– Tämä oli tässä, äiti! Etkö sä kuule? Mun jalkani ei astu enää tälle pihalle. Valitsit ne piskit ja kissat, niin elä niiden kanssa.
Pihaportti paukahti kiinni niin että sarana vongahti. Vanhan Corollan moottori yskähti käyntiin ja jätti pihaan sinisen pakokaasun hajun. Anneli seisoi kuistilla, vanha harmaa villatakki hartioillaan, ja seurasi, kuinka punaiset takavalot katosivat koivukujan päähän. Koivut olivat tiputtaneet lehdistään jo yli puolet. Jalkojen alla rapisi keltainen lehti. Ilmassa oli märkää sammalta ja kauempaa noussutta savua.
Hän ei ollut edes ehtinyt sanoa kaikkea.
Tunti aiemmin Jari oli ajanut pihaan Kuopiosta. Hän ei ollut soittanut etukäteen, ei ilmoittanut tulostaan. Käveli suoraan keittiöön, jossa Anneli oli juuri nostanut kahvipannun liedeltä. Jari laski auton avaimet pöydälle, ne jäivät siihen pyyhkeen päälle.
Jääkaapin oveen oli jäänyt viime kesän magneetti Savonlinnasta, vähän vinossa.
– Ootko sä pakannut? hän kysyi.
Anneli kaatoi itselleen kahvia, ei tarjonnut. – En. Enkä muuta minnekään.
– Äiti, tämä on järjetöntä. Tämä talo on liian iso, liian kylmä ja keskellä ei mitään. Sä et voi asua täällä yksin.
– En minä yksin olekaan.
Jari pyöräytti silmiään. – Tarkoitatko niitä eläimiä? Yksi vanha koira, naapurin piski ja kolme villikissaa. Niistä ei ole seuraksi. Ne voi viedä lopetettavaksi tai antaa pois.
Anneli laski kahvikupin pöydälle. Se osui lusikkaan, kilahti. – Rane on ollut mulla kymmenen vuotta. Sepe tuli tänne, kun Tauno kuoli, ja ne kolme kissaa olivat Taunon kissoja. Ne jäivät pihaan, koska kukaan muu ei niitä huolinut. Ei eläintä viedä pois siksi, että se on vanha.
– Tauno on kuollut. Se talo on tyhjillään. Sopii kuvaan: koko kylä kuolee pystyyn. Ja sä makaat täällä kunnes joku löytää sut.
– Minä en ole pyytänyt ketään hakemaan mua. Enkä pyydä nytkään.
Jari käveli ikkunan luo, katsoi pihalle. Siellä Rane makasi kyljellään soralla, toinen korva lerpallaan. Sepe nuuski vanhaa pumppua. Jari kääntyi takaisin.
– Kuule. Nikolla on ongelmia. Isoja. Velkaa on kolmekymmentäyhdeksän tuhatta euroa. Perintätoimisto soittaa joka päivä. Jos me ei makseta, ne vievät asunnon. Mulla ei ole sitä rahaa, mutta tämä talo ja tontti on arvokkaita.
Anneli tunsi, kuinka jokin kylmä asettui vatsanpohjaan. Hän katsoi poikaansa, joka seisoi siinä mustassa takissaan, posket punaisina.
– Sinä et siis välitä minusta. Sinä haluat myydä minun kodin, jotta Niko pääsee veloistaan. Niko on aikuinen mies. Hän otti ne lainat itse.
– Niko on mun poika! Jari korotti ääntään. – Ja sä olet hänen isoäitinsä. Eikö sua kiinnosta?
– Minä en ole nähnyt Nikoa kahteen vuoteen. Hän ei ole soittanut, ei kirjoittanut, ei käynyt. Ei edes jouluna. Nyt hän muistaa, kun tarvitsee rahaa.
Jari iski nyrkillä pöytään. Kahvi loiskahti kupista pöydälle. – Äiti, älä viitsi! Tämä ei ole mikään leikki.
Anneli avasi keittiön laatikon, otti sieltä pienen kukkaropussin. Hän kaivoi esiin kaksikymmentä euroa ja laski setelin pöydälle. – Tässä on bensarahaa. Aja takaisin Kuopioon. Ja älä puhu mulle enää myymisestä.
Jari tuijotti seteliä. – Sä et ole tosissasi.
– Minä olen hyvinkin tosissani. Minä asun tässä talossa, minä hoidan tämän pihan. Tämä on minun elämäni. En muuta teidän kaupunkiasuntoon, jossa en saa keittää aamukahvia ennen kuin te heräätte ja jossa en saa pitää edes omia tossuja eteisessä.
– Ne on pikkujuttuja!
– Minulle ne ei ole. Kun asuin teillä sen viikon, kun isäsi oli sairaalassa, minä lähdin sieltä heti kun pystyin. Sinä et muista sitä, mutta minä muistan.
Jari nappasi takkinsa ja auton avaimet. – Tämä oli tässä. Sä valitsit eläimet ja tämän mätänevän talon ennen omaa poikaasi. Älä sitten soita, kun tarvitset apua.
Hän meni eteiseen, veti kengät jalkaan ja paiskasi oven. Sitten portti pauhasi ja auto käynnistyi.
Anneli seisoi hetken paikallaan, pyyhki tiskipöydälle roiskuneen kahvin talouspaperilla. Kun hän nosti setelin takaisin pussiin, hänen kätensä eivät tärisseet. Ne olivat jo päättäneet.
Illalla hän meni pihalle ruokkimaan eläimiä. Rane tuli lonkka jäykkänä. Sepe juoksi edestakaisin aidan vieressä. Kolme kissaa hiipi esiin puuvajan alta. Anneli kaatoi kuppeihin ruokaa ja puhui niille rauhallisesti, kertoi, että kukaan ei vie niitä minnekään.
Silloin Taunon pihaan kaarsi tummanharmaa farmariauto. Mies nousi ulos, katseli ympärilleen. Hänellä oli harmaa parta, tumma takki. Kun hän näki Annelin aidan takana, hän nosti kättään.
– Huomenta! Tai siis iltaa. Olen Reino Lehtonen. Olen Taunon kaukainen sukulainen. Perunkirjoituksessa sanottiin, että teillä on avain ja että pidätte huolta eläimistä.
Anneli tarttui aidan ylälautaan. – Onko teillä papereita?
Reino ojensi kansion. Anneli selasi asiakirjat, katsoi leimat. Kaikki oli kunnossa. Hän avasi portin.
– Avain on naulassa puuvajassa. Sepe on tuolla. Se ei tunne teitä, haukkuu varmaan.
Reino kyykistyi, kun Sepe lähestyi matalana, häntä heiluen epävarmasti. – Se on Taunon koira. Minä olen nähnyt sen vain kuvassa.
Anneli katsoi, kun mies puhui koiralle. Sitten hän sanoi: – Entä ne kissat? Ne on Taunon kissoja. Otatteko te ne?
Reino nousi. – Tietenkin. Ne kuuluvat tänne. Tämä oli niiden koti.
Anneli päästi irti aidasta. – Sitten me olemme samaa mieltä.
Viikot kuluivat. Reino muutti Taunon taloon. Hän korjasi ensin oman ränninsä, sitten Annelin portin saranat. Hän toi puita liiteriin, piti pihan puhtaana. Jos Anneli tarvitsi kaupasta jotain, Reino tarjoutui hakemaan samalla kertaa.
Myöhemmin Anneli sai tietää, miksi Reino oli ollut poissa niin kauan. Hän oli istunut viisi vuotta vankilassa rikoksesta, jota ei ollut tehnyt. Oikea tekijä tunnusti lopulta, ja Reino vapautettiin. Valtio maksoi korvauksia, mutta vaimo oli jo jättänyt ja muuttanut pois. Reino ei puhunut siitä paljon, mutta kerran hän sanoi: – Tämä talo on ainoa paikka vuosikymmeneen, jossa minä nukun ilman lukittua ovea.
Eräänä tiistaina Anneli otti linja-auton Joensuuhun. Hänellä oli mukanaan sininen muovikassi, jossa oli vanha kauppakirja, kiinteistörekisteriote ja passi. Hän astui asianajotoimistoon Siltakadulla. Nuori nainen pöydän takana kysyi, oliko hän varma.
– Minä en ole ollut näin varma pitkään aikaan, Anneli vastasi.
Hän allekirjoitti testamentin, jossa määräsi talon ja tontin paikalliselle eläinsuojeluyhdistykselle. Jari ja Niko saisivat sen, mitä laki heille vähintään määrää. Testamentin kopion hän pyysi lähettämään kirjattuna kirjeenä Jarille.
Kun Anneli palasi kotiin, hän seisoi postilaatikon edessä. Laatikko oli ruostunut saranoistaan, kansi ei pysynyt kunnolla kiinni. Hän painoi kirjekuoren sisään, painoi kannen kiinni ja kuuli, kuinka se napsahti.
Kymmenen päivän kuluttua Jari soitti. Anneli oli keittiössä, kahvipannu porisi liedellä. Hän vastasi.
– Sä et voi tehdä tätä, Jari sanoi. Hänen äänensä oli kireä, mutta ei enää vihainen.
– Minä tein sen, Anneli sanoi. – Taloa ei myydä. Ei nyt eikä koskaan minun elinaikanani.
– Mutta mä olen sun poikasi.
– Niin olet. Siksi sinulla on oma elämäsi, ja minulla omani. Tule käymään, jos haluat nähdä äitiäsi. Mutta älä puhu enää rahasta.
Jari ei vastannut. Linjalta kuului vain hengitystä ja sitten napautus, kun puhelu katkesi.
Anneli kaatoi kahvia kahteen kuppiin. Hän avasi tiskipöydän ylälaatikon ja laski sinne testamentin kopion. Sitten hän meni ulos kuistille. Reino oli pihalla, heitti Sepeä varten keppiä. Rane nousi vaivalloisesti ja käveli Annelin viereen. Sen turkki haisi syksyltä, kostealta maalta. Anneli laski kätensä koiran pään päälle ja tunsi, kuinka Rane painoi kuononsa hänen reittään vasten.
Hän ei sanonut mitään. Pihalla koivusta putosi lehti ja jäi pyörimään soralle.
