Näin, kuinka poika loukkasi tarjoilijaa – ja seuraavana aamuna palasi pyytämään anteeksi
Aamuvuoroni Pyynikin kuppilassa alkoi kello kahdeksan, ja huhtikuinen räntäsade kasteli torin kiveystä ikkunan takana. Sidoin esiliinan ja aloin pyyhkiä pöytiä, kun ovikello kilahti. Nainen astui sisään teini-ikäisen poikansa kanssa ja valitsi ikkunapöydän.
— Otetaan hyvät pöperöt, juhlistetaan kokeiden loppua, hän sanoi ja sipaisi pojan olkapäätä.
Poika mutisi jotain ja naputti puhelintaan. Otin kynän ja muistikirjan ja lähestyin pöytää. Rintataskussani luki "Juha". Asetin lasilliset vettä pöytään ja aloin luetella päivän erikoisia. Tunsin, kuinka pojan katse tarttui käteeni – siihen tapaan, jolla pidin kynää.
Kun sanoin sanan "savukuhakukko puolukkaisedikkeellä", ääneni takelteli hieman r-kirjaimen kohdalla, niin kuin usein takeltelee. Poika purskahti nauruun. Nainen jäykistyi ja potkaisi häntä pöydän alta – kuulin tömähdyksen omalta paikaltani.
Poika ei piitannut äidistään. Hän kumartui puoleeni selin ja alkoi kirjoittaa puhelimeensa, samalla matkien sormillaan tapaani pitää kynää. Ilme oli ilkeä. Kirjoitin tilauksen ylös ja siirryin seuraavaan pöytään, mutta tunsin niskassani, kuinka hänen katseensa seurasi liikkeitäni.
Nainen nousi äkillisesti. Hänen poskensa olivat laikukkaat. — Anteeksi, hän sanoi minulle ja kosketti kättäni nopeasti, kuin varmistaakseen, että olin oikeasti siinä. — Tänään ei syödäkään.
Hän laski pöytään kahdenkymmenen euron setelin, vaikka laskua ei ollut vielä tullut, ja tarttui pojan takinhihaan. Poika yritti sanoa jotain, mutta nainen pudisti päätään kerran, lyhyesti. Lähtö oli niin nopea, että keittäjäkin kääntyi katsomaan tiskin takaa. Jäin hetkeksi paikoilleni, kynä kädessä, ja katsoin, kuinka räntäsade jatkoi torin kiveyksen kastelua.
Illalla, kun laskin päivän kassaa, mietin vielä sitä poikaa. En ollut vihainen – olin nähnyt pahempaakin – mutta jokin jäi hiertämään, niin kuin kivi kengässä, jota ei viitsi pysähtyä poistamaan.
Seuraavana aamuna kello oli vasta kymmenen, kun ovi aukesi ja sisään astui sama nainen poika mukanaan. Tunnistin heidät heti. Nainen pysähtyi ovensuuhun, kädet puristuneina takin helmaan, ja poika käveli hitaasti kohti tiskiä, jossa asettelin lusikoita telineeseen.
Poika pysähtyi metrin päähän ja työnsi kädet taskuihinsa. — Mä en nukkunut koko yönä, hän sanoi. Ääni oli matala ja säröilevä. — Äiti sano kotona, että sä olit vaan töissä, ja mä olin ihan täysi idiootti. Ei ollut oikein nauraa sulle.
Laskin lusikan kädestäni ja katsoin poikaa rauhallisesti. — Joo? sanoin.
Poika veti henkeä. — Sä teit sun työtä ja mä olin… huono. Anteeksi.
Ojensin käteni, ja poika puristi sitä nopeasti, melkein liian lujaa. Otin tarjottimen ja kysyin, haluaisivatko he tänään maistaa sitä savukuhakukkoa. Poika vilkaisi äitiinsä, ja tämän leuka rentoutui – ehkä sentin verran.
He istuivat samaan pöytään kuin edellispäivänä. Kun toin heille teet ja kuppilamme suosituimman mustikkapiirakan, poika istui hiljaa ja kuunteli, kun selitin annoksen lisukkeista. Nainen ei sanonut mitään, mutta kun laskin kupit pöytään, hän tarttui ranteeseeni hetkeksi ja painoi käteeni viiden euron kolikon lisää tippinä – enemmän kuin lasku olisi vaatinut. — Kiitos, että tulitte tänään töihin, hän sanoi hiljaa, melkein kuiskaten, ja katsoi sitten alas lautaselleen.
Palasin tiskin taakse ja aloin pyyhkiä höyryävää kahvinkeitintä. Ikkunan takana räntä oli vihdoin lakannut. Vilkaisin pöytään: poika otti haarukan, ja minä kumarruin ojentamaan hänelle sokerikulhon. Hän otti sen molemmin käsin ja asetti sen huolellisesti pöydän keskelle, äitiään lähemmäs.
