Minä olen Harri, kuusikymmentä vuotta. Minulla on maalausfirma Tampereella, kaksi aikuista lasta, kolme lastenlasta ja vaimo, joka on jaksanut minua kolmekymmentäyksi vuotta. Vaimon nimi on Mirjami. Meillä on ollut kaikkea: yksi ero, joka kesti neljä kuukautta, sitten sovittiin. Sen jälkeen ei ole puhuttu erosta, mutta on puhuttu rahasta, remonteista, siitä kenen vuoro viedä auto katsastukseen. Tavallista. Ja minä luulin, että tavallinen riittää.
Kunnes tammikuussa menin tanssikurssille Näsilinnankadulle. En minä tanssimaan mennyt. Menin katsomaan, kun veljeni vaimo esiintyi siellä. Siellä oli nainen, joka opetti argentiinalaista tangoa. Pirjo. Neljäkymmentäneljä vuotta, tummat hiukset, vasen nilkka kääntyi askeleessa niin, että lattia tuntui pehmenevän. Hän pyysi minua kokeilemaan. Minä olen aina ollut kömpelö, mutta hän sanoi, että hartioissa on rytmiä. Sanoi sen niin, että uskoin.
Sitten aloin käydä tiistaisin. En kertonut Mirjamille. Sanoin, että on yrittäjien verkostoitumistilaisuus, joskus taas että pitää tehdä tarjouslaskelma. Valehtelu tuntui aluksi pahalta, mutta vain aluksi. Sitten se muuttui rutiiniksi, niin kuin työpuhelut ja auton lasinpesuneste.
Pirjo ei tiennyt minusta aluksi mitään. Minä tiesin, että hänellä on aikuinen poika ja pieni vuokrayksiö Pyynikillä, jossa ikkunalaudalla kasvaa kolme orvokkia. Että hän tykkää juoda aamulla kauramaitoon tehtyä lattea ja että hänen isänsä kuoli viisi vuotta sitten keuhkokuumeeseen. Sellaisia asioita oppii, kun istuu tarpeeksi kauan tanssisalin reunalla ja kuuntelee.
Helmikuun toisena tiistaina jäätiin kahville. Oli jo myöhä, puoli kymmenen, ja ratikka kolisi ikkunan takaa. Pirjo pyöritti teelusikkaa kupissa.
— Mikä sut oikein tuo tänne? hän kysyi.
Minä olin aikonut sanoa, että harrastus. Että haluan pysyä kunnossa. Mutta suusta tuli:
— Mä en oo pitkään aikaan tuntenut itseäni tällaiseksi. Nuoreksi.
Pirjo ei nauranut. Hän laski lusikan pöydälle. Sitten hän sanoi, että hänkin on huomannut. Että hän odottaa tiistaita. Että hän pelkää odottavansa.
Me suudeltiin eteisessä, kun ratikka meni ohi. Sen ääni peitti hengityksen.
Seuraavalla viikolla Pirjo sanoi, että hän ei halua olla mikään salaisuus. Että hän on liian vanha leikkimään piilosta. Hän katsoi minuun ja sanoi:
— Mä en ala toiseksi. Valitse.
Minä menin kotiin. Mirjami nukkui jo, ja olohuoneen pöydällä oli lappu: "Huomenna tulee putkimies, jätä avain eteisen kippoon." Lappu oli kiinnitetty jääkaappimagneetilla, joka oli ostettu Riian-matkalta. Se magneetti on pyöreä ja siinä on keltainen kukko. Se on roikkunut siinä kaksitoista vuotta.
Minä istuin keittiöön ja join kylmää vettä. En pystynyt nukkumaan. Ajattelin Pirjon käsiä vyötäröllä, sitä miten hän laski pään minun olkapäätä vasten, ja sitten katsoin eteisen kenkähyllyä, jossa Mirjamin talvikengät seisoivat siistissä rivissä, kärjet ulospäin, aina samassa järjestyksessä. Olisin voinut kertoa, kumpi kenkä on oikea ja kumpi vasen, pelkän rypistyneen kantapään perusteella.
Mä olin väsynyt. En siksi, että olisi ollut myöhä. Vaan siksi, että piti valita, ja minä vihasin valitsemista. Aina ennenkin, kun on tullut vaikea paikka, mä olen jäänyt odottamaan. Odottanut, että asiat ratkeavat. Että joku toinen päättää. Nyt se ei onnistunut, koska Pirjo vaati vastausta ja Mirjami vaati sitä, ettei mitään olisi kysytty.
Sitten tapahtui se, mitä en osannut odottaa. Eräänä aamuna Mirjami tuli keittiöön, kun mä join kahvia ja katsoin puhelimesta Pirjon viestiä. Viesti: "Mietin sua."
Mirjami ei sanonut mitään. Hän otti kahvipurkin, avasi kannen, haisteli. Sitten hän sanoi:
— Sulla on joku.
En mä osannut valehdella enää. Iso osa minusta halusi, että jäätäisiin kiinni. Että salaisuus päättyisi.
— On, mä sanoin.
Mirjami laski kahvipurkin pöydälle. Kansi jäi auki, ja kahvin tuoksu täytti keittiön. Sitten hän käveli makuuhuoneeseen. Ovi meni kiinni, mutta ei paukkunut. Se vain sulkeutui.
Minä menin Pirjon luo. Että nyt se on kerrottu. Että voidaan olla niin kuin hän halusi. Pirjo istui sängyn reunalla, ja hänellä oli yllään villapaita, jossa oli yksi irronnut nappi. Mä odotin, että hän ottaisi mut vastaan. Mutta hän sanoikin:
— Sä et ole kertonut kaikkea.
— Mitä niin?
— Sä sanoit, että sulla on vaimo. Mutta sä et sanonut, että sä rakastat häntä vielä.
Mä en vastannut. Pirjo otti pöydältä lompakkoni. En mä tiedä, miksi se oli siinä auki, mutta hän otti sieltä vanhan valokuvan. Siinä ollaan minä, Mirjami ja lapset Muumimaailmassa, sata vuotta sitten. Oikeasti kaksikymmentäkuusi vuotta sitten. Mulla on siinä hirveät shortsit. Mirjami pitää lasta sylissä ja nauraa suu auki, ja tuuli on sotkenut hänen hiuksensa. En mä ollut katsonut sitä kuvaa vuosiin.
— Tällaisen perheen sä jättäisit? Pirjo kysyi.
Ja siinä hetkessä mä tajusin, että mä en ole kertonut Pirjolle lapsista enkä lastenlapsista. Että mä olin puhunut vain itsestäni. Siitä, miltä minusta tuntui. En siitä, keitä jäisin.
Mä otin kuvan takaisin. Sanoin, että mun on mentävä kotiin. Pirjo ei estellyt. Hän seisoi eteisessä, kun mä sidoin kengännauhoja, ja sanoi:
— Mä en odota loputtomiin.
Matkalla kotiin mä mietin, mitä mä olin oikeastaan etsimässä. En mä halunnut uutta perhettä. Halusin sen tunteen, että joku katsoo mua niin kuin mulla olisi vielä edessä jotain. Mutta eihän se tunne asu kenessäkään toisessa. Se on mun oma pelkoni siitä, että kaikki on jo tapahtunut.
Kotona Mirjamin takki oli eteisessä, mutta itse hän oli työhuoneessa. Ovi oli auki. Mä menin siihen ja sanoin, että mä haluan kertoa kaiken. Että mä en halua enää salaisuuksia.
Mirjami kääntyi tietokoneelta. Sanoi, että hän on kuunnellut minua kolmekymmentäyksi vuotta ja tietää, milloin mä valehtelen. Että hän ei ole yllättynyt. Että hän on tiennyt jo ennen kuin minä.
— Siitä asti kun aloit käydä tiistaisin "verkostoitumassa" ja aloit vaihtaa paidan aina keskiviikkoaamuna etkä maanantaina.
Mä en tiennyt, että hän oli huomannut. Se oli nöyryyttävää. Mutta jotenkin myös helpottavaa. Me istuttiin alas. Minä kerroin kaiken. Pirjon nimen, tanssikurssin, suudelman, vaatimuksen valita. Mirjami ei itkenyt. Hän kysyi vain yhden kysymyksen:
— Aiotko sä jättää mut?
Mä katsoin häntä. Siihen hän oli pukenut sen saman villapaidan, jonka lapset antoivat hänelle viime jouluna. Raita, sininen ja harmaa. Hiha oli kääritty ylös, koska hän oli pessyt astioita.
— En, mä sanoin. — Mutta mä en tiedä, miten tästä jatketaan.
Mirjami nousi. Otti eteisestä käsilaukkunsa. Sanoi:
— Sitä me mietitään sitten erikseen. Nyt mä lähden yöksi siskolle.
Hän lähti. Ovi meni kiinni, tällä kertaa se rämähti.
Seuraavana aamuna mä soitin Pirjolle. Sanoin, että mä en jätä perhettä. Enkä mä pyytänyt häntä jäämään. Sanoin, että hän ansaitsee jotain, mitä mä en voi antaa. Pirjo oli hiljaa. Sitten hän sanoi:
— Mä tiesin. Mutta kiitos, että sanoit sen suoraan.
Sitten mä tein sen, mitä olisi pitänyt tehdä jo viikkoja sitten. Otin auton ja ajoin Nokialle, missä meillä on Mirjamin kanssa yhteinen mökki. Se on iso, vanha, järven rannalla. Sinne on mahtunut koko perhe juhannuksina jo viisitoista kesää.
Ajoin pihaan. Avasin vajan. Otin kirveen. Pihassa oli vanha pöytä, jonka ääressä me oltiin syöty ensimmäisen kerran kesällä 2008. Se oli lahonnut toisesta jalasta. Olin luvannut korjata sen jo kolme vuotta.
Minä kannoin pöydän rantaan. Pilkoin sen. Kannoin laudat sisälle, sytytin takkaan. Istuin siinä koko yön ja poltin pöydän. Se oli lupaus, jonka olin rikkonut. Jotain piti näkyä.
Kun tuli hiipui, soitin Mirjamille. Hän ei vastannut. Lähetin viestin:
"Mä olen mökillä. Tule aamulla."
Hän tuli puoli kahdeksalta. Toi termarikahvin ja sämpylöitä huoltoasemalta. Istui viereen, katseli tuhkaa takassa.
— Mikä tämä on? hän kysyi.
— Se pöytä. Se piti korjata. Minä poltin sen, koska en korjannut.
Mirjami avasi termarin. Kaatoi kahvia kahteen mukiin. Sitten hän sanoi:
— Sä et voi korjata ihmisiä niin kuin pöytää.
— Tiedän.
— Mutta sä voit päättää, minkä ääressä sä syöt jatkossa.
Se oli meidän sopimus. Ei suurta elettä. Ei anteeksipyyntöä, joka olisi kuulostanut teatterilta. Me istuttiin siinä tuhkassa ja juotiin kahvia. Sitten mä otin puhelimen ja avasin verkkopankin. Pirjon tanssikoulun lasku oli erääntynyt. Minä olin luvannut maksaa sen, koska halusin auttaa. Se oli neljä tuhatta kahdeksansataa euroa.
Minä maksoin sen. Mutta en enää ilmaiseksi. Kirjoitin tilisiirron viestikenttään:
"Viimeinen erä."
Sitten estin numeron.
Mirjami katsoi minua, mutta ei kysynyt mitä tein. Otti vain sämpylän ja sanoi:
— Lähdetään kotiin. Putkimies tulee yhdeltä.
Me ajettiin takaisin Tampereelle. Sää oli lauhtunut, räntä muuttui vedeksi. Ikkunanpyyhkijät raapi hiljaa. Mökki jäi taakse, järvi kiilsi mustana metsän takana.
Illalla, kun Mirjami oli mennyt suihkuun, mä istuin keittiön pöydän ääreen ja otin esiin sen lappusen, jonka hän oli jättänyt: "Huomenna tulee putkimies, jätä avain eteisen kippoon."
Mä käänsin lapun ympäri. Kirjoitin siihen:
"Minä jään."
Laitoin lapun takaisin jääkaapin oveen, keltaisen kukkomagneetin alle. Sitten käänsin eteisessä Mirjamin kengät, niin että kärjet osoittivat seinään.
Kun hän tuli suihkusta ja näki ne, hän ei sanonut mitään. Käveli keittiöön, luki lapun. Otti magneetin pois ja laittoi uudestaan, suorempaan.
Sitten hän sanoi:
— Ne kengät. Laita takaisin.
Mä laitoin. Ja me istuttiin siinä, keittiön pöydän ääressä, kaksi vanhaa ihmistä, jotka olivat melkein kadottaneet jotain sellaista, mitä ei voi ostaa. Ulkona satoi vettä, ja jääkaappi hurisi, ja naapurin koira haukkui posteljoonille.
Se oli vasta tiistai. Mutta minä en mennyt tanssimaan.
