Serkkuni Matin luona käyminen oli aina oma taiteenlajinsa. Enemmän selviytymistaitoa kuin sukulaistapaamista. Olin menossa sinne tammikuisena lauantai-iltana hakemaan lainaamaani porakoneen akkua, mutta tiesin jo ovikelloa soittaessani, että joudun todistamaan jotain.
Olin oikeassa.
Ritva-täti oli päässyt vauhtiin ennen kuin ehdin riisua kenkiäni. Hän istui olohuoneen sohvalla kuin kuningatar, jonka valtakunta oli juuri pienentynyt dramaattisesti, eikä hän ollut asiasta mielissään.
"Matti on kyllä niin kätevä kokki", Ritva hoki ja taputti poikaansa poskelle. "Tämä poronkäristys sulaa suussa. Ja katso tätä puolukkasurvosta — juuri oikea koostumus. Miehet vain osaavat nämä asiat intuitiivisesti."
Minä vilkaisin keittiöön päin. Matin vaimo Hanna seisoi lieden ääressä selin meihin, hiljaa. Hänen hiuksensa olivat irronneet poninhännältä ja hänen esiliinassaan oli jauhotahroja. Olin nähnyt Hannan tekevän tuota poronkäristystä kolme päivää sitten, kun poikkesin kahville. Hän oli kysynyt minulta, pitäisikö lihaa liottaa oluessa vai piimässä. Olin sanonut, etten taida olla paras neuvonantaja einesmaksalaatikoideni kanssa.
"Hanna, sinunkin pitäisi vähän katsoa mallia", Ritva jatkoi ja sohi lusikallaan ilmaa minun suuntaani, ikään kuin olisin ollut hänen todistajansa. "Ei se nyt niin vaikeaa ole. Kun vain viitsisi."
Matin leuka jauhoi. Hän nyökkäili äidilleen posket täynnä ruokaa, eikä sanonut mitään. Sillä hetkellä olisin voinut lyödä vetoa — sama veto kuin aina ennenkin — että Matti ei ollut koskenutkaan koko ateriaan ennen kuin nosti padan liedeltä pöytään.
Hanna kääntyi hitaasti. Hänen ilmeensä oli yhtä tyyni kuin pakkasaamu Vaasan torilla, mutta siinä oli jotain sellaista, mitä en ollut nähnyt ennen. Jotain mitattua. Hän ei ollut enää väsynyt. Hän oli jotain muuta.
"Olet oikeassa, Ritva", Hanna sanoi ja pyyhki kätensä esiliinaan. "Matti on todella lahjakas."
Ritva räpytti silmiään. Hän ei ollut odottanut tätä.
"Ensi viikonloppuna, kun vietämme teidän muuttonne vuosipäivää", Hanna jatkoi samalla rauhallisella äänellä, "Matti hoitaa kaiken. Jokaisen kastikkeen, jokaisen kakun. Minä en edes mene keittiöön. Olisi sääli pilata mestariteokset."
Lusikka pysähtyi puoliväliin Matin suuta.
"Öö, Hanna", Matti sai sanotuksi ja vilkaisi oluttaan. "Mä oon sopinu jo lentopallovuoron lauantaille…"
"Perutaan se", Ritva sanoi nopeasti. Hänen silmissään välähti. "Näytä vaimollesi, Matti, miten vieraita kestitään. Oikea isäntä osaa kyllä."
Minä katsoin selviämiskamppailua lautaseltani: poronkäristys oli täydellistä, puolukkasurvos juuri oikean kirpeää, perunamuusi sileää kuin sametti. Kaiken oli tehnyt Hanna. Tiesin sen, koska olin nähnyt reseptit keittiön pöydällä — yksi niistä oli vielä Hannan isoäidin vanha vihko, jonka kannessa luki "Elna Sofia, 1931".
—
Seuraava perjantai valkeni hiljaisena. Minä satuin paikalle iltapäivällä, koska halusin varmistaa saavani porakoneen ennen kuin Matti hajottaisi keittiön — tai äitinsä. Ovikelloa ei tarvinnut soittaa, ovi oli raollaan ja sisältä kuului kattiloiden kolinaa ja epämääräistä kiroilua.
Matti seisoi keittiössä kuin pudonnut jänis moottoritiellä. Pöytä oli täynnä puoliksi pilkottuja juureksia, jauhopusseja ja jotain tummaa nestettä, jota oli levinnyt hellan reunalle asti. Hänen otsallaan helmeili hiki ja sormenpäässä oli veritahrainen side.
"Tää lanttulaatikko…", hän mutisi minulle. "Pitikö näitä lanttuja keittää vai paistaa vai mitä helvettiä niille tehdään?"
"Googleta", Hanna sanoi.
Hän istui olohuoneen sohvalla kirja sylissään. En ollut koskaan nähnyt häntä tuossa asennossa lauantaina ennen neljää — yleensä hän oli silloin jo kolmatta tuntia keittiössä.
"Se perhanan uuni", Matti jatkoi minulle hiljempaa. "Se polttaa kaiken reunoista, mutta sisus jää raa'aksi. Paljonko uuni edes maksaa? Täytyy ostaa uus."
"Ei vika ole uunissa", Hanna sanoi kääntämättä katsettaan kirjasta. "Se on kiertoilmalla. Pitää tietää mitä tekee."
Tällä välin olohuoneeseen oli ilmaantunut Ritva ja hänen sisarensa Kirsti. Molemmilla oli uudet kampaukset ja se tuoksu, jonka tunnistin K-Citymarketin hajuvesihyllyltä. Tuoksu oli niin vahva, että se peitti alleen palaneen lihan käryn, joka leijui keittiöstä.
Kattaus oli… mielenkiintoinen.
Matti kantoi pöytään paistin, jonka väriskaala ulottui hiilenmustasta punertavan raakaan. Porkkanalaatikko oli löysää velliä, ja lanttulaatikosta puuttui jotain olennaista — suola, kuten myöhemmin selvisi. Ainoa asia, jonka hän oli onnistunut tekemään oikein, oli kaupan valmis ruisleipä. Sitä ei tarvinnut kuin viipaloida.
Ritva katsoi lautastaan. Hänen poskilleen nousi tumma puna, ja se ei johtunut kynttilöistä.
"Emma!" Ritva ärähti minulle, vaikka ei olisi halunnut. Koin olevani sivullinen uhri, sellainen jonka kimppuun käydään, kun varsinainen kohde on liian kaukana. "Sano sinäkin nyt jotain. Eikö tämä ole karmeaa? Kuka tällaista syö?"
"En minä tiedä", sanoin ja työnsin porkkanalaatikkoa lautasen reunalle. "Minulta ei kannata kysyä. Minä syön eineksiä."
Ritvan katse siirtyi Hannaan. Se oli nyt täynnä syytöstä — niin täynnä kuin Vaasan torilla myytävät marjaämpärit elokuussa.
"Hanna", Ritva sanoi ja laski haarukan pöytään. "Tämä on hävytöntä. Oma anoppisi tulee kylään, ja sinä istut kuin mikäkin prinsessa, kun ruoka on tällaista. Etkö sinä yhtään välitä?"
Matin hartiat jännittyivät. Hanna laski kirjan syliinsä hitaasti, katsoi anoppiaan ja hymyili — ei ilkeästi, ei voitokkaasti, vaan rauhallisesti.
"Ritva", hän sanoi, "sovimme viimeksi, että Matti hoitaa tämän kerran kokonaan. Minä en koskenut mihinkään. Etkö muista? Sanoit itse, että Matilla on lahjoja."
Ritva avasi suunsa. Sulki sen. Avasi uudelleen.
"Se on eri asia", hän sanoi. "Matti käy töissä. Hän väsyy. Vaimon tehtävä on huolehtia kodista ja miehensä äidistä. Eikö sinulle ole opetettu mitään?"
Silloin Matti nousi.
Se tapahtui hitaasti, tuolia raapien, kuin joku olisi vetänyt hänet ylös näkymättömällä narulla. Hänen kasvoillaan oli ilme, jota en ollut nähnyt kertaakaan niiden viidentoista vuoden aikana, jotka olimme tunteneet. Se oli häpeää ja vihaa sekaisin, mutta eniten siinä oli jotain uutta — selkärankaa, jota ei ollut aiemmin ollut.
"Riittää, äiti."
Ritvan käsi jähmettyi puoliväliin leipäkoria.
"Matti, mitä sinä…"
"Viimeksi poronkäristyksen teki Hanna. Puolukoineen, kastikkeineen, kaikkineen. Se lanttulaatikko ja porkkanalaatikko olivat Hannan. Minä vain kannoin ne pöytään. Sinä tiesit sen. Silti kehuit minua."
"Mutta Matti, enhän minä…"
"Tänään minä tein kaiken. Tältä näyttää minun ruokani. Ilman Hannaa. Ja tämä on aivan karmeaa." Hän naurahti, mutta ääni oli karvas. "Tajuatko, äiti? Minä en ole koskaan tehnyt mitään. En yhtään mitään. Kaikki ne vuodet, kaikki ne sunnuntait ja joulut ja syntymäpäivät — Hanna on seissyt täällä, ja minä olen ottanut kiitokset vastaan. Sanoit että miehet osaavat nämä intuitiivisesti. Ei. Hanna osaa. Minä olen idiootti, ja sinä olet ollut ilkeä."
Ritvan kasvot muuttuivat. Ensin tuli puna, sitten kalpeus. Hänen silmänsä räpsyivät nopeasti, kuin hän olisi yrittänyt sulattaa tietoa, joka ei mahtunut hänen maailmankuvaansa. Sitten niihin nousi kyyneleitä.
"Minulla… minulla nousee paineet", Ritva sanoi ja tarttui rintaansa. "Kirsti, anna ne tipat. Oma poika puhuu minulle näin…"
Matti käveli eteiseen, avasi kaapin ja otti esille verenpainemittarin. Sen, jonka muistin Ritvan saaneen viime jouluna lahjaksi. Matti laski sen pöytään anoppinsa eteen.
"Mitataan. Jos on oikeasti koholla, soitan ambulanssin. Jos ei, tämä teatteri loppuu nyt."
Huoneessa oli niin hiljaista, että kuulin seinäkellon sekuntiviisarin liikkuvan. Jopa tiskikone, jonka Matti oli saanut käyntiin puolen tunnin taistelun jälkeen, tuntui pitävän taukoa.
Ritva tuijotti mittaria. Sitten Mattia. Sitten minua — kuin olisin voinut pelastaa hänet. Kohautin olkapäitäni.
Hän ei tarttunut mittariin. Hän nousi, tarttui laukkuunsa ja käveli eteiseen selkä niin suorana, ettei kukaan olisi uskonut hetkeä aiemmin mainittuja paineita.
"Minä en astu tähän taloon enää koskaan", hän sanoi. "Ennen kuin pyydät anteeksi."
"Laita ovi kunnolla kiinni, äiti. Veto käy."
Kirsti seurasi siskoaan kuin varjo, kerran nopeasti taakseen vilkaisten. Ritvan katse pyyhkäisi vielä minut — olinhan minä sukua, minun olisi pitänyt olla hänen puolellaan — mutta ei löytänyt mitään, mihin tarttua. Ovi kolahti kiinni.
Silloin Matti lysähti tuolille ja hautasi kasvot käsiinsä, jotka yhä tuoksuivat palaneelta voilta.
"Anteeksi, Hanna", hän sanoi. "Minä en ole nähnyt mitään. En kertaakaan."
Hanna laski kirjan kädestään, nousi ja käveli keittiöön. Minä näin, miten hän avasi jääkaapin, otti sieltä jotain ja palasi olohuoneeseen. Hänen kädessään oli pieni foliokääre.
"Tein varuiksi", Hanna sanoi ja avasi folion. "Riisipiirakkaa ja munavoita. Ajattelin, että tätä saatetaan tarvita."
Matti katsoi vaimoaan. Sitten foliota. Sitten minua. Ja sitten hän teki jotain, mitä en ollut odottanut.
"Nyt minäkin haluan oppia", hän sanoi hiljaa. "Ensi kerralla minä teen riisipiirakat. Vaikka menisi koko yö."
Hanna istuutui häntä vastapäätä ja työnsi folion pöydän yli.
"Sovitaan niin", hän sanoi.
—
Minä lähdin puoli tuntia myöhemmin. Porakoneen akku jäi saamatta, koska en viitsinyt kysyä. Mutta rappukäytävässä pysähdyin kuulemaan jonkun — Matin — kysyvän, kuinka monta desilitraa vettä riisipuuroon oikeastaan tulee. Hannan ääni oli lämmin, ei lainkaan opettavainen.
Seuraavalla kerralla, kun Ritva tuli kylään — ja hän tuli, vaikka vannoi toisin — hän kysyi ennen pöytään istumista: "Kumpi teistä tämän teki?" Ei siksi, että olisi muuttunut, vaan siksi, ettei enää uskaltanut arvata väärin. Matti vastasi: "Minä tein maksalaatikon, Hanna teki loput." Se oli totta, ja Ritva kehui maksalaatikkoa. Se oli kuulemma juuri sopivan mureaa.
