Äiti soitti tiistaiaamuna kello 7.48, kun olin juuri kaatanut kahvia termariin. Ulkona satoi räntää, ja tuulikaapin lamppu oli palanut jo toista viikkoa.
– Roope laihtuu, hän aloitti.
– Mikä Roope?
– Kissa. Se ei syö tavallista muroa enää. Eläinlääkäri sanoi, että munuaisruokaa pitää ostaa. Yhdeksänkymppiä säkki.
Laura laski teesihdin pöydälle niin, että posliini kilahti. Ei sanonut mitään. Minä hieroin niskaa ja tuijotin jääkaapin ovea.
– Viime viikolla lähti kolmesataaviisikymmentä euroa, minä sanoin puhelimeen.
– Se meni vuokraan, sähköön ja ruokaan. Tämä on eri asia. Kissa ei voi syödä halpaa markettimuroa, siitä tulee virtsakiviä.
– Siirrän illalla, minä sanoin.
Laura huuhteli mukin. Vesi valui hanasta liian kovaa.
Illalla siirsin yhdeksänkymmentä euroa. Sitten avasin pankin selaimessa ja jäin tuijottamaan tiliotteita. Kaksi asuntoa, kaksi kasaa laskuja, yksi äidin tili, jolle rahaa valui joka kuukausi. Äiti asui kahden huoneen vuokra-asunnossa Hervannassa. Minä ja Laura asuimme Tammelassa yksiössä, kolmekymmentäneljä neliötä. Meillä ei ollut parveketta.
Puhelin soi uudestaan kymmeneltä.
– Ville, minä mietin yhtä asiaa. Mitä jos muuttaisin teille? Minä en vie paljon tilaa. Sohvalla nukun. Oman asuntoni voisin laittaa vuokralle, siitä saisi sievoisen summan.
– Äiti, meillä on yksi huone.
– Entä sitten? Minä olen vaatimaton. Laura voi vähän karsia vaatteistaan, ei hän tarvitse kahta kaappia.
Painoin silmät kiinni. Jossain rinnan alla liikahti tarve sanoa, että lopeta. Mutta en sanonut.
– Puhutaan myöhemmin, minulla on vielä töitä.
– Sinulla on aina töitä. Äidille ei ole koskaan aikaa.
Perjantaina äiti ilmestyi ilman soittoa. Ovikello soi seitsemältä aamulla. Laura nukkui vielä, minä olin juuri keittänyt ensimmäisen kupin. Naapurin mäyräkoira haukahti portaikossa, kun avasin.
– No mutta hyvää huomenta, äiti. Olisit voinut ilmoittaa.
– Miksi ilmoittaa? Olen äiti, en mikään postipaketti.
Hän astui eteiseen, veti kurahanskat käsistään ja vilkaisi hyllyä.
– Pölyä. Eikö Laura siivoa ollenkaan? Minun nuoruudessani nainen piti kodin kunnossa.
– Me teimme eilen molemmat töitä puoleenyöhön.
– Niin, töitä. Mutta kotona näkyy.
Äiti käveli keittiöön, avasi jääkaapin ja mutisi jotain voista. Silloin Laura tuli makuuhuoneesta. Hiukset olivat yöllä valuneet ponnarista, jalassa risaiset villasukat, päällä minun vanha t-paitani.
– Huomenta, Kaarina.
Äiti silmäili hänet ylhäältä alas.
– Kaarina? Minä olen sentään äitisi. Pukeutuisit edes aamulla. Ei noissa rääsyissä voi seistä aikuisen ihmisen edessä.
Laura veti naulakosta neuletakin hartioilleen ja meni keittiön ikkunan luo. Nappasi tiskirätin ja alkoi pyyhkiä jo puhdasta pöytää. Minä otin äitiä kyynärpäästä.
– Tule, keitetään teetä.
Keittiössä äiti aloitti tutun nauhan: naapurit olivat meluisia, kahden huoneen asunto oli liian ahdas kahdelle kissalle, koira tarvitsi pihamaata.
– Oikeastaan minä tarvitsisin pienen mökin. Jostain vähän kaupungin ulkopuolelta. Eläimille, terveydelle.
– Mökin? Minä olin vähällä vetää teetä henkeen.
– No ei tarvitse heti ostaa. Mutta mieti. Sinä olet fiksu poika ja hyväpalkkainen.
– Palkkani on ihan normaali. Normaali ei ole loputon.
Äiti veti suun viivaksi.
– Vai niin. Lauralle sinä kyllä kaiken ostat, mutta äidille ei mökkiäkään.
– Minä en osta Lauralle mitään. Laura tienaa omat rahansa.
– Tienaa. Varmaan tienaa. Mutta silti sinä asut tuollaisessa kopissa.
Äiti istui vielä tunnin. Kun hän lopulta lähti, Laura seisoi eteisessä ja piti ulko-ovea auki. Hän ei sanonut hyvää jatkoa. Ovi kolahti kiinni.
Minä menin keittiöön, istuin pöydän ääreen ja avasin kannettavan. Laura tuli perässä.
– Olen katsonut sitä pankkitaulukkoa yli vuoden, hän sanoi. – Joka kuukausi samat summat. Ja nyt mökki.
– En minä mökkiä osta.
– Et. Mutta säästät sen verran, että pysyt uimassa.
Hän meni makuuhuoneeseen ja alkoi nostaa vaatteitaan kassilaukkuun. Minä katsoin avointa pankkisovellusta. Siellä luki: Kaarina Lehtola, vuokra 650 €/kk, eräpäivä 1. päivä. Se oli pyörinyt tililläni yksitoista vuotta.
– Mitä sinä teet? kysyin.
– Pakkaan vähäksi aikaa. En jaksa katsoa, miten sinä revit itseäsi kahtia.
– Älä lähde.
– Sitten tee jotain.
Minä menin eteiseen, otin hyllystä tulostimen paperia ja painoin pankin tiliotteet vuodesta 2013 alkaen. Tulostin jumitti kerran; paperi juuttui puoliväliin. Revin sen irti ja aloitin alusta.
Lopulta nippu oli pöydällä. Avasin laskimen ja laskin. Laskin uudestaan. Sataseitsemänkymmentäkahdeksantuhatta neljäsataa euroa yhdentoista vuoden ajalta. Summa hengitti paperilla kuin oma elämä olisi valunut siihen.
– Lähde mukaan, minä sanoin Lauralle.
– Minne?
– Hervantaan.
Laura katsoi hetken kassilaukkua sängyllä. Sitten hän veti kengät jalkaan.
Ajoimme äidin talolle. Rännän seassa alkoi sataa vettä, ja kadunvarren hiekoitus oli muuttunut ruskeaksi puuroksi. Jätin auton sivuoven eteen. Otin paperinipun ja puhelimen.
Äiti avasi oven aamutakissa. Kissa pujotteli hänen jaloissaan.
– No mutta — tulit käymään. Laurakin. Ei teidän olisi tarvinnut.
Hän astui sivuun. Minä en riisunut kenkiä.
– Tuossa on tiliote vuodesta 2013 alkaen. Minun tililtäni sinun vuokraasi, sähköösi, veteen, ruokaan ja eläinlääkäriin. Yksitoista vuotta. Sataseitsemänkymmentäkahdeksantuhatta neljäsataa euroa.
Äiti otti nipun. Hän selasi sitä hitaasti, välillä pysähtyi ja sipaisi kissaa jalallaan.
– Mitä sinä tällä tarkoitat?
Avasin pankkisovelluksen. Kohdassa Kaarina Lehtola, vuokra 650 €/kk, pyyhkäisin maksun pois päältä. Näytin ruutua.
– Tämä loppuu nyt. Maaliskuun ensimmäinen vuokra jää sinun maksettavaksesi.
– Et sinä voi minua tuolla tavalla jättää. Olen äitisi.
– Minä en jätä. Minä lopetan maksamasta.
Otin taskusta paperin, jonka olin tulostanut pankin lisäksi. Kela, toimeentulotuki, ohjeet. Ojensin sen äidille.
– Tässä on Kelan numero ja nettisivu. Kannattaa varata aika heti huomenna.
Äiti seisoi eteisessä paperit molemmissa käsissä. Kissa naukui. Jostain ylhäältä kuului naapurin koiran haukahdus.
Laura seisoi oven ulkopuolella. Vedin oven kiinni perässäni. En pamauttanut. Vedin kevyesti, mutta kahva jäi äidin käsiin.
Autossa Laura veti turvavyön kiinni. Käynnistin moottorin. Pyyhkijät vetivät rännän tuulilasilta kahtena harmaana viiruna.
– Aja, Laura sanoi.
Ajoin.
