Kirje, jota en ehtinyt kirjoittaa
Olin Ateneumin uudistetun siipirakennuksen avajaisissa, kun näin helmikorvakorun valkoisella pöytäliinalla vaimoni paikan edessä, ja tiesin sekunnissa, että ilta menee pilalle.
Nimeni on Ilmari Salonen, olen neljäkymmentäkolme, ja rakennan pieniä hissejä isoihin taloihin — yritys on nimeltään Aallikko Hissit Oy, perustettu vaimoni Marketan isän vanhasta korjaamosta yli kaksikymmentä vuotta sitten. Se on kulkenut Marketan suvun kautta, ja kun me menimme naimisiin, minä tulin siihen mukaan asentajana, sitten toimitusjohtajaksi. Marketta hoitaa kirjanpidon ja asiakassuhteet, minä tekniikan ja sopimukset. Yritys on aina ollut hänen nimissään, isältä tyttärelle — sellainen sopimus, jota kukaan meistä ei ole koskaan kyseenalaistanut, koska se on toiminut.
Sinä iltana galleriassa haisi tuoreelta maalilta ja kalliilta parfyymilta, ja kaiuttimista soi hiljainen pianomusiikki, jota kukaan ei oikeasti kuunnellut. Marketta oli yksi siipirakennuksen suurlahjoittajista — hänen isänsä nimi oli kaiverrettu pieneen messinkilaattaan sisäänkäynnin luona — ja siksi meillä oli oma pöytämme etuosassa, lähellä puhujakoroketta. Seisoin lasi kädessä sijoittajien kanssa, kun Marketan sisko Hilja tuli viereen. Hilja on se, joka aina tietää, missä on paras kuohuviini ja kenen kanssa kannattaa jutella. Häntä oli helppo olla lähellä. Liian helppo, kuten myöhemmin tajusin — mutta silloin, sillä hetkellä, en ajatellut sitä rikoksena. Ajattelin sitä hengähdystaukona.
Se helmikoru oli pudonnut Hiljan korvasta autossani kolme kuukautta aiemmin, iltana jolloin veimme yhdessä kukkia äitini haudalle Hietaniemen hautausmaalle. Marketta oli löytänyt sen lattialta ja kysynyt, kenen se on. Sanoin, etten tiedä — ehkä joltain asiakkaalta. Valehtelin suoraan silmiin, enkä edes hikoillut. Sillä hetkellä ajattelin, että pieni valhe on halvempi kuin totuus.
Nyt korvakoru makasi pöydällä kuin todiste oikeussalissa, ja Marketta nosti sen käteensä hitaasti, sormet tiukasti sen ympärillä, samalla otteella jolla hän oli aikoinaan pidellyt minua keittiön pöydän ääressä äitini hautajaisten jälkeen ja sanonut, että selviämme tästä yhdessä.
— Mistä sait tuon? — kysyin, liian nopeasti, ja tiesin heti tehneeni virheen.
Hän katsoi minua. — Mielenkiintoista. Kolme kuukautta sitten et tiennyt mikä se on. Nyt tunnistat sen heti.
Hilja yritti pelastaa tilanteen. — Älä nyt tee tästä numeroa.
En osaa selittää, miksi juuri se lause sai minut vihaiseksi häntä kohtaan. Ehkä koska se kuulosti siltä, että hän suojeli itseään eikä minua. Ehkä koska tiesin jo silloin, ettei tästä pelastuta.
Museon johtaja nousi lavalle mikrofonin kanssa kiittämään lahjoittajia, ja ihmiset taputtivat, ja minä seisoin siinä ja tunsin, että koko sali kutistuu meidän kolmen ympärille.
Puhelimeni välähti pöydällä. Marketta ehti ennen minua. Näytöllä luki viesti kontaktilta "H". Yksi kirjain, jonka olin itse tallentanut sinne varovaisuudesta — typerä varovaisuus, joka nyt kääntyi minua vastaan.
Kerrommeko vihdoin totuuden illan jälkeen? Olen kyllästynyt piiloutumiseen.
En osaa kuvailla sitä hiljaisuutta. Se ei ollut hiljaisuutta, jossa kukaan miettii sanottavaa. Se oli hiljaisuutta, jossa kaikki jo tietävät.
— Kuinka kauan? — Marketan ääni oli tasainen tavalla, joka pelotti minua enemmän kuin huuto olisi pelottanut.
Hilja sulki silmänsä. En minäkään vastannut heti. Mietin, voisinko vielä kääntää tämän joksikin, mitä se ei ollut. En keksinyt mitään.
— Kahdeksan kuukautta, — Hilja sanoi lopulta, ääni tuskin kuuluvissa.
Kahdeksan kuukautta tarkoitti, että se oli alkanut ennen äitini hautajaisia. Ennen niitä iltoja, jolloin Marketta istui vieressäni sohvalla ja piti kädestäni, kun itkin. Minä tiesin koko sen ajan, mitä olin tekemässä hänen selkänsä takana, ja silti annoin hänen lohduttaa minua. Jos joku kysyisi, miksi tein niin, sanoisin: koska oli helpompi ottaa lohtu kuin tunnustaa, mistä pakenin. Marketan äiti oli kuollut vuotta aiemmin, oma äitini oli kuollut samana vuonna, ja minä olin uupunut yritykseen, laskuihin, kaikkeen — ja Hiljan kanssa oli helppoa. Ei muuta. En etsinyt rakkautta. Löysin vain tien ulos jostain, mitä en osannut nimetä silloin.
— Emme halunneet, että näin kävisi, — sanoin, ja kuulin itse, kuinka ontolta se kuulosti.
— Mutta niin kävi, — Marketta vastasi.
— Rakastuimme, — Hilja sanoi hiljaa. — Suunnittelimme muuttavamme pois yhdessä, kun aika olisi oikea.
Se lause teki enemmän vahinkoa kuin mikään aiemmin sanottu. Näin sen Marketan kasvoilla — ei suuttumusta, vaan jotain kylmempää. Ihmiset ympärillämme olivat jo huomanneet. Kuiskintaa, katseita, joku otti askeleen kauemmas.
Sitten Marketan ilme muuttui — ei surua, vaan päätöksen tekoa, se ilme, jonka olin nähnyt hänellä ennen suuria hankintoja firmassa.
— Miksi näytät tuolta? — kysyin.
— Koska vihdoin ymmärrän kaiken, — hän sanoi ja laski puhelimeni pöydälle.
Hän kaivoi laukustaan ruskean kirjekuoren. Käteni tärisivät, kun otin sen vastaan. Sisällä oli avioero-hakemus. Ja pankkitiliotteita. Ja kopioita sopimuksista, joita en muistanut koskaan allekirjoittaneeni hänen läsnä ollessaan.
Silloin tajusin: hän oli tiennyt jo kauan.
Kuusi viikkoa aiemmin hän oli palkannut yksityisetsivän — sain tämän tietää vasta myöhemmin asianajajaltani. Etsivä ei löytänyt vain uskottomuutta. Hän löysi tilisiirtoja Aallikko Hissit Oy:n tililtä erilliselle säästötilille, jonka nimissä oli — Hilja.
Se oli tarkoitettu alkupääomaksi uuteen elämään, jota Hilja ja minä olimme suunnitelleet — pieni asunto jossain kauempana, ehkä oma pieni yritys, jotain omaa ja erillistä kaikesta, mitä olin rakentanut Marketan kanssa. En osannut sanoa sitä ääneen edes itselleni sillä hetkellä, mutta juuri siksi olin siirtänyt rahaa vähän kerrallaan, jotta se ei näyttäisi yhdeltä suurelta summalta. Olin siirtänyt rahaa firmasta, kolmenkymmenenkahdeksan tuhannen euron edestä kahdeksan kuukauden aikana, väittäen kirjanpidossa niiden olevan "alihankintakuluja". Ajattelin, että Marketta ei koskaan tarkista näitä tositteita rivi riviltä — hän luotti minuun kirjanpidossa niin kuin luotti kaikessa muussakin. Se luottamus oli se, minkä käytin hyväkseni, ja se on ehkä ainoa asia, jota en osaa itselleni selittää pois.
Hilja kalpeni pöydän toisella puolella. — Miten…
— Luulitko, että vain sinä osaat pitää salaisuuksia? — Marketta sanoi.
— Huomenna aamulla asianajajani tekee rikosilmoituksen kavalluksesta, — hän jatkoi.
— Et tekisi sitä, — sanoin, vaikka tiesin jo, että hän tekisi.
— Olen jo tehnyt sen, — hän vastasi.
Hilja itki. Minä en itkenyt. Seisoin siinä lasi kädessäni, enkä muista, milloin viimeksi olin niin varma siitä, että olin tuhonnut jotain, mitä en koskaan voisi rakentaa uudelleen.
Marketta kääntyi ja käveli ulos tasaisin askelin, sivuuttaen sijoittajat, museon johtajan, kaiken sen kuiskinnan. Näin hänen selkänsä katoavan ovesta enkä huutanut hänen peräänsä, vaikka joku sisälläni halusi.
Seuraavalla viikolla sain kutsun poliisille kuulusteluun. Asianajajani neuvoi minua tunnustamaan siirrot ja sopimaan korvaussummasta ennen oikeudenkäyntiä — se oli halvempaa kuin taistella. Palautin yritykselle kolmekymmentäkahdeksan tuhatta euroa, myin veneeni ja mökin osuuden Hiljan sukulaisilta lainatakseni loput. Marketta ei tullut oikeuteen katsomaan minua silmiin. Hän lähetti vain asianajajansa.
Avioerohakemus meni läpi kolmessa kuukaudessa. Marketta piti yrityksen — se oli hänen isänsä perintöä, hänen sukunsa nimissä alusta asti, eikä siihen ollut mitään minun kääntämääni. Hän vaihtoi lukot toimistoon samalla viikolla kun paperit allekirjoitettiin. Kävin siellä kerran hakemassa tavaroitani; hän oli jättänyt laatikon eteiseen valmiiksi pakattuna. En mennyt sisään.
Hilja ei enää vastaa puheluihini. En osaa sanoa, kaipaanko häntä vai sitä helpotusta, jota hän edusti sinä aikana, kun kaikki muu oli liian raskasta kannettavaksi. Ehkä ne olivat aina sama asia.
