Tampereella satoi lunta, vaikka oli jo huhtikuu. Sellainen märkä räntä, joka tarttuu takkiin ja valuu niskaan. Minna veti hupun tiukemmalle ja ylitti Hämeenkadun punaisia päin, melkein juosten. Jokin painoi rintaa, sama tunne kuin silloin lapsena, kun äiti soitti keskellä yötä kertomaan että mummo on viety sairaalaan.
Hän oli juuri vienyt äidilleen lääkkeet Kaukajärvelle ja istunut siellä niin kauan, että ilta oli ehtinyt pimetä. Äiti oli kysynyt saman kysymyksen kuin aina: "Onko teillä kaikki hyvin?"
"On, on", Minna oli vastannut. "Jarkko tekee pitkää päivää, mutta muuten."
Ei hän ollut kertonut, että he olivat hakeneet avioeroa. Ei siitä, että Jarkko oli pakannut tavaransa neljä viikkoa sitten ja jättänyt jälkeensä puolityhjän asunnon ja rikkinäisen pyykinpesukoneen. Äidillä oli sydänvaivoja, lääkäri oli kieltänyt stressin. Miten sellaisen kertoisi?
Viisi vuotta sitten äiti oli sanonut Jarkosta: "Katso nyt, miten se kohtelee tarjoilijoita. Sellaisesta ei hyvää seuraa." Minna oli nauranut. Äiti näki aina ongelmia siellä, missä niitä ei ollut.
Mutta äiti oli ollut oikeassa. Niin kuin äidit joskus ovat, vaikka sitä ei haluaisi myöntää.
—
Se alkoi pienestä. Jarkko sanoi, että nainen kuuluu kotiin. Minna oli silloin vastavalmistunut graafikko, töitä oli tarjolla koko ajan, ja hän halusi tehdä jotain muuta kuin odottaa miestä kotiin. Jarkko tienasi hyvin — hänellä oli autokorjaamo Nekalassa, neljä työntekijää, ja rahaa tuli sen verran ettei tarvinnut laskea kaupassa.
"Mitä sä töillä teet?" Jarkko ihmetteli, kun Minna toi asian esille. "Rahasta ei ole puutetta."
"Ei se ole rahasta kiinni."
"No mistä sitten?"
Minna yritti selittää, että hän halusi tehdä jotain itseään varten. Jarkko kuunteli, painoi leukansa rintaan, ja seuraavana päivänä hän oli myynyt Minnan työhuoneen kalusteet. Ihan vain siksi, että "turhaa romua" ei kannattanut säilyttää. Se oli ensimmäinen kerta, kun Minna tajusi, että tämä mies ei aikonut antaa periksi missään.
Hän meni silti töihin. Pieni mainostoimisto Pyynikillä, kahdeksan työntekijää, pöytä ikkunan vieressä. Palkka oli vaatimaton, mutta työ oli hänen omaansa. Jarkko ei puhunut hänelle kolmeen viikkoon.
Sitten tuli käänne, jota kumpikaan ei ollut osannut odottaa: Minna perusti oman yrityksen. Aluksi se oli vain sivutyötä, iltasin ja viikonloppuisin. Sitten yksi iso asiakas, sitten toinen. Vuoden päästä hänellä oli oma toimisto Tammelassa, kaksi työntekijää ja laskutus, joka oli ohittanut Jarkon tulot jo keväällä.
Se oli liikaa.
Jarkko alkoi juoda. Ensin vähän, sitten enemmän. Hän tuli kotiin myöhään, haisi viinalle, eikä puhunut mitään. Minna yritti järjestää yhteistä aikaa, varasi pöydän ravintolasta, ehdotti matkaa. Jarkko perui kaiken viime hetkellä.
Kerran Minna tuli kotiin ja löysi Jarkon istumasta keittiön lattialta. Hänen edessään oli pahvilaatikko, jossa oli heidän hääkuviaan. Jarkko oli leikannut itsensä pois jokaisesta.
"Mitä sä teet?"
"Siivoan."
Seuraavana aamuna Jarkko ehdotti eroa. Minna suostui heti, ja se tuntui helpotukselta. Ei surua, ei vihaa. Vain helpotus, kuin olisi laskenut painavan laukun kädestään.
—
Ero astui voimaan maaliskuun lopussa. Minna juhli sitä ystävänsä Elinan kanssa ravintola Tillikassa, joi yhden lasillisen valkoviiniä ja söi poronkäristystä. Sitten hän ajoi bussilla kotiin.
Hän ei ehtinyt avata ulko-ovea, kun tiesi että jotain oli pielessä. Kynnys oli vinossa, kuin sitä olisi potkaistu. Sisällä oli kylmä. Ikkuna oli jätetty auki.
Asunto oli tyhjennetty.
Ei kokonaan — Jarkko oli ottanut sen, mikä hänen mielestään kuului hänelle. Televisio seinältä oli poissa. Kahvinkeitin, mikroaaltouuni, tiskikoneen ritilät. Vaatekaapista puuttui Minnan talvitakki, se johon Jarkko oli ostanut uudet napit. Keittiön laatikosta oli viety hopealusikat, jotka he olivat saaneet häälahjaksi Jarkon vanhemmilta.
Ja jotain muuta puuttui.
"Kissa?" Minna huusi eteisessä. "Kissa, missä sä oot?"
Hän oli löytänyt sen vuosi sitten Hämeenpuiston laidalta. Se oli maannut pahvilaatikossa bussipysäkin takana, märkä ja nälkäinen, niin pieni että se mahtui kämmenelle. Minna oli vienyt sen eläinlääkäriin, hoitanut sen kuntoon ja antanut sille nimen: Nuppu. Se johtui siitä, että kissalla oli tassussa valkoinen läiskä, joka näytti nupulta.
Jarkko oli vihannut Nuppua alusta asti. "Mikä helvetin järki on pitää eläintä kerrostalossa?" hän oli sanonut. "Se raapii huonekalut, pissaa nurkkiin."
"Se on minun kissani", Minna oli vastannut. "Minun asunnossani."
Nyt asunto oli hiljainen. Ei naukumista, ei tassujen sipsutusta parketilla. Parvekkeen ovi oli auki, verho lepatti tuulessa, ja parvekkeen kaide oli sellaisessa korkeudessa, että kissa olisi voinut hypätä sieltä alas ilman että kukaan olisi nähnyt.
Minna istui olohuoneen lattialle ja soitti Jarkolle. Se vastasi kolmannella hälytyksellä, ääni oli paksu kuin hän olisi nukkunut.
"Missä Nuppu on?"
"Terve vaan. Miten menee?"
"Missä se kissa on, Jarkko?"
"En mä tiedä mistään kissasta. Ja kai sä nyt tajuat, että tavarat otin vain sen takia, että pystyin myymään ne. Firmalla menee huonosti. Ei tämä ole mikään kosto."
"Parveke oli auki, Jarkko. Sä et koskaan jätä parveketta auki, sä inhoat vetoa."
"Mä varmaan unohdin. Kuule, mulla on palaveri. Soita joskus."
Linja katkesi.
Minna etsi koko yön. Hän kiersi Tammelan, kävi Hämeenpuistossa, kävi jokaisella bussipysäkillä jonka varrella hän oli Nuppua ulkoiluttanut. Soitti löytöeläintaloon, eläinlääkäreille, kolmelle eri Facebook-ryhmälle. Ei mitään.
Seuraavana aamuna hän meni Jarkon kämpälle. Ovi avautui, mutta sen takana seisoi vieras nainen, jolla oli päällään kylpytakki.
"Anteeksi, onko Jarkko paikalla?"
"Täällä asuu nyt Vuokko. Kuka sä olet?"
"Jarkon entinen… onko hän muuttanut pois?"
"Joo, se lähti jo viime viikolla. Myi koko kämpän mulle. En mä tiedä mihin se meni."
Rappukäytävän ovi narahti, ja alakerrasta tuli nainen roskapussi kädessä. Hän pysähtyi, kun näki Minnan.
"Sä etsit sitä harmaata kissaa? Mä näin sen viime viikolla, kun se mies — se joka asui täällä — kantoi laatikkoa autoon. Kissa oli mukana laatikossa, se yritti hyppiä ulos. En mä tiennyt kelle se kuului, muuten mä oisin sanonut jotain."
"Minne se mies ajoi?"
Nainen kohautti olkiaan. "En mä nähnyt. Puistoon päin taisi kääntyä."
Minna jäi seisomaan porttikäytävään. Jarkko ei siis ollut unohtanut parveketta auki. Hän oli vienyt kissan mukanaan ja päästänyt sen jonnekin — ehkä samaan paikkaan mistä se oli aikanaan tullut, koska ei osannut ajatella muuta paikkaa. Se oli juuri sellaista, mitä Jarkko teki: ei tarpeeksi julma sanoakseen totuutta, mutta tarpeeksi pelkuri hoitaakseen asian loppuun asti.
Hän palasi kotiin ja istui koko päivän paikallaan.
—
Kuukausi kului. Elämä jatkui, koska sen oli pakko jatkua. Minnan yritys kasvoi, hän palkkasi kolmannen työntekijän, hän tapaili yhtä arkkitehtia kahdesti mutta se ei johtanut mihinkään. Hänestä tuntui, että jokin oli jäänyt pysyvästi rikki. Ei se, että Jarkko lähti — se oli helpotus. Vaan se, että hän ei tiennyt, mitä Nupulle oli tapahtunut.
Eräänä toukokuun iltana hän käveli Hämeenpuistossa. Ilma oli lämmin, puut vihertäneet, ja ihmiset istuivat penkeillä syömässä jäätelöä. Minna pysähtyi paikalle, josta hän oli Nuppun löytänyt. Siinä oli nyt roskakori, joka oli niin täynnä, että lokit räpiköivät sen päällä.
Hän oli kääntymässä pois, kun hän näki jotain liikkuvan pusikossa.
Se oli kissa. Harmaa, pieni, valkoinen läiskä tassussa.
"Nuppu?"
Kissa pysähtyi ja naukaisi. Minna meni kyykkyyn, ojensi käden. Se tuli haistamaan, ensin varovasti, sitten se painoi päänsä Minnan kämmentä vasten.
Se oli Nuppu. Se oli laiha ja likainen, mutta elossa. Se oli selvinnyt kuukauden samalla kadulla, mistä se oli kerran löydetty — kuin olisi osannut vain yhden paikan, jonne palata.
Minna nosti sen syliin. Kissa oli kevyt, melkein höyhenen painoinen. Se painautui Minnan takin alle, ja sieltä se alkoi kehrätä, ääni joka tuntui ihan käsissä asti.
Hän soitti Elinalle vasta kotona.
"Arvaa mitä."
"No?"
"Mä löysin Nuppun."
"Mitä? Mistä?"
"Hämeenpuistosta. Siitä samasta paikasta, mistä mä sen alunperin löysin. Jarkko vei sen sinne, kun se muutti pois. Naapuri näki."
"Se paskiainen."
"Emmä halua kostoa. Mä haluan vaan että se pysyy poissa."
Minna istui lattialla ja Nuppu söi ruokaa, se hotki niin nopeasti että ruokaa lensi pitkin eteistä. Minna nauroi ääneen. Se oli ensimmäinen kerta kuukauteen.
—
Mutta Jarkko ei pysynyt poissa.
Se soitti kolme viikkoa myöhemmin. Minna tunnisti numeron, vaikka se oli vaihtunut.
"Minna, sä oot mun ainoa toivo."
"Mitä sä haluat?"
"Kaikki meni. Kaikki. Myin asunnon, että sain pelastettua korjaamon, mutta se meni konkurssiin. Mä oon nyt asuntolassa Hervannassa. Se on ihan perseestä."
Minna ei sanonut mitään. Hän seisoi keittiössä ja pyöritti kahvikuppia käsissään.
"Sun äitis sanoi, että mun pitäis soittaa sulle."
"Minun äiti?"
"Joo. Se on ainut joka on uskonut muhun."
"Ei se ole sanonut mulle mitään sellaista."
"No ehkä se ei sanonut ihan noin, mutta —"
"Jarkko, mä soitan äidille tänään ja kysyn suoraan. Jos sä valehtelit tästäkin, niin älä enää soita ikinä."
Hän lopetti puhelun. Illalla hän soitti äidille.
"Äiti, sanoiksä Jarkolle jotain siitä, että sen pitäis soittaa mulle?"
Äiti oli hetken hiljaa. "En ole puhunut sen kanssa kertaakaan eron jälkeen. Miksi sä kysyt?"
"Ei mitään. Se vain väitti niin."
"Se mies valehtelee kun hengittää, Minna. Toivottavasti sä et usko mitään mitä se sanoo."
"En usko."
Hän laski puhelimen ja meni olohuoneeseen, jossa Nuppu makasi sohvalla selällään ja venytteli. Minna istui viereen ja silitti sen vatsaa, ja kissa otti hänen sormistaan kiinni tassuillaan, ihan kevyesti, kuin olisi pidellyt kädestä.
Puhelin soi uudestaan. Minna katsoi näyttöä, näki numeron, ja laittoi puhelimen äänettömälle.
Seuraavalla viikolla hän kuuli Elinalta, että Jarkko oli hakenut apua velkaneuvonnasta ja että hänen korjaamonsa halli oli myyty huutokaupassa viidelläkymmenelläkahdella tuhannella eurolla, mikä ei riittänyt edes velkojen korkoihin.
"Se on varmaan katkera", Elina sanoi.
"Varmaan."
"Pelottaako sua?"
Minna mietti. "Ei. Mulla on Nuppu vieressä. Ja mulla on työ. Ja mulla on oma elämä, jota se ei enää pysty viemään."
—
Loppukesästä Minna muutti uuteen asuntoon, isompaan, jossa oli lasitettu parveke. Nuppu nukkui parvekkeella aamuauringossa ja vahti pihaa kuin pieni valkoinen nuppi tassussaan olisi ollut jonkinlainen arvomerkki.
Eräänä päivänä postilaatikkoon oli pudonnut kirjekuori ilman lähettäjää. Kuoren sisällä oli yksi valokuva, jossa Jarkko seisoi korjaamon pihalla. Kuva oli vanha, ehkä viiden vuoden takaa. Siinä hän puuhasi jonkin moottorin kanssa ja nauroi.
Minna katsoi kuvaa pitkään. Sitten hän leikkasi sen kahtia, laittoi palat takaisin kirjekuoreen ja pudotti kuoren roskiin.
Nuppu naukui keittiössä. Sillä oli nälkä.
Minna avasi kaapin ja otti esille ruokapussin. Kissa kiersi hänen jalkojaan, häntä pystyssä, ja kun Minna laski kupin lattialle, hännänpää värähti.
Hän kyykistyi ja katsoi, kun Nuppu söi.
Ulkona alkoi sataa. Pisarat ropisivat parvekkeen lasia vasten, ja Nuppu nosti päätään, katsoi hetken, ja jatkoi syömistä.
