Minä olen aina ollut se tyyppi, jota kukaan ei muista. Sellainen joka istuu toimiston nurkassa, saa kahvinkeittimen puhdistamisen vastuulleen ja jonka nimeä ei koskaan kysytä. Kuusitoista vuotta käräjäoikeuden arkistossa Oulussa. Kopioin pöytäkirjoja, sidon kansioita, järjestän todisteita muovitaskuihin. Sormet puutuvat, selkä jumittaa, palkka riittää juuri vuokraan ja kaurapuuroon.
Naisia ei ole. Perhettä ei ole. Asun Toppilansaaressa yksiössä, jossa talvella ikkunat vetävät niin että verhot heiluvat. Jouluaattona katson kun naapurit kantavat kinkkua rappukäytävässä, ja minä lämmitän nakkikeittoa.
Mutta on yksi asia joka tekee minusta erilaisen kuin muista arkistotyöntekijöistä. Tai no, yksi olento.
Se alkoi kolme vuotta sitten. Kävelin kotiin pitkin Merikosken rantaa, kun kuulin pusikosta vinkunaa. Pysähdyin. Siellä se oli: oranssi pieni karvakasa, märkä, nälkäinen, täynnä takiaisia. Katsoin sitä. Se katsoi minua.
En tiedä miksi, mutta nostin sen takkini sisään ja kannoin kotiin.
Nimesin sen Muruksi. Muru on vähän tyhmä nimi kissalle, mutta se sopii. Se on pehmeä ja pieni ja lämmin. Ja siitä lähtien minulla on ollut joku jolle puhua illalla. Muru istuu sängyn vieressä ja alkaa mouruta hiljaa, kuin se kertoisi minulle jotain. Joskus se tuijottaa minua pitkään, pää kallellaan, ja sen ilmeessä on jotain, joka tuntuu siltä kuin se tietäisi enemmän kuin minä.
"Mitä sä oikein selität?" kysyn siltä.
Se vastaa: "Mrrrr."
Uskokaa tai älkää, mutta siitä se alkoi.
Viime talvi oli paha. Lunta tuli Ouluun niin paljon että bussit myöhästyivät ja toimisto oli aamuisin jääkylmä. Meillä oli iso juttu meneillään: perintöriita kahden sisaruksen välillä Tuiraan kuuluvasta omakotitalosta. Kaikki hermostuivat. Asiakirjoja tuli ovista ja ikkunoista. Tein ylitöitä joka ilta ja join toimiston kahvinkeittimestä sitä kitkerää sumppia jota kukaan muu ei suostunut juomaan.
Yhtenä iltana, kun olin erityisen väsynyt, join lasillisen glögiä. Kaupasta ostettua, sellaista valmista litkua joka maksaa neljä euroa pullo. Istuin sohvalla, Muru sylissä, ja katsoin kun lumihiutaleet leijuilivat katuvalon alla.
Sitten menin nukkumaan.
Ja yöllä se tuli.
Uni oli niin todellinen että heräsin hikisenä. Näin ihmisiä, huoneita, kokonaisia kohtauksia. Kun yritin ravistaa unen pois, päässäni alkoi soida lauseita. Ne tulivat peräkkäin, linkittyivät toisiinsa, rakensivat tarinan. Olen tottunut kirjoittamaan, sehän on työni. Mutta tämä oli erilaista. Tämä ei tullut kädestäni. Se tuli jostain syvemmältä.
Nousin ylös kello kolme aamulla. Otin paperia. Aloin kirjoittaa.
Kun heräsin uudestaan, oli jo aamu. Pöydällä oli kolmetoista sivua tekstiä, jota en muistanut kirjoittaneeni.
Se toistui seuraavana yönä. Ja sitä seuraavana. Joka aamu heräsin ja pöydällä oli lisää tekstiä. Käsiala oli minun, mutta tarina ei tuntunut omaltani. Se oli rikoskertomus Lontoosta, sumuisesta kaupungista jossa en ole koskaan käynyt. Päähenkilö oli etsivä joka näki asioita joita kukaan muu ei nähnyt.
Tiesin että se oli hyvä. Tunsin sen selkärangassani.
Ja koko ajan Muru istui ikkunalaudalla ja katseli minua. Se ei nukkunut öisin. Se istui sängyn vieressä ja mourusi hiljaa, rytmikkäästi, kuin se olisi sanellut minulle jotain.
"Kuka sä oikein olet?" kysyin siltä.
Se vastasi: "Miau."
Viikon kuluttua minulla oli käsissäni kokonainen novellikokoelma. Sitten aloin kirjoittaa pidempää tarinaa. Se kasvoi ja kasvoi, ja lopulta se oli kolmesataa sivua.
Eräänä aamuna katsoin käsikirjoitusta. Sitten katsoin Murua. Sitten takaisin käsikirjoitusta.
En voinut enää kieltää sitä.
Ongelma oli ilmestymishetki. Kukaan ei julkaisisi tuntemattoman arkistotyöntekijän tarinoita. Suomessa kirjallisuuspiirit ovat pienet, ja jos et ole töissä WSOY:llä tai Otavalla, kukaan ei vastaa sähköposteihisi. Olin yrittänyt vuosia sitten. Lähetin kolme käsikirjoitusta. Kaikki tulivat takaisin: "Kiitos mutta valitettavasti…"
Joten tein jotain mitä en koskaan uskonut tekeväni.
Menin kirjastoon, otin esiin kirjailijaluettelon ja valitsin nimen. Sellaisen joka kuulostaa siltä että se kuuluu kirjan kanteen. En kerro teille mikä nimi se oli, mutta se oli kaunis. Kaksiosainen. Kansainvälinen.
Lähetin käsikirjoituksen nimellä.
Kaksi viikkoa myöhemmin sain sähköpostia.
He halusivat tavata.
Kustantamo sijaitsi Helsingissä, Bulevardilla, sellaisessa vanhassa jugendtalossa jossa tuoksuu pöly ja raha. Istuin pöydän ääressä ja yritin olla vapisematta. Kustannustoimittaja, viisikymppinen nainen jolla oli silmälasit ja villatakki, selasi käsikirjoitustani hitaasti, pysähtyen väliin, merkiten marginaaliin kysymysmerkkejä lyijykynällä.
"Tekstissä on kaksi eri kättä", hän sanoi lopulta, ottamatta katsettaan papereista. "Alkuluvut ovat toista lajia kuin loppu. Onko tätä editoinut joku toinen?"
En osannut heti vastata. Sanoin että kirjoitin sen öisin, pitkän ajan kuluessa, ja tyyli varmasti muuttui matkan varrella. Hän ei näyttänyt vakuuttuneelta.
"Meillä on tapana pyytää näyte paikan päällä", hän sanoi. "Lyhyt kohtaus, samat henkilöt. Kolmekymmentä minuuttia, tuossa huoneessa."
Sydämeni hakkasi. Vein hänet viereiseen huoneeseen, istuin koneen ääreen ja tuijotin tyhjää sivua niin kauan että hiki nousi selkääni. Ajattelin Murua, sen katsetta ikkunalaudalla, ja jotenkin — en tiedä miten — lauseet alkoivat tulla. Hitaammin kuin öisin, kömpelömmin, mutta ne tulivat. Kun aika loppui, hän luki sivun läpi kahdesti.
"Tarpeeksi lähellä", hän sanoi lopulta. "Mutta me haluamme kaksi kuukautta lisää työstöaikaa ennen sopimusta. Tämä ei ole valmis kirja vielä kokonaan meidän silmissämme."
Ne kaksi kuukautta olivat pahempia kuin mikään ennen sitä. Sain listan korjauspyyntöjä, kohtia jotka piti kirjoittaa uudestaan päivänvalossa, ilman unta, ilman Murua sylissä. Osa niistä onnistui hyvin nopeasti. Osa ei onnistunut ollenkaan — istuin yöt läpeensä hereillä, kynä kädessä, enkä saanut riviäkään paperille. Muru istui vieressä hiljaa eikä mouruinut, ikään kuin sekin olisi odottanut jotain minulta eikä tiennyt mitä.
Lopulta, kun palautin korjatun käsikirjoituksen, kustannustoimittaja luki sen läpi viikossa ja soitti minulle.
"Tämä toimii nyt", hän sanoi. "Meillä on sopimus valmiina."
Ennakko oli kaksikymmentä tuhatta euroa. Sellaista summaa olin nähnyt viimeksi television visailuohjelmissa.
Kun tulin kotiin Ouluun, Muru istui ovella. Se katsoi minua pitkään.
"Sä tiesit", sanoin sille. "Koko ajan sä tiesit."
Se käveli ohitseni, hyppäsi ikkunalaudalle ja kääriytyi kerälle. Sitten se nukkui. Ensimmäistä kertaa viikkoihin se nukkui kunnolla, ilman että yhtään kertaa heräsi mouruamaan.
Kirjasta tuli menestys. En sano että se oli maailmanlaajuinen, mutta se nousi myyntilistoille, se käännettiin ruotsiksi ja saksaksi, ja yhtäkkiä minulla oli rahaa. Maksoin velkani. Ostin uuden takin. Muutin pois siitä vuotavasta yksiöstä kaksioon lähellä Myllyojaa.
Mutta en voinut puhua kenellekään. Työkaverit kysyivät miksi näytän siltä että salaan jotain. En voinut kertoa. Kuka uskoisi?
Sitten sain sähköpostin, joka muutti kaiken. Kustantamon lakiosastolta: joku Helsingissä oli alkanut esiintyä julkisesti salanimeni takana, antanut haastattelun paikallislehdelle, väittänyt kirjoittaneensa kirjan. Kustannustoimittaja soitti minulle kiireesti.
"Hän ei ole sinä", hän sanoi, "mutta emme voi todistaa sitä ilman että paljastat kuka oikeasti olet. Salanimi ei suojaa sinua jos joku muu ottaa sen itselleen."
Sinä yönä en nukkunut ollenkaan. En kirjoittanut riviäkään. Istuin pöydän ääressä, paperi edessäni tyhjänä, ja katsoin Murua, joka istui ikkunalaudalla eikä mouruinut, eikä tuijottanut minua sillä vanhalla tavalla. Se vain nukkui, aivan tavallisena kissana, ja se pelotti minua enemmän kuin mikään tähän mennessä.
Aamulla soitin kustantajalleni.
"Minä haluan lopettaa salanimen", sanoin. "Nyt heti."
Hiljaisuus linjalla. Sitten nainen kysyi: "Oletko varma? Se maksaa sinulle mainetta, ehkä rahaakin."
"En anna kenenkään muun omia sitä mikä on minun", sanoin. "Vaikka en ole enää aivan varma, kuka sen lopulta kirjoitti — minä vai joku muu minun kauttani — nimi kannessa on minun."
Seuraavalla viikolla menin uudestaan Helsinkiin. Otin mukaani kaikki paperit, sopimukset, tiliotteet, jopa vanhat käsin kirjoitetut luonnokset joissa käsialani muuttui yön tunteina epätasaiseksi. Istuin alas kustantamon lakimiehen kanssa. Hän vertaili käsialaani sivu sivulta, kysyi päivämääriä, kellonaikoja.
"Tämä riittää todisteeksi", hän sanoi lopulta. "Peruutamme salanimen virallisesti ensi viikolla."
Lehdistötiedote julkaistiin kuukauden kuluttua. Väärä nimi katosi hiljaisuudessa, ilman selitystä yleisölle — sellaista näissä piireissä tapahtuu, kustannustoimittaja sanoi, ihmisiä jotka yrittävät ratsastaa toisen menestyksellä.
Kun palasin kotiin, Muru istui ovella. Kuten aina.
"Noniin", sanoin sille. "Se on tehty. Nyt koko maailma saa tietää kuka minä oikein olen."
Se katsoi minua pitkillä, vihreillä silmillään. Sitten se kääntyi ympäri ja käveli keittiöön syömään, ihan tavalliseen tapaansa, pyrstö pystyssä.
Sinä yönä en herännyt kolmelta. En kirjoittanut mitään. Aamulla paperi pöydällä oli yhtä tyhjä kuin edellisenäkin iltana, ja jostain syystä se ei tuntunut menetykseltä.
Muutaman viikon kuluttua sain ensimmäisen lukijakirjeen omalla nimelläni. Se oli kirjoitettu käsin, siististi, oululaiselta naiselta joka kertoi lukeneensa kirjan sairaalassa äitinsä vuoteen vieressä. Luin kirjeen ääneen keittiössä, ja Muru istui pöydän reunalla, katsoi minua hetken, ja sitten hyppäsi syliin, mikä se ei ollut tehnyt enää pitkään aikaan.
"No niin," sanoin sille, taputtaen sen selkää. "Sun täytyy nyt vaan olla kissa."
Se hierraisi päätään käteeni ja alkoi kehrätä, tavallisen kuuloisesti, ihan kuin mikä tahansa kissa missä tahansa keittiössä Suomessa.
