Kahvila hälisi ympärillä, joku tilasi pullaa tiskiltä, ovikello kilahti kun asiakas tuli sisään pakkasesta. Reijon käsi tärisi ensin, sitten asettui paikoilleen, ja hän piti sitä siinä pitkään, laskien läpsähdyksiä jotka olivat aikanaan kuljettaneet hänen poikaansa läpi kaikkien niiden vuosien – koulumatkat, ensirakkaudet, se moottoripyörä jonka Ville osti säästöillään yhdeksäntoistavuotiaana.
"Se lyö vahvasti", Reijo sanoi lopulta ja veti kätensä pois, pyyhkäisten sen housuihinsa kuin olisi koskettanut jotain pyhää. "Ihan niin kuin Villekin oli. Vahva."
He tilasivat lisää kahvia eivätkä puhuneet enää sydämestä sinä päivänä. Puhuivat sen sijaan postilaatikoista ja moottoripyöristä ja siitä, kannattaisiko Marjattan istuttaa omenapuu pihalleen ensi keväänä – Reijolla oli taimi ylimääräisenä, hän sanoi, jos Marjatta halusi sen.
