Kaksikymmentäkaksi vuotta samalla alueella. Ajan potilaitteni luo vanhalla Toyota Corollalla, ja autossa on aina pahvilaatikko sideharsoa ja kaksi paria varakäsineitä, koska ensimmäiset katoavat aina jonnekin. Syyskuussa ilma viilenee jo, ja Ounasrinteen kerrostalossa tuoksuu kostealta porraskäytävältä ja siltä, kun joku paistaa sipulia toisessa kerroksessa kello kymmenen aamulla. Siellä, sillä kadulla, tapasin Elinan.
Näin hänet ensimmäisen kerran toukokuussa, kaksi vuotta sitten. Hän käveli tien reunaa Alakorkalon suuntaan, raahaten perässään vanhaa patjaa, joka oli sidottu narulla kiinni, ja hänen vierellään töpötti pieni tyttö, myöhempi rokotuspotilaani Iida, silloin kolmevuotias. Olin juuri menossa naapurin luo käynnille, joten hidastin ja kysyin, voisinko kyyditä. Elina pudisti päätään. Hän sanoi pärjäävänsä, ettei matka ollut pitkä, vaikka hänen kotinsa oli hyvät kaksi kilometriä pois, ja patja painoi kai suunnilleen saman verran kuin hän itse.
En tuntenut silloin koko tarinaa. Sain sen selville vähitellen, palasina, niin kuin pienessä kaupungissa asiat selviävät — potilaalta, apteekista, joltakulta bussipysäkillä.
Elina Mäkinen oli reilut kolmekymppinen ja oli aikoinaan hoitanut kirjanpitoa Kalevi Hiltusen kuljetusliikkeessä, maakunnan suurimmassa kuljetusyrityksessä. Neljä vuotta ennen kuin tapasin hänet, yrityksen tileiltä oli kadonnut noin kahdeksansataatuhatta euroa. Vanha Hiltunen, Kalevin isä, syytti häntä julkisesti kavalluksesta. Kukaan ei koskaan löytänyt todistetta siitä, että hän olisi käskenyt tehdä tilisiirrot — ei lokia, ei ulkomaista tiliä hänen nimissään — mutta Hiltusilla oli asianajajia ja tuttuja verottajalla, ja Elinalla oli silloin vain pieni vauva eikä muuta. Yritys erotti hänet saman tien. Kaupungissa ei enää kukaan halunnut uskoa hänelle edes kioskin kassaa. Hän siivosi, ompeli esiliinoja päiväkotiin, pesi rappukäytäviä vuorotellen erään toisen naapurin naisen kanssa.
Ja silloin, samalla kadulla, muutamana elokuun lopun tiistaina, pysähtyi hänen talonsa eteen musta BMW. Näin sen, koska olin juuri lähdössä potilaalta kolmen talon päästä. Autosta astui ulos mies puvussa, jollaista Rovaniemellä ei nähty — ehkä häissä Hotelli Santa Clausissa, mutta ei tällä kadulla, jossa sateen jäljiltä oli vielä mutaa. Se oli Petri Hiltunen. Vanhan Kalevin poika. Hän oli silloin nelikymppisen kieppeillä, palannut Helsingistä, jossa hän piti omaa rakennusliikettä ja oli, kuten puhuttiin, rikastunut pääkaupunkiseudun asuinalueilla.
Hän seisoi portilla kymmenisen minuuttia ennen kuin päätti mennä sisään. Näin sen porraskäytävän ikkunasta, koska kirjoitin juuri potilaskorttia vihkoon, kun kerrostalon nettiyhteys oli taas poikki. Lopulta hän astui sisään.
Elina avasi oven sama tiskirätti kädessä, jolla hän pyyhki pöytää silloin, kun kävin pistämässä ruiskeita hänen naapurilleen. Rätti putosi hänen kädestään kynnykselle.
En kuullut, mitä he puhuivat, olin liian kaukana. Mutta kuulin, kun ovi paukahti kiinni. Niin kovaa, että karmin yläpuolelta irtosi pala rappausta, joka oli muutenkin jo ollut rapistumassa parin vuoden ajan.
Myöhemmin, kun olin jo hänen sairaanhoitajansa — aloin käydä Iidan kaksivuotistarkastuksissa, sitten rokotuksissa — Elina kertoi itse, mitä silloin ovella tapahtui. Että Petri kysyi Iidan ikää. Että hän käski tämän poistua kuistilta.
Kysyin kerran, ikään kuin ohimennen, mitatessani Iidan lämpöä, miksi tytöllä oli niin vihreät silmät, kun Elinalla itsellään olivat ruskeat. Elina katsoi tytärtään pitkään ja sanoi vain, että ne olivat isoisän silmät. En kysellyt enempää. Ei minun asiani, ajattelin silloin.
Petri palasi kolme päivää myöhemmin. Tällä kertaa hän ei lähtenyt heti.
Sain apteekista kuulla, että hän oli kyselemässä kaupungilla neljä vuotta sitten tapahtuneesta asiasta. Että hän oli käynyt kirjanpitäjän luona, joka oli silloin tehnyt tilintarkastuksen Hiltusten yrityksessä — jo eläkkeellä olevan naisen, joka asui Kemijärven suunnalla. Että hän oli istunut tämän luona kaksi tuntia. Kukaan ei tiennyt, mistä he puhuivat, ennen kuin alkoi se, mitä kaupungissa alettiin myöhemmin kutsua "Mäkisen jutuksi vuosien takaa".
Kuukautta myöhemmin tulin Elinan luo käynnille ja tapasin siellä miehen salkun kanssa, ei Petriä, vaan jonkun asianajajan Oulusta. Pöydällä oli papereita — tiliotteiden kopioita, jotain, mikä näytti IT-asiantuntijan lausunnolta. Elinan silmät olivat punaiset, mutta hän ei itkenyt, vain allekirjoitti paperi paperin perään, kasvoillaan sama ilmeetön ilme, jonka tunsin jo niin monelta käynniltä.
Asianajaja selitti minulle myöhemmin, kun olin lähdössä, koska hän odotti taksia ja minulla oli viisi minuuttia ennen seuraavaa käyntiä — että IT-asiantuntija oli löytänyt vanhoista palvelimen varmuuskopioista jäljen, jota kukaan ei ollut neljä vuotta aiemmin tarkistanut: tilisiirrot olivat lähteneet tietokoneelta, joka oli rekisteröity itse Kalevi Hiltusen tilille, ei Elinan. Että vanha Hiltunen oli tiennyt tästä alusta asti ja syyttänyt kirjanpitäjää, koska tämä oli yksin, ilman rahaa puolustautuakseen, ja poika oli silloin Helsingissä eikä tiennyt asiasta mitään.
Juttu meni uudelleen syyttäjälle. Hiltunen vanhempi maksoi sakon ja korvaukset, kahdeksansataatuhatta plus neljän vuoden korot, jotain sadanviidenkymmenen tuhannen euron paikkeilla lisää. Näin myöhemmin, kuinka postinkantaja toi Elinalle pankin ilmoitusta noutaa kirjattu kirje, koska Iida oli juuri silloin käynnillä flunssan jälkitarkastuksessa.
Viimeisen kerran kävin heidän luonaan syyskuussa, viime viikolla, rutiinirokotuksella. Talo näytti erilaiselta — uusi katto, ei enää pressua seinällä, pihalla seisoi käytetty mutta siisti Škoda Octavia. Elina avasi oven esiliina päällään, koska hän oli juuri tekemässä aamiaista, ja pyysi minut sisään kuten aina, sama tiskirätti olkapäällä.
Keittiön pöydällä oli mappi, jonka kannessa luki rovaniemeläisen notaarin nimi — näin sen, kun laskin lääkintätarvikkeineni laukun pöydälle. Elina huomasi, että katsoin sitä, ja sanoi lyhyesti, mitatessaan Iidan verenpainetta suunnilleen, koska tyttö pyöri pöydän ääressä levottomana: että hän oli siirtänyt yritystilin, sen jonka häneltä joskus vietiin yhdessä hyvän maineen kanssa, omaan nimeensä, ja että hän avaa uudenvuoden jälkeen tilitoimiston, kaksi huonetta ruokakaupan yläkerrasta torin laidalla, ja oli jo allekirjoittanut viiden vuoden vuokrasopimuksen.
Hän ei kysynyt, mitä ajattelin siitä. Ei tarvinnutkaan. Kirjasin Iidan korttiin painon, pituuden, seuraavan käynnin ajan kolmen kuukauden päähän, ja lähdin, koska minulla oli vielä kaksi potilasta ennen lounasta, ja Corolla oli jo aamusta asti lämmennyt auringossa talon edessä.
