Oulu, marraskuun viimeinen yö. Pohjoistuuli repi Oulujoen suistolta niin, että roskakatoksen peltinen ovi hakkasi koko ajan. Kaksi pentua seisoi jäteastioiden luona. Ne eivät tunteneet toisiaan. Toinen oli musta, rinnassa valkoinen läikkä, toinen ruosteenvärinen, korvat lerpallaan. Ne tapasivat sattumalta, kun kello oli jo yli puolenyön. Pakkanen ei ollut vielä kunnolla pureutunut, mutta henki nousi höyrynä kuonosta.
Ne katsoivat toisiaan, tekivät yhden askeleen lähemmäs, toisen, sitten painautuivat maahan vierekkäin. Kylmä maa tuntui luissa asti. Ne tärisivät, mutta kumpikaan ei väistänyt toista. Aamuyöllä tuuli tyyntyi kuin olisi kyllästynyt piinaamaan. Pennut nukkuivat kylki kyljessä. Kun aamu koitti, ne avasivat silmät ja näkivät toisensa. Siitä alkoi yhteinen elämä.
Ihmiset Tuira-korttelissa huomasivat ne. Joku kantoi ulos tähteeksi jäänyttä puuroa, joku jätti vesiastian. Pentti, kolmannen rapun eläkeläinen, toi kerran autotallista vanhan nojatuolin. Hän kiinnitti selkänojaan pahvitaulun: "Koirille. Älä vie." Kolmen päivän kuluttua tuoli oli poissa. Sen vei pariskunta vanhalla Volvo 240:lla. He viskasivat kyltin roskiin, nostivat tuolin peräkärryyn ja ajoivat mökilleen.
Myöhemmin joku toi uuden pyöreän maton, korkeanukkaisen. Sekin katosi. Sitten joku rakensi oikean koirakopan. Pennut ehtivät nukkua siinä kaksi yötä. Kolmantena päivänä, kun ne palasivat ruokaa etsimästä, koppa oli lyöty hajalle. Lautoja, nauloja, lastuja. Se, joka sen teki, ei tullut takaisin.
Niin kului joulu, vuosi vaihtui. Tammikuussa satoi lunta. Pennut nukkuivat kerrostalon seinän vieressä, ja joskus lumihiutaleet peittivät niiden turkin. Ne eivät lakanneet toivomasta. Aina kun ikkunasta näkyi lämmin valo, ne katsoivat sinne.
Sitten tapahtui se, mitä kukaan ei olisi halunnut. Eräänä iltapäivänä ruosteenvärinen pentu ei ehtinyt ylittää tietä. Volvo 850:n kuljettaja jarruti, rengas kirskui. Pentu lensi sivuun, jäi makaamaan ojareunalle. Kuljettaja nousi autosta, katsoi hetken, näki pennun hengittävän, mutisi jotain ja ajoi pois. Hänellä oli kiire.
Musta pentu juoksi paikalle. Se nuoli ruosteenväristä kaveriaan ja yritti saada tämän nousemaan. Takajalka ei kantanut. Ruosteenvärinen vinkaisi ja painoi päänsä lumeen. Musta haki apua. Se juoksi miehen luo, jolla oli reppu. Ei. Sitten naisen, joka talutti lasta. Ei. Kukaan ei pysähtynyt.
Sitten se muisti Aunen.
Aune oli 82-vuotias eläkeläinen, joka asui yksin kaksion toisessa kerroksessa. Hänellä oli kissa, Tiuhti, ja keppi, jota ilman hän ei liikkunut ulkona. Hän oli ruokkinut pentuja viimeiset kaksi viikkoa. Joka ilta hän seisoi porraskäytävän edessä vanha alumiinikulho kädessään. Kulhossa oli keitettyä perunaa, kaurahiutaleita ja joskus lihapullin jämät.
Musta pentu saapui portille, mutta kulhoa ei näkynyt. Aune seisoi siinä, Tiuhti katseli keittiön ikkunasta. Pentu ryntäsi hänen luokseen, haukahti, pyörähti, juoksi muutaman metrin poispäin, tuli takaisin, haukahti uudelleen.
— Missä toinen? Aune kysyi. — Tehän kuljette aina yhdessä.
Pentu ei rauhoittunut. Se puuskuutti ja vikisi ja katsoi tietä kohti. Aune nosti kulhon käsivarrelle.
— Sattuiko jotain? Noh, näytä.
Pentu lähti heti. Aune seurasi, keppi kopisi jäiseen asfalttiin. Bussin pysäkillä digitaalinen kello näytti 22.47. Linjan 15 seuraava lähtö olisi kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Aune tiesi, ettei ehtisi. Hän puristi kulhoa tiukemmin.
He tulivat tien reunaan. Ruosteenvärinen makasi hangessa, sen takajalka oli väärässä asennossa. Pentu nuolaisi Aunen kenkää.
— Herran tähden, miten sinä tuonne jouduit. Sinut pitää viedä lääkäriin heti.
Aune kaivoi taskusta kuluneen kangaskukkaron ja laski setelit yhteen. Kolmekymmentäneljä euroa. Eläkkeeseen oli vielä puolitoista viikkoa. Kotona odotti Tiuhti. Kahden pennun hoitaminen ei tulisi kysymykseen. Yksikin oli liikaa. Mutta ei hän voinut jättää pentua hankeen.
Hän soitti taksiin. Kuljettaja epäröi, kun näki pennun. Aune otti ruosteenvärisen syliinsä ja istui takapenkille. Pentu vikisi, mutta ei rimpuillut. Musta juoksi hetken perässä, mutta Aune heilautti kättään.
— Odota siellä. Palaan.
Eläinlääkäriasemalla nuori eläinlääkäri tunnusteli jalan, otti röntgenkuvan ja kääri jalan sidokseen. Halkeama. Ei murtuma. Tarpeeksi kunhan pentu ei varannut painoa jalalle.
— Se ei voi jäädä ulos. Tarvitsee levon, lämpimän paikan. Muuten tilanne pahenee.
Aune otti ruosteenvärisen kotiin. Musta ei mahtunut. Se tiesi sen. Joka aamu se palasi kerrostalon pihalle ja istui portin luona. Kun Aune tuli ulos, se ei syönyt ennen kuin kuuli:
— Ystäväsi voi hyvin. Parantuu. Ei vielä juokse, mutta pääsee jaloilleen.
Pentu söi vasta sitten.
Viikkojen ajan tämä toistui. Aune kantoi ruokaa alakertaan, kertoi kuulumiset. Tiuhti sihisi eteisessä, mutta ruosteenvärinen tottui. Se nukkui eteisen matolla. Musta nukkui ulkona, portin pielessä.
Eräänä helmikuun aamuna Aune tuli alas ja näki naisen, joka kyykötti portin luona. Naisella oli paksu toppatakki ja kädessään makupala. Musta pentu seisoi metrin päässä eikä tullut lähemmäs.
Aune tunsi tämän naisen tyypin. Asui jossain lähellä, omakotitalossa. Käveli aamuisin joenrantaa. Nainen puhui pennulle hiljaa, mutta pentu perääntyi. Aune pysähtyi.
— Se ei lähde teidän mukaanne, hän sanoi.
Nainen kääntyi. — Miksi ei? Onko se teidän? Meillä on omakotitalo tässä lähellä, ja mieheni kanssa mietimme koiraa. Tämä pikkuinen on aivan ihana.
Aune laski kulhon maahan.
— Ei ole minun. Mutta sen kaveri on minulla. Hoidossa. Se ei jätä kaveriaan.
— Kaveri? Sattuiko jotain?
Aune istui bussipysäkin penkille ja kertoi kaiken. Marraskuun yön, kylmän, nojatuolin, kopin, sen, miten ruosteenvärinen jäi auton alle. Nainen kuunteli eikä keskeyttänyt.
— Minä otan molemmat, hän sanoi sitten. — Jos ne ovat eläneet yhdessä, ne pysyvät yhdessä.
Aune katsoi häntä pitkään. Sitten hän otti kukkaron uudelleen esiin. Ei siksi, että hänen olisi tarvinnut maksaa. Hän halusi nähdä sen miehen.
— Soitan miehelleni. Hän on eläinlääkäri. Tuo kuljetuslaatikon.
Kesti kaksikymmentä minuuttia. Volvo ajoi pihaan. Mies nousi ulos, hänellä oli kaulassa sama klinikan logolla varustettu kaulanauha, jonka Aune oli nähnyt joiltain eläinlääkäriaseman työntekijöiltä. He menivät yhdessä ylös. Nainen auttoi Aunea portaissa. Asunnossa ruosteenvärinen nosti päätään. Salla, se nainen, polvistui sen viereen ja luki eläinlääkärin ohjeet sidoksesta.
Mies tutki jalan, nyökkäsi. Sitten he ottivat ruosteenvärisen ja menivät alas. Musta odotti portilla. Kun se näki kaverinsa, se ei haukkunut. Se vain heilutti häntäänsä ja nuolaisi ruosteenväristä kuonosta.
Salla kaivoi laukustaan paperin. Sopimus eläimen luovuttamisesta. Hän kirjoitti nimensä, miehensä kirjoitti omansa. Aune otti paperin vastaan ja pani sen taskuun. Sitten Salla ojensi Aunelle kuitin eläinlääkärin maksusta. Satakaksikymmentäkuusi euroa. Se oli hinta siitä, mitä Aune ei olisi pystynyt maksamaan.
— Tämä jää teille, Salla sanoi. — Toivon, että se helpottaa mieltä.
Aune otti kuitin. Ei siksi, että olisi tarvinnut kuittia. Vaan siksi, että siinä oli summa, jonka joku toinen oli valmis maksamaan näiden kahden takia.
He nostivat pennut kuljetuslaatikkoon. Musta meni ensin, sitten ruosteenvärinen varovasti. Volvo lähti pihasta, kääntyi Isokadulle ja katosi. Aune jäi portille. Tiuhti istui keittiön ikkunalla. Hän ei ollut nähnyt koko iltaa, mutta tiesi.
Viikko myöhemmin Aune sai kirjeen. Siinä oli valokuva. Kaksi pentua makasi sohvalla, musta pää ruosteenvärisen selän päällä. Kuvan taakse oli kirjoitettu: "Hupi ja Muru kiittävät." Ja alla: "Roni ja Muru." Salla oli korjannut nimeä, musta oli Roni.
Aune kiinnitti kuvan jääkaapin oveen magneetilla, joka oli Oulun torin vanhan myyntikojun muotoinen. Tiuhti tuli keittiöön ja katsoi jääkaappia. Aune avasi pakastimen, otti sieltä jäisiä marjoja ja istui. Radiossa soi joku vanha suomalainen hitti. Hän katsoi ikkunasta pihalle, jossa ei enää näkynyt pentuja, mutta ei se haitannut. Ne olivat jossain lämpimässä. Yhdessä.
Sitä hän ei tiennyt, että se pariskunta, joka oli vienyt nojatuolin, luki seuraavana päivänä lehteä. Paikallissivulla oli juttu "Kaksi hylättyä pentua sai kodin". He selasivat sen nopeasti ohi ja joivat kahvinsa loppuun. Mutta jääkaapin oveen jäi lehti auki sen sivun kohdalta.
