Marras-Suomessa hämärä tulee jo puoli neljältä, ja Elmeri Vainikainen oppi elämään sen kanssa jo toisena palvelusvuotenaan. Kotkassa syntynyt, Haminassa varttunut, hän oli tullut rajajoukkoihin kaksikymmentäkolmevuotiaana ja jäänyt sinne pidemmäksi aikaa kuin kukaan osasi ennustaa.
Nyt hänellä oli harvinainen jakso: säännölliset vapaat, kunnon yöunet, tila hengittää. Ja juuri silloin hän huomasi jotain outoa itsessään.
Kun keho ei ole enää uupunut, mieli etsii silti jotain rasitusta. Vuosien varrella väsymyksestä oli tullut osa olemassaolon tapaa — ei tila, vaan perusasetus. Kun sitä ei ollut, sisään jäi tyhjä kohta, joka vaati täyttöä.
Hän päätti täyttää sen raudalla.
Näin hän löysi Tuomas Rautavaaran, salivalmentajan Kotkasta, joka veti pientä voimanostoryhmää entisessä teollisuushallissa Karhulan laidalla. Hallissa haisi kumi ja liitu, ja ikkunasta näki satamanosturit liikkuvan hitaasti taivasta vasten. Radiosta soi aina sama iltapäiväohjelma, jonka juontaja puhui liikaa säästä.
— Sä et oo enää se poika joka väsyy kolmesta toistosta, Tuomas sanoi ensimmäisellä kerralla, kun Elmeri jaksoi vielä viidennelläkin sarjalla.
— En, Elmeri vastasi. — Mut mä oon se joka ei tiedä mitä tehdä kun ei oo väsynyt.
Tuomas nauroi lyhyesti ja alkoi puhua kilpailukalenterista. Suomen Voimanostoliiton alaisuudessa toimiva paikallisyhdistys järjesti kisoja lähes joka viikonloppu ympäri Kymenlaaksoa ja Etelä-Karjalaa — Kotkassa, Kouvolassa, Lappeenrannassa. Elmeri kuunteli ja tajusi: jos kohtalo antaa hänelle tämän välitilan, jossa voi nukkua kunnolla, syödä kunnolla ja treenata ilman jatkuvaa nääntymystä, siitä pitää ottaa kaikki irti.
Se oli lokakuun loppu, kun komppanianpäällikkö kutsui hänet puhutteluun ja sanoi asian suoraan: uusi kierto rajajoukkojen henkilöstössä oli tulossa, ja Elmerin nimi oli listalla niiden joukossa, jotka siirretään itään, lähemmäs rajaa, tammikuun puolivälissä. Yksitoista viikkoa. Sen jälkeen ei enää säännöllisiä vapaita, ei kunnon treenipäiviä, vaan vartiovuoroja, joiden pituutta ei etukäteen tiennyt kukaan.
Elmeri laski viikot samana iltana paperille: kolme kilpailua mahtuisi juuri ja juuri ennen tammikuuta, jos kalenteri pitäisi. Ei yhtään ylimääräistä viikkoa varalla. Hän ei kertonut Tuomakselle koko totuutta heti — sanoi vain, että aikataulu kiristyy talveksi.
He sopivat yhdestä raskaasta treenistä viikossa. Muina päivinä palautuminen, ruokavalio, unirytmi. Elmeri asetti itselleen tavoitteen, josta hän oli haaveillut jo lukiossa Haminassa, ennen kuin mikään sota oli edes ajatuksissa: Mestari-luokan normi voimanostossa.
Ensimmäinen kilpailu oli Kotkan urheiluhallissa, marraskuun alussa. Penkissä hän jäi kolme kiloa vajaaksi normista. Toisessa kisassa, kaksi viikkoa myöhemmin Kouvolassa, hän ylitti sen ja teki lisäksi kolme A-luokan normia samana päivänä. Tuomas seisoi laiturin reunalla, käsi tuomarin pöydällä, ja huusi vain yhden sanan joka nostosta: "Alas." Ei mitään muuta.
Viikkoa ennen Kouvolan kisaa jotain meni pieleen selässä — ei repeämä, lääkäri sanoi, vaan ärsytystila, joka voisi parantua levolla tai voisi pahentua yhdestä väärästä liikkeestä. Elmeri ei kertonut Tuomakselle heti tätäkään. Hän treenasi kevyemmin kolme päivää, sitomalla vyön tiukemmalle kuin koskaan, ja meni kisaan joka tapauksessa, koska aikataulussa ei ollut tilaa parantumiselle.
Kuukaudessa Elmeri kävi kahdet kisat, sai Mestari-luokan normin täyteen ja neljä A-luokan tulosta lisäksi. Huomenna häntä odotti tämän syklin viimeinen kilpailu, Lappeenrannassa, kaupungintalon liikuntasalissa, jossa lattia natisi joka askeleella ja lämpöpatterit hurisivat liian kovaa.
Illalla ennen matkaa Lappeenrantaan hän soitti äidilleen Haminaan. Puhelimen toisessa päässä kuului television ääni — uutislähetys, aina sama kello kahdeksan tuttu tunnusmusiikki.
— Sä et syö kunnolla, äiti sanoi, vaikka Elmeri ei ollut maininnut ruoasta sanaakaan.
— Syön ihan tarpeeks, äiti. Tänään oli neljäsataakuuskyt grammaa proteiinia ja täys lautanen lohta.
— Mistä sä sen lohen sait?
— Ostin S-marketista. Kolmetoista euroo kilo, alennuksesta.
Äiti oli hetken hiljaa, sitten kysyi: — Voitatsä huomenna?
— En tiiä. Mut yritän. — Elmeri epäröi, sitten sanoi sen ääneen ensimmäistä kertaa kenellekään: — Äiti, mut tammikuussa mut siirretään. Itään päin. Tää on viimenen kisa vähään aikaan.
Äiti oli hiljaa niin pitkään, että Elmeri luuli puhelun katkenneen. Lopulta hän sanoi vain: — Nosta hyvin sitten.
Puhelu katkesi lyhyeen, niin kuin aina. Elmeri jäi istumaan kasarmin huoneeseen, penkin viereen oli jäänyt tallipölyä sormien alle liidusta, ja hän mietti, kuinka outoa on, että juuri nyt, kun ympärillä on rauhallisempaa kuin pitkään aikaan, kello on jo alkanut käydä toiseen suuntaan.
Lappeenrannan kisassa hän epäonnistui ensimmäisessä kyykkynostossa — tuomarit hylkäsivät liian matalan liikkeen. Selkä muistutti itsestään joka askeleella laiturille. Toisella yrityksellä levylle laitettiin sata kaksikymmentäkahdeksan kiloa, enemmän kuin hän oli koskaan nostanut, ja hän tiesi jo ennen kyykkyä, että jos selkä pettäisi pohjalla, se olisi viimeinen nosto pitkään aikaan.
Hän asettui levyn alle, tunsi raudan painon niskassa ennen kuin edes irrotti sen telineestä, veti keuhkot täyteen niin, että kylkiluut ottivat vastaan, ja laski. Alaspäin liike hidastui juuri siinä kohdassa, missä selkä oli varoittanut viikko sitten — hän tunsi lihaksen värähtävän, ei kipua vielä, vaan sen rajan, jonka takana kipu alkaisi. Hän pysähtyi pohjalla puoleksi sekunniksi pidempään kuin oli tarkoitus, haki tukea jaloista, ja työnsi. Reidet tärisivät, hikipisara valui kulmakarvasta silmään, mutta levy nousi, sentti sentiltä, kunnes polvet lukkiutuivat ja hän seisoi taas suorana. "Alas" kuului laiturin reunalta, ja kolme valkoista lamppua syttyi tuomaripöydällä.
Yleisö — kourallinen ihmisiä muovituoleilla, enimmäkseen kilpailijoiden omaisia — taputti hajanaisesti. Elmeri seisoi levyn vieressä hetken, käsi selässä, ja tunsi vain sen, että se piti.
Penkkipunnerruksessa hän jäi normista kaksi kiloa. Maastavedossa hän löi ennätyksensä ja sai riittävästi pisteitä kokonaistuloksesta, mutta ei toista Mestari-luokan normia tähän sykliin — jäi juuri ja juuri KM-luokan tasolle.
Kun kisa loppui, hän istui kylmällä penkillä pukuhuoneen käytävällä, side ranteessa vielä paikallaan, ja Tuomas toi hänelle kupin automaattikahvia.
— Et saanu sitä toista normii, Tuomas sanoi.
— En.
— Harmittaaks?
Elmeri katsoi kahvikuppia kädessään ja mietti hetken. — Ei oikeestaan. Se kyykky riitti.
Hän ei sanonut ääneen sitä, mikä oli itsestäänselvää heille molemmille: että tämä välitila loppuu pian, että hänet siirretään takaisin sinne, missä unelmoinnille ei jää tilaa, ja että tämä kuukausi oli jotain, mitä ei voinut suunnitella etukäteen eikä toistaa myöhemmin samanlaisena.
— Sanoit et aikataulu kiristyy, Tuomas sanoi vasta nyt, katsoen sivuttain. — Kuin kiristyis ihan kokonaan.
— Tammikuussa, Elmeri sanoi. — Yksitoista viikkoa.
Tuomas ei kysynyt enempää. Hän joi kahvinsa loppuun ja katsoi tyhjää salia, jossa siivooja alkoi jo kasata muovituoleja pinoon.
Seuraavana aamuna Elmeri istui bussissa Lappeenrannasta Kotkaan päin, ikkunasta näkyi jäätyvä pelto ja yksinäinen maatalon valo. Hän kirjautui kilpailun tulokset federaation nettisivulle puhelimellaan, avasi ryhmän keskustelun ja kirjoitti lyhyen viestin: kiitos, nähdään seuraavalla kaudella, kun taas ehditään.
Puhelin värähti melkein heti. Tuomas: "Torstaina rautaa. Tuutko?"
Elmeri katsoi viestiä pitkään, sitten laittoi puhelimen taskuun ja käänsi katseen ikkunaan, jossa pelto vaihtui hitaasti metsäksi.
