Nelli ei ollut mikään tavallinen koira. Ainakin siltä se vaikutti jokaisesta, joka sen näki. Se oli periaatteessa mäyräkoira – pitkä selkä, lyhyet tassut, roikkuvat korvat – mutta se painoi lähes viisitoista kiloa ja sen rinta oli kuin pienellä bulldogilla. Supermäyräkoira, joku oli sitä nauranut. Tai sekasikiö, kuten Paavo, sen viimeisin omistaja, aina sanoi.
Nellin elämä Paavon luona alkoi ihan siedettävästi. Kolmehenkinen perhe: isä, äiti ja nelivuotias Eetu. Poika halusi koiran, ja joku oli vinkannut, että tämä yksilö etsii kotia – ”helppo tapaus, jo sisäsiisti”. Paavo ei ollut koirista kiinnostunut, mutta vaimo Sari ylipuhui. Niinpä Nelli muutti kerrostaloasuntoon.
Jo ekalla viikolla ilmeni ristiriitoja. Eetu istui Nellin selkään kuin ratsaille ja kun Nelli pyristeli irti, poika alkoi huutaa. Sari suuttui koiralle. Paavo puolestaan suuttui kun koiraa komennettiin. ”Mokomakin karvakasa, ei ymmärrä mitään.”
Eikä Nelli purrut lasta – se ei olisi ikinä tehnyt sitä. Mutta se väisteli niin rajusti, että astiat lensivät tassujen alta. Kun Paavo haki vyön, Nelli pakeni sängyn alle. Siitä syntyi rituaali: heti kun Eetu kiljui, Paavo nousi ja Nelli katosi sängyn alle. Sarin mielestä se oli ovela ja pelkurimainen otus, eikä ollenkaan sellainen lastenkoira kuin piti.
Eräänä torstai-iltapäivänä Paavon kaveri Mikko soitti ovikelloa. Mikko oli pieni, hento mies, jonka hartiat painuivat vähän eteenpäin kuin odottaen iskua. Kaverukset olivat tunteneet yläasteelta asti. Paavo avasi oven ja Mikko astui eteiseen.
”No niin, pitkästä aikaa”, Paavo sanoi. ”Tule sisään, keitän kahvit. Mulla on yksi ongelma täällä.”
Mikko riisui kenkänsä ja vilkaisi olohuoneeseen. Sohvan alta loisti kaksi kiiltävää silmää. ”Onko sulla nyt koira?”
”Just se on se ongelma.” Paavo huokaisi ja kaatoi kahvia mukiin. ”Aliokas typerys, pelkuri ja ärsyttävä. Vaimo uhkaa lähteä, jos en hankkiudu siitä eroon. Mietin jo löytökotia.”
Mikko kävi sohvan eteen kyykkyyn ja katsoi Nellin silmiin. ”Miksi se on siellä?”
”Koska se tietää saavansa selkäänsä, kun Eetu itkee. Ja Eetu itkee joka päivä, kun koira ei suostu leikkiin.”
Mikko kurtisti kulmiaan. ”Eli sä rankaiset sitä siitä, että se puolustautuu?”
”Älä jeesustele. Tiedäthän sä miltä tuntuu kun joutuu komentamaan.”
Tiesihän Mikko. Hänen elämänsä oli yhtä komentamista ja alistamista. Koulussa häntä kutsuttiin nynnyksi, koska hän oli pienikokoinen ja ujo. Aikuisena lempinimet vaihtuivat: hiirulainen, kuivakka, rimpula. Hän työskenteli marketin varastolla, missä naiskolleegat suojelivat ja säälivät häntä. ”Voi sua pientä, syötkö kunnolla? Otahan lisää pullaa.” Se oli nöyryyttävämpää kuin kukaan ymmärsi.
Mikon ainoa valonpilkahdus oli ollut Jaana, saman marketin kassa – iso, räiskyvä ja kaunis. Kerran pari teinipoikaa etuili jonossa Mikon edellä, ja Jaana paimensi heidät tiehensä. Sitten hän kääntyi Mikkoon päin ja sanoi: ”Anna tänne se kefiiri, kulta. Sun pitäis syödä enemmän, olet ihan laiha. Jopa pikkurikolliset käy sun kimppuun.”
Mikko nieli häpeään. Mutta Jaana alkoi sen jälkeen huomioida häntä toisin. Hipaisi ohimennen olkapäätä, käytti aina hänen nimeään. Mikko alkoi etsiä syitä mennä kassalle juuri silloin kun Jaana oli vuorossa. He menivät naimisiin.
Avioliitto paljastui ansaksi. Jaana päätti heti olevansa talon valtias. Mikon piti hoitaa kotityöt, ja jos mikään meni pieleen, Jaana alkoi huutaa. Kerran Mikko tiputti vanhan posliinikupin, isoäidin perinnön, ja Jaana läimäytti häntä korvalle. ”Nynny! Etkö mitään osaa tehdä kunnolla? Kädet kuin makkarankuoret!”
Siinä hetkessä Mikko tajusi, ettei mikään muuttuisi. Ero tuli riitaisana, ja sen jälkeen Mikko vannoi pysyvänsä ikuisesti yksin.
Nyt Mikko kyyhötti Paavon sohvalla ja katsoi koiraa, joka uskalsi lopulta ryömiä esiin. Nelli nuuhki hänen kättään ja heilautti häntää kerran. ”Se taitaa tykätä susta”, Paavo sanoi. ”Ota se pois käsistäni. Sulla on aikaa, olet sinkku. Kouluta se, jos olet niin fiksu.”
Mikko epäröi. Mutta kuin itsestään hän nyökkäsi. ”No okei. Kokeillaan. Jos se ei sopeudu, vien sen takaisin.”
Illalla he kävelivät Mikon pieneen yksiöön. Nelli katseli uutta paikkaa rauhallisesti, nuuski nurkat ja asettui eteisen matolle. Mikko istui lattialle sen viereen. ”Susta ei kukaan pidä, mä tiedän. Mustakaan ei pidetty. Mutta ehkä meidän ei enää tarvitse pelätä.”
Seuraavat kuukaudet muuttivat kaiken. Mikko ilmoittautui koirankoulutuskurssille, joka maksoi 85 euroa kuudelta kerralta ja pidettiin tiista-iltaisin kello 18.15. Nelli oppi istumaan, tulemaan luokse ja kävelemään hihnassa nykimättä. Mikä tärkeintä, se oppi luottamaan. Aamulenkillä kello 6.45 Nelli ei enää säpsähdellyt autoja, ja kun vastaan tuli lapsia, se katsoi Mikkoa rauhallisesti – ei enää väistänyt paniikissa.
Elokuun aurinko paistoi koirapuistossa. Siellä Mikko tutustui Lauraan, vaaleatukkaiseen naiseen, jolla oli pieni valkoinen villakoira nimeltä Riku. Laura hymyili ja kysyi Nellin rotua. Mikko kertoi sekarotuisesta taustasta, ja Laura nauroi. ”Mä luulin, että se on joku kääpiödobermannin ja mäyräkoiran risteytys.” He juttelivat pitkään, vertailivat kokemuksia koulutuksesta, ja Mikko huomasi nauravansa aidosti.
Sitten eräänä lokakuisena iltapäivänä tapahtui jotain, mitä Mikko oli pelännytkin. Hän käveli Nelli hihnassa Alepan ohi, kun joku huusi nimeä. Jaana seisoi parkkipaikan laidalla Lidlin muovikassi sormessa. ”No mutta, Mikko! Onko tuo sun?” Jaana mittaili koiraa ja naurahti. ”Mikä toi on? Rotta vai?”
Mikon posket kuumenivat, mutta Nelli istuutui maahan ja tuijotti Jaanaa silmiin. Hihna pysyi löysällä. Mikko sipaisi Nellin päätä. ”Se on mäyräkoira”, hän sanoi hiljaa.
”Sä olet aina yhtä erikoinen”, Jaana sanoi. ”Eikö susta ikinä tule normaalia?”
Mikko kohautti olkapäitään. ”Ehkä ei. Mutta tää on ihan hyvä.” Hän käänsi selkänsä ja lähti kävelemään. Jaana sanoi vielä jotain, mutta Mikko ei kääntynyt. Nelli pysytteli rauhallisesti vierellä.
Koirapuistossa Laura ja Riku odottelivat penkillä. Laura heilutti kättään, ja penkillä oli kaksi pahvimukia, joiden kyljessä luki ”Café Picnic, 1,50 €”. ”Mikko! Tulin ajoissa ja ostin kahvit. Riku kaivoi kuopan jo valmiiksi.” Nelli ampaisi Rikun perään, ja Mikko istuutui Lauran viereen. Ilma tuoksui märiltä lehdiltä, ja puiston toiselta laidalta kuului lasten huutoa.
”Kaikki hyvin?” Laura kysyi, koska vaistosi ettei Mikko ollut aivan läsnä.
”Joo.” Mikko otti mukinsa ja maistoi. Kahvi oli vielä lämmintä. ”Nyt on.”
Laura hymyili. ”Hyvä. Koska mä ajattelin, josko haluaisit tulla huomenna kävelylle, ihan kaksistaan koirineen. Vaikka Tammelan rantaan.”
Mikko pyöritteli mukia käsissään. ”Sopii. Tavataanko kolmelta?”
Hän vihelsi Nellille, ja koira juoksi häntä heiluen luokse. Nelli painoi märän kuononsa Mikon käteen, hengitti lyhyitä, lämpimiä henkäyksiä. Mikko rapsutti sitä korvan takaa ja nyökkäsi Lauralle. ”Huomenna sitten.”
Kun he kävelivät pois puistosta, aurinko painui matalalle ja lehdet rapisivat jalkojen alla. Nelli pysähtyi haistelemaan puunrunkoa, ja Mikko odotti kädet taskussa.
