Reetta seisoi mökkirannassa kädessään vasta nostettu siika. Nahka oli rapea, savun ja suolan tuoksu leijui tyynessä heinäkuun illassa. Järvi oli peilityyni, jossain kaukana huusi kuikka. Kaunis paikka. Täydellinen hetki. Sellainen, josta ihmiset maksavat, mutta jonka voi pilata yhdellä lauseella.
— Annapas tänne.
Jarno nappasi kalan hänen käsistään. Ei pyytänyt. Ei katsonut. Nappasi, kuin olisi ottanut taaperolta vaarallisen esineen.
— Mitä sä tuijotat? Et ole vielä ansainnut mitään.
Hän nauroi. Ja Miia nauroi mukana, tietenkin. Naapurin Tero virnisti järvelle päin, kädet taskuissa. Olihan se hauskaa. Miten vaimo seisoo laiturilla käsi ojossa ja kuvittelee saavansa jotain. Reetta katsoi tyhjää kämmentään. Savunhaju. Ilta-auringon lämpö poskella. Ja jossain syvällä rintalastan alla napsahti. Ihan hiljaa. Kuin lattiaan pudonnut neula, jonka äänen kuulee vain täydellisessä hiljaisuudessa.
Se oli ollut viimeinen kerta.
He olivat tavanneet kahdeksan vuotta sitten, Tammelassa eräillä rapujuhlilla. Reetta oli kolmenkymmenenkahden ja juuri eronnut ensimmäisestä pitkästä suhteestaan. Jarno vaikutti siltä mitä hän silloin tarvitsi. Rauhallinen. Aikuinen. Mies, joka osasi avata viinipullon ilman turhaa dramatiikkaa ja puhui tulevaisuudesta sellaisella varmuudella, jota Reetta oli aina kaivannut. Hänen isänsä oli ollut arvaamaton, äiti hiljainen alistuja, ja Reetta oli luvannut itselleen jo teini-iässä: minulle ei käy niin. Minä valitsen toisin.
Ensimmäinen vuosi oli helppo. Toinenkin vielä. Kolmantena Jarno alkoi puhua äidistään.
— Äiti ei olisi koskaan laittanut näin paljon suolaa.
— Äiti teki aina sunnuntaisin itse pullat, ei ostanut kaupasta.
— Kato nyt, äiti osasi viikata pyyhkeetkin järkevästi.
Ensin se kuulosti harmittomalta. Sitten ärsyttävältä. Lopulta Reetta ymmärsi, ettei kyse ollut äidistä. Äiti oli ase. Täydellinen nainen, jota ei ollut olemassa, mutta jonka varjossa Reetta saisi aina seisoa selkä kumarassa. Ei auttanut, vaikka hän teki ylitöitä hoitoalalla, maksoi puolet asuntolainasta, huolehti kaikesta siitä näkymättömästä työstä, jota kukaan ei koskaan laskenut.
— Paljonko sä oikeasti tienaat kuussa? — Jarno kysyi eräänä iltana, kun Reetta kaatoi itselleen lasin valkoviiniä pitkän päivän päätteeksi. Kysyi, vaikka tiesi vastauksen. — Niin. Ajattele nyt vähän.
Hän tienasi enemmän. Se oli totta. Hän myi teollisuuslaitteita ja tienasi reilusti enemmän. Mutta Reetta ei ollut koskaan ajatellut, että parisuhteessa raha oikeuttaisi toisen ihmisen jatkuvaan vähättelyyn. Että tulotaso määrittäisi, kuka saa puhua ja kenen mielipiteellä on väliä.
Ystävät eivät ymmärtäneet. Soile sanoi, että kaikki miehet on vähän tuollaisia. Että pitää vain olla ovela ja ohjailla hiljaa. Maarit kysyi, lyökö Jarno. Ei lyönyt. Paitsi sanoilla. Paitsi äänenpainolla, josta jäi mustelma, joka ei näkynyt kenenkään silmään.
Reetta alkoi epäillä itseään. Ehkä hän todella oli huono vaimo. Ehkä oikeasti laiska ja saamaton. Ehkä Jarnon äiti olisi osannut kaiken paremmin. Ehkä vika olikin hänessä.
Sitten tuli se heinäkuun ilta Joutsan mökillä.
He olivat vuokranneet paikan viikoksi, järven rannalta, vanha hirsisauna ja laituri ja pihakeinu. Miia ja Tero tulivat mukaan — Jarnon serkku miehensä kanssa, pariskunta, joka aina katsoi Reettaa kuin hän olisi joku tilapäinen huonekalu. Aamulla Jarno oli ärtynyt. Ei aamupala kelvannut, vaikka Reetta oli käynyt leipomossa hakemassa vastapaistettua ruisleipää. Kahvi oli liian laihaa. Taivas liian pilvinen. Mikään ei ollut hyvin, ja Reetta tunsi sen tutun paineen ilmanpaineessa: kohta sataa.
Päivä kului. Reetta kantoi ruuat, kattoi terassille, sytytti saunanpesän. Jarno ei puhunut hänelle mitään, paitsi kerran, kun Reetta yritti auttaa savustuspöntön kanssa.
— Älä koske siihen. Sä pudotat sen kuitenkin.
Auto oli muuten Reetan. Viisi vuotta vanha Toyota Avensis, ostettu omilla säästöillä, maksettu viimeistä senttiä myöten. Jarnon uusi katumaasturi seisoi huollossa — jotain vikaa hiukkassuodattimessa — joten he olivat tulleet Reetan autolla. Mutta Jarno ajoi. Tietenkin. Hän ajoi aina Reetan autoa kuin tekisi suuren palveluksen.
Illemmalla kala oli valmista. Jarno nosti siiat pöntöstä, asetti vadille. Tuoksu oli huumaava. Reetta ojensi kätensä.
— Annapas tänne.
Hän ei itkenyt. Se oli oudointa. Hän istui autossa, laittoi radion päälle, kuunteli jotain kesähittiä ja tunsi kuin jättimäinen kivi olisi vierähtänyt pois rintakehältä. Hän ei ollut vihainen. Hän oli kevyt. Ensimmäistä kertaa vuosiin.
Järveltä kuului vasta nyt Jarnon huuto. Hän oli ilmeisesti ymmärtänyt, ettei Reetta mennyt vessaan tai makuulle. Reetta katsoi peruutuspeiliin. Kolme hahmoa laiturin edessä, Jarno kädessään se typerä siianpyrstö, Miia kädet levällään, Tero paikalleen jähmettyneenä. Järvi kimalsi taustalla. Kuikka huusi.
Hän painoi kaasua.
Ajo kotiin kesti puolitoista tuntia. Reetta pysähtyi ABC:lle Mäntyharjulla, osti jäätelön ja söi sen autossa. Suklaata. Kermavaahtoa. Sellaista, mitä Jarno olisi kommentoinut. Puhelimeen tuli viesti: ”Reetta. Tule takaisin. Tää ei ollut mikään v*tun lähtö.”
Hän ei vastannut.
Kotona Tampereella hän pakkasi. Nopeasti. Tehokkaasti. Kuten sairaanhoitaja pakkaa, kun tietää mitä tarvitaan ja turha jätetään. Vaatteet. Kannettava. Passi. Äidin vanha valokuvakansio. Hammasharja. Ei yhteisiä kuvia. Ei hääalbumia, jonka kuvissa hän oli hymyillyt väkisin. Vain se, mikä oli hänen.
Puhelin soi. Jarno. Kotimatkalla ilmeisesti.
— Reetta. Mitä helvettiä. Sehän oli läppä.
— Hyvä läppä, — Reetta sanoi. Hän istui sängyn reunalle ja katseli olohuoneeseen, jossa Jarnon pelikonsolin johdot lojuivat lattialla kuten aina. — Moniko nauroi? Laskitko?
— Älä viitsi. Mä olin väsynyt. Mun oli tarkoitus…
— Tarkoitus mitä? Nolata mut? Onnistu.
Linjalla oli hiljaista. Sitten Jarno sanoi jotain mitä Reetta ei odottanut.
— Mä voin hakea sut. Missä sä oot?
— Kotona.
— Tullaan kohta. Puhutaan tää läpi.
— Ei tarvitse. Mä lähden nyt.
Hän kuuli Jarnon hengityksen. Epäröintiä. Ehkä pelkoakin.
— Reetta. Mihin sä menet?
— Mä oon ostanut sen viimeisen jäätelön sun mielipiteen kanssa. Nyt mä lähden ostamaan seuraavan ilman sitä.
Hän sulki puhelimen.
Yöksi hän ajoi vanhemmilleen Orivedelle. Isä tuli ovelle, katsoi häntä, katsoi takapenkillä olevia kasseja, eikä kysynyt mitään. Kysyi vain, oliko hän syönyt. Reetta sanoi että oli, jäätelöä, ja isä nyökkäsi kuin se olisi täysin hyväksyttävä illallinen. Äiti keitti teetä. Istuivat keittiössä, puhuivat säästä ja naapurin kissasta. Kukaan ei puhunut Jarnosta. Sitä ei tarvittu.
Avioeropaperit hän jätti seuraavalla viikolla. Asiamies sanoi, että hän oli harvinaisen rauhallinen asiakas. Reetta ei selittänyt. Mitä sitä selittämään: kun tietää tehneensä oikein, ei tarvitse huutaa.
Jarno yritti vielä. Soitti, lähetti viestejä, tuli kerran oven taakse. Puhui siitä, miten vuosia oli eletty yhdessä. Miten Reetta tuhoaa perheen. Reetta kuunteli ja ajatteli, että perhettä ei voi tuhota lähtemällä mökiltä. Sen on täytynyt olla raunioina jo ennen sitä.
Hän muutti pieneen vuokrayksiöön Kalevaan. Parveke. Valkoiset seinät. Ei kenenkään äidin varjoa kulmassa. Ensimmäisenä lauantaina muuton jälkeen hän pakkasi Toyotaan eväät ja ajoi takaisin samalle järvelle. Ei Joutsalle — eri paikkaan. Samalle suunnalle, muttei samalle laiturille. Hän oli varannut ajan kalastusoppaalta. Savustuspönttö olisi valmiina.
Ilta laskeutui. Järvi väreili. Reetta nosti siian pöntöstä itse. Hitaasti. Varmasti. Nahka oli kullanruskea, tuoksu juuri oikeanlainen. Hän istui laiturille, otti haarukan ja veitsen, valokuvasi annoksen puhelimella. Lähetti kuvan Soilille. Viestin perään yhden sanan:
”Ansainnut.”
Sitten hän söi. Hitaasti, maistellen. Kala oli täydellistä.
