Poika kysyi minulta viime torstaina, kun ajoimme yhdessä Porvoon torilta kotiin:
— Isä, häiritseekö sinua, että olet jo eläkkeellä?
Kysymys tuli niin äkkiä, että melkein ajoin puna-apilan yli tienreunassa. En ollut koskaan miettinyt itseäni sillä tavalla — eläkeläisenä, sivuun jääneenä. Poika huomasi ilmeeni ja alkoi perääntyä sanoistaan, mutta minä nauroin ja sanoin, että se oli oikeastaan hyvä kysymys, sellainen johon kannattaa vastata rehellisesti eikä vain kohteliaasti.
— En tiedä vielä, mitä vastata, Jussi. Anna miettiä.
Radiosta soi joku vanha iskelmä, ääni katkeili vähän väliä, kun ajoimme metsäkaistaletta Porvoontien varrella. Jussi piteli kädessään pussia, jossa oli isänpäivälahjaksi ostettu ruuvipuristin — hän oli väittänyt torilla, että minun vanha oli ruosteessa, vaikka en ollut siitä mitään maininnut. Hän käänsi pussia sormissaan koko loppumatkan, katsoi ulos, ei sanonut mitään. Iltapäivän valo oli jo kellertynyt, ja tienpientareen koivut heittivät varjoja kojelaudalle.
Kotona hän jäi syömään. Aino olisi laittanut lohikeittoa torstaisin, mutta nyt keitin vain kahvia ja laitoin pöydälle loput eilisestä korvapuustista. Jussi istui samalla tuolilla kuin lapsena, vaikka polvet nykyään melkein osuivat pöytälevyyn.
— En tarkoittanut pahalla, isä.
— Tiedän.
— Mutta sinä olit aina se, joka lähti aamuviideltä töihin. Nyt sä oot täällä koko ajan. En vaan tiedä, onks se sulle… raskasta.
Käänsin kahvikuppia pöydällä, en juonut siitä vielä. Jotain hänen äänessään ei sopinut kysymykseen eläkkeestä — se kuulosti pikemmin siltä, kuin hän kysyisi jotain itsestään. Norjan-vuosi oli ollut hänelle vaikea, hän oli tullut takaisin kesäkuussa vailla oikein suunnitelmaa, ja Aino ei ollut enää täällä kertomassa hänelle, että kaikki järjestyy.
— Sinä pelkäät jäädä yksin sen kanssa, mitä sitten tulee, kun työt loppuu, sanoin. — Niinkö?
Jussi ei vastannut heti. Hän veti sormella kahvikupin reunaa, sitten nyökkäsi kerran, lyhyesti, ja se oli ainoa kerta koko iltana, kun annoin itselleni käyttää sitä sanaa mielessäni.
— Äiti olisi osannut sanoa tän paremmin, hän sanoi.
— Ei olisi. Äitisi vihasi kysymyksiä, joihin ei ollut valmista vastausta. Hän olisi vaihtanut puheenaiheen ja tarjonnut sinulle lisää kahvia.
Se nauratti häntä vähän, oikeasti, ensimmäistä kertaa koko illan aikana leuka rentoutui.
Kerroin hänelle Erkistä, naapurista, joka kuoli autotallissa moottorisaha käynnissä, viisikymmentäkolme vuotta täytettyään pari kuukautta aiemmin. En kertonut sitä lohduttaakseni, vaan koska se oli totta: Erkki ei koskaan ehtinyt tähän ikään, jossa saa jättää sängyn petaamatta eikä kenenkään tarvitse siitä tietää.
— Häiritseekö se sua, isä? Oikeasti?
Katsoin ulos ikkunasta. Piha oli jo hämärtymässä, omenapuu, jonka olin leikannut viime viikolla ilman syytä muuta kuin että halusin, seisoi siinä tummana hahmona.
— Joskus peili sanoo jotain, mitä en halua kuulla. Mutta sitten menen keittiöön ja teen kahvia, ja se katoaa.
— Ei se ollu vastaus.
— Ei niin.
Nousin ja hain toisen kupin, kaadoin hänellekin lisää, vaikka hän ei ollut pyytänyt. Kädet tekivät sen tutulla liikkeellä, kannun kallistus, höyry noussut kuppien yllä samalla tavalla kuin tuhansina aamuina linja-autoasemalla ennen ensimmäistä vuoroa.
— Kaipaan sitä reittiä joskus, sanoin sitten. — En työtä, vaan sitä, että joku odotti mua pysäkillä joka aamu ja tiesi tasan, milloin tulen. Nyt ei tarvi olla missään tiettyyn aikaan. Se on outoa, mutta ei huono outo.
— Entä äiti?
Se kysymys tuli kuin sivulta, ja tajusin, että se oli koko ajan ollut siellä ruuvipuristimen alla, koko automatkan ajan.
— Häntä kaipaan joka päivä. Se ei muutu eläkkeellä eikä missään muualla.
Jussi katsoi kupin pohjalle jääneitä sokerinmuruja ja pyöritti niitä lusikalla.
— Mä pelkään vähän samaa. Että jään yksin johonki, ilman että kellään on mua varten aikaa.
— Sä et jää.
— Mistä tiedät?
— En tiedä. Mutta tiedän, että soitat mulle joka torstai, vaikket ikinä sanois sitä ääneen sillä tavalla.
Hän veti hengen, ja hetken näytti siltä, että hän aikoi sanoa jotain lisää, mutta sitten hän vain nousi, vei kupit tiskille ja alkoi pestä niitä, vaikka olisin voinut tehdä sen itse aamulla.
Katsoin häntä hetken, poikaani, joka oli nyt vanhempi kuin minä olin ollessani hänen isänsä ensimmäistä kertaa. Sitten menin hänen viereensä ja otin tiskirätin, ja kuivasin sen, minkä hän pesi.
Kun hän lähti, hän pysähtyi eteisessä ja laittoi käden olkapäälleni, ei sanonut mitään enää siitä. Ulkona oli jo pimeää, ja hänen autonsa valot loistivat pihatielle asti, kunnes ne katosivat mäen taakse Porvoontien suuntaan.
Jäin keittiöön, keitin vielä yhden kupin, itselleni tällä kertaa, ja istuin siinä pöydän ääressä pitkän aikaa ennen kuin sammutin valon.
