Noki oli kissa, joka ei sietänyt ketään. Se ei ollut pelokas eikä vihainen, se oli vain täysin tyytyväinen yksinäisyyteensä. Ihmiset olivat sille muisto hämärästä ajasta, jolloin sillä oli vielä lämmin koti ja pehmeä tyyny. Nyt koti oli lahonnut hirsimökki metsän keskellä, ja tyyny oli sammalta, johon se käpertyi nukkumaan. Mökki oli hylätty jo vuosia sitten, ja Noki oli vallannut sen kivijalan onkalon. Se metsästi öisin, nukkui päivät, eikä kaivannut mitään muuta.
Se oli harmaa, eikä mikään erityisen komea. Toinen korva oli revennyt vanhasta tappelusta, ja häntä notkui oudosti, koska joku lapsi oli pienenä astunut sen päälle. Mutta Noki oli vahva ja ovela. Se osasi vältellä ilveksiä ja kettuja, eikä yksikään koira ollut saanut sitä kiinni vuosikausiin. Saalistakin riitti: myyriä, hiiriä, joskus harakka, jos se oli tarpeeksi typerä laskeutuakseen liian alas.
Eräänä tammikuun pakkasaamuna Noki makasi käpertyneenä sammalpesässään, kun mökin ulkoseinän takaa kuului ääni, jota se ei tunnistanut. Se ei ollut linnun, ei rotan, ei minkään normaalin metsäneläimen. Se oli vinkuvaa, korkeaa ja epätoivoista piipitystä. Noki nousi hitaasti ja hiipi kohti ovenrakoa. Pakkanen nipisteli sen viiksiä, mutta se työnsi päänsä ulos ja katseli pihaa.
Vanhan kaivon juurella, sammaleen ja jäätyneiden varpujen keskellä, makasi pieni olento. Se tärisi niin, että koko sen ruumis hytisi. Noki nuuhkaisi ilmaa ja jäykistyi. Hajussa oli jotain tuttua ja samalla syvästi väärää. Se oli koiran haju. Nokin selkäkarvat nousivat pystyyn ja se vetäytyi vaistomaisesti takaisin. Se oli oppinut, että koirat tiesivät kipua ja kuolemaa. Tämä pieni otus ei kuitenkaan näyttänyt vaaralliselta. Se oli lähes sokea, sen silmät olivat vielä sameat, ja se tärisi kylmästä ja nälästä. Kun se haistoi Nokin, se käänsi päänsä ja päästi surkean, anovan maukaisua muistuttavan äänen. Se ojensi tassunsa ilmaan ja yritti ryömiä kohti.
Noki mutisi itsekseen jotain, mikä olisi voinut olla kirosana, jos kissa osaisi sellaisia ajatella. Sen piti kääntyä ja häipyä. Mutta se ei lähtenyt. Jokin siinä pienessä, avuttomassa ruumiissa kiskoi sitä puoleensa kuin käsky. Noki tuli varovasti lähemmäs, nuuhkaisi uudelleen ja alkoi nuolla pentua. Sen kieli oli karhea, mutta lämmin. Pentu lakkasi vinkumasta ja painautui kissan turkkia vasten.
Noki tiesi, ettei voisi jättää sitä. Se tarttui pentua niskasta ja raahasi sen koloonsa kivijalan alle. Siellä se käpertyi sen ympärille, ja pentu nukahti melkein heti.
Siitä päivästä alkoi outo arki. Noki metsästi nyt kahdelle. Se kantoi myyriä ja hiiriä pesään, pureskeli ne pieniksi paloiksi ja työnsi pennun kuonon eteen. Pentu söi ahnain nielauksin ja kasvoi niin vauhdilla, että Nokin oli pakko käydä yhä useammin saalistamassa. Se kirosi mielessään tätä ahnetta olentoa, mutta ei koskaan ajatellut hylkäävänsä. Pentu oli ärsyttävä, takertuva ja täysin mahdoton. Kun Noki palasi aamuyöllä metsältä, pentu syöksyi sitä vastaan, vinkui riemusta ja nuoli sen kasvoja valtavalla, märällä kielellään. Noki väisti, läimäytti tassulla ja vinkaisi vihaisesti, mutta aina se antoi pennun tehdä sen. Jokin sen sisällä oli herännyt, jokin mitä se ei ollut tuntenut sitten sen ainoan kerran, kun se oli vielä ihmisen luona.
Kevään tullessa pentu oli jo Nokin kokoinen, mutta silti se käyttäytyi kuin vauva. Noki alkoi viedä sitä ulos metsään. Se opetti sen hiipimään, odottamaan, iskemään oikealla hetkellä. Pentu ei ollut kovin nopeaoppinen, mutta sillä oli intoa. Se säntäili sammaleikossa, hyppi jänisten perään ja kaivoi kuoppia, kunnes Noki komensi sen takaisin. Pian ne metsästivät yhdessä. Pentu ajoi saaliin kohti, ja Noki iski. Ne jakoivat ateriansa kuin kumppanit, vaikka Noki yhä ajatteli sitä ärsyttävänä koirana.
Kului kaksi vuotta. Noki oli nyt vanhempi ja hitaampi, mutta sen kumppani oli kasvanut suunnattomaksi. Se ei ollut enää minkään koiran näköinen, mutta Noki ei ollut koskaan nähnyt sellaista koiraa. Se oli harmaa, pitkäjalkainen, ja sen silmissä oli keltainen hehku, jota Nokin oli vaikea katsoa. Mutta Noki kutsui sitä yhä mielessään nimellä ”pentu”, eikä suostunut näkemään siinä mitään muuta. Pentu toi sille aina parhaat palat, nukkui oven edessä vartijana, ja kun Noki joskus yski, se painoi kuononsa sen kylkeä vasten kuin huolestunut vanhempi.
Eräänä syyskuisena iltana Noki päätti lähteä hakemaan helppoa ruokaa. Metsässä myyrät olivat käyneet vähiin, ja se muisti roskakatoksen pienen Sale-myymälän takana, muutaman kilometrin päässä metsän reunasta. Siellä oli aina kalaa tai kanan jätteitä, jos oli onnea. Noki jätti pennun nukkumaan ja lähti hämärässä. Tie vei sammalpolkua alas, sitten hiekkatietä ja lopulta asfaltille. Roskakatos haisi voimakkaasti. Noki hyppäsi metalliselle reunalle ja alkoi penkoa pusseja. Se löysi puolikkaan graavilohta ja oli jo kääntymässä kotiin, kun se kuuli matalaa murinaa.
Katveesta asteli esiin viisi koiraa. Ne olivat sekarotuisia, laihoja ja hurjistuneita. Niiden joukossa oli yksi iso, musta, jonka leuasta valui sylkeä. Noki tunsi jään leviävän sisällään. Se pudotti lohen ja hyppäsi korkeammalle, metallikontin päälle. Koirat piirittivät sen. Ne hyppivät seinää vasten, haukkuivat ja raapivat. Noki tiesi, ettei pääsisi pakoon tällä kertaa. Se oli liian vanha, kontti liian korkea, eikä puita ollut missään.
Sillä hetkellä Noki ei ajatellut omaa kuolemaansa. Se ajatteli pentua. Pentu odotti mökillä. Pentu etsisi sitä aamulla, kävelisi yksin metsässä, vinkuisi eikä ymmärtäisi. Kukaan ei veisi sille ruokaa, kukaan ei kertoisi miten selvitä. Se kuolisi nälkään ja suruun, aivan yksin. Noki tunsi kurkkunsa kiristyvän. Se nosti päätään ja päästi pitkän, käheän ulvahduksen, joka ei ollut pelkoa vaan epätoivoa. Koirat innostuivat äänestä ja alkoivat hyppiä yhä villimmin.
Sitten jokin muuttui. Kaiken metelin keskeltä kuului aivan toisenlainen ääni – syvä, jyrisevä karjaisu, joka vaimensi haukut hetkessä. Ilmestyi suunnaton varjo. Hahmo iskeytyi lähimpään koiraan kuin salama, ja se lensi sivuun vinkuen ja verta vuotaen. Muut koirat käännähtivät kohti uutta vihollista, mutta ymmärsivät virheensä. Olento oli susi. Mutta minkä kokoinen. Se oli kuin harmaa, lihaksikas vuori, jonka turkki hohti himmeästi parkkipaikan lampun valossa. Se tappoi toisen koiran yhdellä puraisulla niskaan. Loput kolme pakenivat häntä koipien välissä. Ne katosivat pimeyteen, eivätkä palanneet.
Susimainen hengitys huurusi yössä. Se kääntyi hitaasti, ja Noki näki sen silmät – keltaiset, tutut, samat silmät, jotka olivat katselleet sitä pennusta asti. Eläimen kuono oli veressä, mutta ilme oli pehmeä, miltei nöyrä. Se vinkaisi. Se oli täsmälleen sama ääni, jota se oli käyttänyt vuosia sitten kaivon juurella.
Noki tuijotti sitä, eikä sen tarvinnut enää ymmärtää. Se tiesi. Se pentu ei ollutkaan koira. Se oli sudenpentu, jonka se oli löytänyt ja kasvattanut. Ja nyt se susi seisoi siinä, odotti, heilutti hitaasti tuuheaa häntäänsä ja laski päänsä kontin reunalle. Noki hyppäsi alas niin nopeasti, ettei se itsekään huomannut. Se painautui suden turkkia vasten, työnsi kuononsa sen kaulan alle, sinne missä oli parhaat ja turvallisimmat hajut. Susi nuolaisi sitä varovasti, sen suuri kieli hipaisi kissan päätä kuin hellä harja.
Ne seisoivat siinä hetken, minkä aikaa kukaan ei mitannut. Sitten susi nappasi maahan pudonneen lohipalan ja laski sen Nokin eteen. Ne kääntyivät yhdessä ja lähtivät takaisin metsään. Susi käveli edellä ja tarkkaili ympäristöä, Noki hiipi sen perässä. Takana lojuvat koiranraadot unohtuivat. Edessä oli sama vanha mökki, sammal ja lämmin pesä, jossa kaksi aivan erilaista eläintä nukkuisi tänäkin yönä kylki kyljessä.
Noki ei koskaan enää ajatellut sitä pelkkänä koirana. Se oli sen susi – aivan oma, mahdottoman kokoinen ja mahdottoman kiitollinen susi. Eikä Noki koskaan kertonut kenellekään, että kun ne seuraavana aamuna lähtivät metsään, se kehräsi ääneen.
