Neljätoista.
Se luku villsi Mikael Saaren mielessä, kun ulko-ovi kolahti jälleen kiinni ja kaiku levisi pitkin Ullanlinnan ullakkoasunnon marmorikäytävää. Taas yksi lastenhoitaja pinkoi hissiin itkuaan nieleskellen.
Neljätoista.
Kiiltäväpintaisia, täydellisillä suosituksilla varustettuja ammattilaisia, jotka kaikki olivat murtuneet saman kolmevuotiaan edessä. Leevi Saari oli kuin posliinimaalaus: vaaleat kiharat, valtavat siniset silmät ja sellainen olemus, joka pysäytti ventovieraat kadulla. Mutta enkelin sijaan pieni poika muistutti ajoittain demonia. Hän huusi, heitteli esineitä, puri, potki ja katsoi aikuisiin raivolla, joka tuntui aivan liian vanhalta niin pieneen kehoon.
Koko Helsinki tunsi Mikael Saaren. Mies, joka omisti puolet Kalasataman uusista lasitorneista, jonka yksi puhelinsoitto pystyi kaatamaan kilpailijan osakekurssin ja jonka toimistoon ei astuttu ilman syvää huokausta. Henkilökunta puhui hiljaa, kun hän käveli ohi. Mutta siinä missä Mikael hallitsi markkinoita, alihankkijoita ja jopa kaupunginvaltuuston päätöksiä, oma poika pysyi täytenä arvoituksena.
Aava Niemi ei tiennyt tästä mitään, kun hän astui huoltoluukusta sisään torstaina kello puoli kaksi. Hän oli kaksikymmentäkolme, kotoisin Kuopiosta, ja kantoi niskaansa laskukasaa, joka paisui jokaisesta äidin syöpähoitokäynnistä. Aava ei ollut lastenhoitaja. Hän oli siivooja, Siivouspalvelu Loisteen rivityöntekijä, jonka tehtävänä oli hangata kiiltäviä pintoja ja pyyhkiä sormenjälkiä lasista.
Hän ehti juuri laskea pesuainepurkin lattialle, kun Leevi ryntäsi keittiöstä.
Pojan kasvot olivat punaiset, kiharat hiestä märät ja kädessä painava puinen Brio-juna. Se ei ehtinyt pysähtyä. Leevi paiskasi lelun suoraan Aavan olkapäähän niin lujaa, että nainen horjahti. Ennen kuin hän sai henkeä, poika kipitti eteenpäin ja potkaisi terävästi polveen.
Mikael kääntyi olohuoneessa kuullessaan tömähdyksen. Kylmä katse, valmis siihen samaan näytelmään, jonka hän oli todistanut kolmetoista kertaa aiemmin.
Parkaisu.
Valitus.
Lähtö.
Mutta Aava ei tehnyt sitä, mitä kukaan ullakkoasunnossa odotti.
Hän ei väistänyt. Hän ei kiljunut. Hän ei paennut.
Hän polvistui.
Hitaasti, kipeä polvi jo mustumassa ohuen työtakin läpi, Aava asettui lattialle silmien tasalle Leevin kanssa. Ei teennäistä hymyä. Ei sormen heristelyä.
Hiljainen, vakaa ääni.
— Siinä asuu nyt aika iso myrsky noin pieneksi tyypiksi.
Huone hiljeni. Leevin nyrkki jäi puolitiehen ilmaan, kuin jokin olisi katkaissut virran. Mikael pidätti hengitystään.
Aava ei perääntynyt. Hän ei edes räpäyttänyt silmiään, vaikka olkapää jyskytti ja polvea poltti.
— Saat olla vihainen, hän lisäsi yhtä rauhallisesti. — Minä en lähde.
Pojan kasvoilla tapahtui jotain. Ei hetkessä, vaan kuin railona, joka hiipii jään läpi aluksi äänettömästi. Alahuuli väpätti. Nyrkki laskeutui. Ja sitten, Mikael Saaren täydelliseksi järkytykseksi, Leevi otti yhden horjuvan askeleen eteenpäin, painoi päänsä Aavan rintaa vasten ja painoi pehmeän suudelman naisen poskelle – ennen kuin purskahti itkuun.
Ei raivosta.
Vaan surusta, joka oli luultavasti jumittanut pieneen kehoon paljon, paljon liian kauan.
Mikaelin kristallilasi lipsahti sormista ja räsähti sirpaleiksi marmoria vasten. Kumpikaan ei kääntynyt katsomaan. Aava keinutti poikaa siinä keittiön lattialla, toinen käsi selällä, toinen pään takana, ja Leevi itki kuin lapsi eikä kuin pieni taistelija.
Sen olisi pitänyt jäädä siihen. Outo hetki, tunnepurkaus, josta henkilökunta kuiskailisi iltaan asti ja unohtaisi sitten.
Mutta ei.
Noin puolta tuntia myöhemmin Aava istui Mikael Saaren työhuoneessa, nahkatuolissa, jollaista hän ei ollut koskaan kuvitellut koskettavansa. Mies, jota puoli Helsinkiä pelkäsi, tuijotti häntä kuin olisi juuri koskettanut sitä ainoaa osaa elämästään, jota raha ei ollut pystynyt pelastamaan.
— Et sinä mene takaisin siivoojan palkalle, Mikael sanoi ääni, josta paistoi enemmän kuin käsky. Se oli anelu. — Sinusta tulee Leevin hoitaja. Palkka on kuusituhatta kuussa. Järjestämme äidillesi hoidon yksityisellä puolella.
Aava puristi tuolin käsinojia. Kuusituhatta. Se ei ollut enää laskujen maksua – se oli äidin selviytymistä. Mutta jokin Mikaelin katseessa kertoi, ettei kyse ollut enää vain pojasta.
Hän nyökkäsi hitaasti.
—
Kuukaudet lipuivat. Leevi muuttui vähitellen ilman, että kukaan olisi painanut nappia. Raivarit harvenivat. Ensin kerran viikossa, sitten kerran kuussa. Tilalle tulivat nauru, rakenteluleikit ja Aavan syli, jota poika haki enää iltaisin, kun päivä painoi pientä selkää.
Eräänä myöhäisenä syysiltana Mikael seisoi olohuoneen ikkunassa, Merisataman valot kimmeltävinä alhaalla, ja katseli, kuinka Aava istui lattialla Leevin kanssa kasaamassa puisia palikoita. Leevin nauru kantautui pehmeänä. Mikael rykäisi.
— Minä olin jo luovuttanut, hän sanoi matalasti, melkein itsekseen. — Luulin, ettei häneen saisi enää yhteyttä.
Aava käänsi päätään, hipaisi Leevin kiharaa.
— Hän tarvitsi vain jonkun, joka pysyy.
Mikael ei vastannut. Mutta sinä iltana hän ei hakenut uutta kristallilasia. Hän vain seisoi siinä ikkunassa, kädet taskuissa, ja antoi hiljaisuuden painua pysyväksi. Leevin palikkatorni kaatui kolahduksella, ja poika nauroi niin heleästi, että koko ullakkoasunto tuntui vihdoin hengittävän.
