Satu heräsi puhelimen värinään yöpöydällä. Kello oli 02.17. Näytöllä luki Jonna. Hän tunsi piston sydämessään – taas.
"Haloo?" Satu mumisi käheästi.
"Satu, se teki sen taas!" Jonnan ääni oli itkuinen ja dramaattinen. "Me riideltiin Juhanin kanssa. Mä lähdin. Mä meen nyt sun luo."
Satu istui sängynlaidalle ja hieroi ohimoitaan. "Jonna… kello on yli kaksi yöllä."
"Mutta mä olen jo matkalla! Mä en voi mennä minnekään muualle! Mä en kestä tätä pimeyttä, täällä on ihan hiljaista ja pelottavaa…" Jonna nyyhkytti puhelimeen.
Satu huokaisi, nousi ylös ja laittoi vedenkeittimen päälle. Hän otti jääkaapista juustoa ja leipää. Hän tiesi rutiinin: Jonna rauhoittuisi vasta syötyään ja puhuttuaan tarpeeksi. Satu oli kuin varasatama, jonne Jonnan myrsky aina rantautui.
Ovi avautui samalla hetkellä, kun Satu ehti eteiseen. Jonna seisoi portaikossa, ripsiväri valuneena poskille, turkis irtotakki väärinpäin harteillaan.
"No, mitä nyt?" Satu kysyi väsyneesti ja päästi hänet sisään. "Ostitko taas uuden merkkilaukun ilman lupaa? Vai varasitteko jonkun Siltamäen matkan?"
Jonna tuijotti häntä suu auki. "Mistä sä tiesit? Soittiko se sulle? Kertoiko se?"
"Kukaan ei soittanut. Teidän draamanne juoni on vain niin ennalta-arvattava", Satu sanoi ja työnsi leipälautasen pöydän yli. "Aina sama levy."
"Mitä sä tarkoitat? Pitäiskö mun sietää nöyryytystä?" Jonnan silmät leimahtivat.
"Yhteinen talous on nöyryytystä? Etkö sä voi oppia keskustelemaan isoista ostoksista? Ethän sä edes ole työelämässä tällä hetkellä. Juhani on sun avopuolisosi, tottakai hänellä on oikeus tietää, mihin teidän rahat katoaa."
"Sä puolustat sitä! Sitä saitaa paskiaista! Ja sä olet muka mun ystävä!" Jonnan ääni nousi kimakaksi.
"Mä en halua puuttua teidän asioihin, mutta jos sä kerran tuut tänne aina keskellä yötä, saanko mä sanoa mielipiteeni?" Satu katsoi häntä suoraan silmiin. "Sä haluat sen kanssa naimisiin, eikö niin?"
"No joo…" Jonna alkoi pureskella leipää vastahakoisesti.
"Käytä sitten järkeäsi. Mies raataa kaksi työtä, rakastaa sua, maksaa sun luottokorttilaskut, ja sä et tee mitään. Vähennä niitä sun vaatimuksia. Älä ole tuhlaaja."
"Mitä? Mäkö tuhlaaja? Katso vaikka Niinaa ja Lauraa! Ne käy koko ajan hiuspidennyksissä, ostaa mitä haluaa, käy joogaretriiteillä ja…
"Seis", Satu keskeytti. "Niillä on viisikymppiset sokerideitit maksamassa ne lystit. Eikä kukaan tiedä, kauanko se kestää. Sun miehesi on tavallinen sähköasentaja. Hän yrittää parhaansa. Tule alas sieltä pilvilinnoista ennen kuin revit sen hermot lopullisesti."
Jonna oli hetken hiljaa. Sitten hän nousi, käveli eteisen peilin eteen ja siveli käsillään lanteitaan. "Mistä se muka löytäisi toisen tälläisen kroppaisen naisen? Sen pitäisi olla kiitollinen, että mä edes asun sen luona."
"Sitä minäkin… mene nyt nukkumaan. Mulla on aamulla palaveri." Satu sammutti valot. "Mieti miltä Juhanista tuntuu. Jatkuvat lähdöt ja paluut. Muista, että kaikkein kärsivällisimmänkin ihmisen mitta tulee täyteen."
"Mitä sä tiedät mistään? Sä olet aina yksin", Jonna tiuskaisi. "Etkä sä ymmärrä miehen psykologiaa. Kun mä palaan, se on aina niin helpottunut, että se antaa mulle kaiken anteeksi ja ostaa mulle jotain kivaa. Se on taktiikkaa."
"Leikit tulella", Satu kuiskasi pimeässä. "Jonain päivänä ovea ei ehkä enää avatakaan."
Jonna ei vastannut. Hän kääntyi seinään päin ja nukahti melkein heti. Sadun sydän hakkasi vielä pitkään.
Viikko kului. Jonna asui Sadun kaksiossa Töölössä ja odotti. Puhelin ei soinut. Ei viestejä, ei kukkia, ei polvillaan anelevaa Juhania.
Sadun kärsivällisyys alkoi rakoilla. Joka ilta töistä tullessa häntä odotti sama mantra: Juhani oli kitsas, Juhani ei arvostanut häntä, Juhani ei ymmärtänyt hänen arvoaan. Jonna kehui itseään vuolaasti, mutta hänen silmissään välkkyi hermostuneisuus. Hän ei uskaltanut soittaa itse.
Eräänä tiistaina Satu astui ulos toimistoltaan ja näki Juhanin. Mies seisoi pakettiautonsa vieressä, kädet taskuissa, näyttäen eksyneeltä.
"Juhani? Mitä sä täällä teet?"
"Moikka Satu. Voidaanko puhua?"
He menivät läheiseen kahvilaan. Satu tilasi teen, Juhani tuijotti pöytää.
"Koska te lakkaatte juoksuttamasta mua?" Satu kysyi suoraan. "Ensin se herättää mut yöllä, haukkuu mut kun mä kritisoin sitä… nyt sä tulet tänne."
"Sillä ei ole muuta paikkaa. Sen äiti asuu jossain Kainuussa, eivätkä ne tule toimeen. Mutta sä… sä olet aina tukenut mua. Se tietää, ettei se ole täysin oikeassa, koska sä sanot sille suoraan."
"Mitä väliä sillä on?" Satu huokaisi. "Mä en ole teidän terapeutti. Mä olen väsynyt tähän. Vaikka mä asun yksin, se ei tarkoita, että mun ovelle saa tulla kello kolme yöllä. Sääliksi käy teitä molempia."
"Sulla on täysi oikeus olla vihainen. Anteeksi", Juhani sanoi matalalla äänellä. "Mutta mä olen huolissani siitä. Ja mä… mä olen päättänyt, että tämä loppuu nyt."
"Mitä sä tarkoitat?"
"Vien sut kotiin. Ja ostetaan teille kunnon ruokaa kaupasta", Juhani sanoi ja nousi. "Se on minun vastuullani, ei sinun."
Kaupassa Juhani työnsi täyteen ostoskärryn: lohta, tuoreita vihanneksia, leivonnaisia ja pullon hyvää valkoviiniä. Lopulta hän nappasi mukaan vielä valtavan kimpun vaaleanpunaisia pioneja ja ojensi ne Sadulle kassalla.
"Mitä nämä on?" Satu häkeltyi.
"Korvaus. Siitä, että olet joutunut sietämään tätä sirkusta. Olet upea ystävä, Satu. Aivan liian hyvä."
Kun Satu avasi oven, Jonnan katse osui välittömästi kukkakimppuun.
"Mistä nuo on?" hän kysyi terävästi.
"Juhanilta."
"Mitä?! Miksi se antoi sulle kukkia? Eikö se kysynyt musta mitään?"
Satu laski kukat pöydälle. "Annoin sen ymmärtää, että olen ollut aika kovilla tän viikon aikana. Hän pyysi anteeksi."
"Mun mieheltäni? Anteeksi sulle? Kukilla?" Jonnan kasvot vääristyivät raivosta. "Vai niin. Sä olet koko ajan ollut sen puolella! Sä varmaan nautit tästä! Säälikö se sua, kun olet aina yksin? Vai oletko sä iskenyt silmäsi siihen?"
"Jonna, lopeta."
"Vitut! Mä luotin suhun! Sä olet käärme! Sä varmaan juonittelet mun selän takana! Minkä ihmeen takia se antoi sulle kukkia? Mä olen se, jota piti lepytellä!"
Satu katsoi peiliin ja siveli hitain elein puuteria poskeltaan. "Ehkä maailma ei pyöri sinun ympärilläsi. Ehkä mäkin ansaitsen joskus kukkia."
Jonna repi takkinsa naulakosta. Hänen silmänsä olivat vihasta sokeat. "Mä en unohda tätä koskaan! Sä petät mut! Mä toivoin sulta apua, ja sä viet mun miehen!"
Hän paukautti oven niin lujaa, että eteisen lamppu välkkyi.
Huoneessa tuli hiljaista. Satu seisoi ikkunassa ja katsoi, kuinka Jonna harppoi lumiselle kadulle. Sitten hän istahti keittiön tuolille, katsoi pioneja ja antoi kyynelten vihdoin valua. Ei siksi, että hän olisi menettänyt ystävän. Vaan siksi, että Juhanin katseessa oli ollut jotain sellaista, mitä hän ei ollut nähnyt vuosiin. Ja se pelotti häntä.
Kului kaksi viikkoa. Sadusta tuntui tyhjältä, mutta samalla oudon kevyeltä. Eräänä torstaina Juhani seisoi taas toimiston edessä. Tällä kertaa hänellä oli puku päällä.
"Taasko?" Satu pysähtyi.
"Ei. Tämä on eri asia", Juhani sanoi. "Saisinko viedä sinut illalliselle?"
"Mitä? Juhani… tämä on hullua. Entä Jonna?"
"Se on ohi. Lopullisesti. Mä tajusin jotain", Juhani astui lähemmäs. "Tajusin, että oikea nainen ei ollut se, joka huusi dramaattisesti ovia paukutellen. Vaan se, joka avasi oven aina uudestaan. Välittämättä kellonajasta. Sinä."
"Älä sano noin. Mä en ole sellainen. Mä en voi…"
"Mä en pyydä mitään muuta kuin mahdollisuuden", Juhani sanoi. Hän katsoi Satua silmiin, ja tämän sisällä jokin murtui.
He menivät illalliselle merenrantaravintolaan. Illan päätteeksi Juhani ei yrittänyt suudella. Hän vain piteli Sadun kättä omassaan.
Viikko kului, ja Juhani ilmestyi joka päivä. Pieniä lahjoja, kahvitaukoja, kävelyitä. Satu yritti vastustella, mutta hänestä tuntui kuin hän olisi ensi kertaa elämässään nähnyt auringon. Eräänä iltana Juhani suuteli häntä Tähtitorninmäellä, kun kaupunki kimalsi heidän allaan.
Satu vapisi, mutta ei kylmästä.
"Tämä on niin väärin", hän kuiskasi.
"Ei", Juhani sanoi otsa häntä vasten. "Tämä on elämäni oikein asia."
Kuukautta myöhemmin he menivät naimisiin Maistraatissa, vain kaksi todistajaa mukanaan. Ei suuria häitä, ei draamaa.
Jonna katosi täysin. Sadun korviin kantautui myöhemmin, että Jonna oli kiristänyt Juhanilta sievoisen summan rahaa "henkisistä kärsimyksistä" ja muuttanut Osloon. Siellä hän kuulemma elätti itseään uuden, varakkaan norjalaisen liikemiehen siivellä.
Vuodet vierivät. Satu ja Juhani ostivat talon Espoosta, saivat kaksi lasta, ja talo täyttyi naurusta. Juhani vähensi työtuntejaan ja perusti oman sähköfirman. Satu kukoisti, ja naapurusto tunsi hänet naisena, jonka oven takana tuoksui aina kanelipulla.
Kului viisitoista vuotta.
Satu oli juuri nostamassa omenapiirakkaa uunista, kun ovikello soi. Pyyhkiessään käsiään esiliinaan hän avasi oven.
Kynnyksellä seisoi Jonna.
Hän oli laiha, kasvot uurteiset. Hiuksissa oli harmaata, ja merkkilaukku oli nuhjuinen. Silmissä ei ollut enää uhmaa. Vain väsymystä.
"Hei, Satu."
"Hei." Sadun ääni oli rauhallinen.
"Saanko tulla sisään?"
Satu avasi oven selälleen.
He istuivat keittiössä, saman pöydän ääressä kuin vuosia sitten. Lapset olivat koulussa, talo oli hiljainen.
"Olen ajatellut sua usein", Jonna sanoi. "Mä olin… mä olin niin typerä."
Satu ei vastannut. Hän kaatoi kahvia kuppeihin.
"Mä menetin kaiken", Jonna jatkoi. "Norjassa se jätti mut. Rahat loppui. Ulkonäkö lähti. Nyt mä olen takaisin Suomessa, töissä siivoojana. Yksin."
Sadun sydämessä ei tuntunut vahingoniloa. Vain outoa rauhaa.
"Mä en koskaan tajunnut, miksi Juhani valitsi sut", Jonna kuiskasi katkerasti. "Mä olin niin kaunis."
Juhanin askeleet kuuluivat eteisestä. Mies tuli keittiöön, pysähtyi, ja hänen katseensa kohtasi Jonnan. Siinä ei ollut lämpöä. Ei kaunaa. Vain samaa rauhallista varmuutta, jolla hän katsoi vierasta.
"Hei", Juhani sanoi lyhyesti. Sitten hän käveli Sadun luo, suuteli tätä hiuksiin ja otti omenapiirakasta palan.
"Miten sä… miten sä voit?" Jonna änkytti.
"Hyvin", Juhani vastasi. "Me voidaan hyvin." Hän ei kysynyt takaisin.
Jonna nousi hitaasti. Hän katsoi heitä molempia, ja hänen silmissään välähti ymmärrys, joka tuli vuosia liian myöhään.
"Mun täytyy mennä", hän sanoi.
Ovi sulkeutui hiljaa.
Juhani kietoi kätensä Sadun ympärille. He seisoivat hiljaa, ja ulkona alkoi sataa lunta.
Hetken päästä Satu irrottautui ja otti keittiön pöydältä puhelimensa. Hän avasi selaimen, etsi paikallisen työväenopiston kurssitarjonnan ja selasi kohtaan "Elämänhallinta ja itsetunto". Sitten hän näpytteli Jonnan sähköpostiosoitteen, kopioi linkin ja kirjoitti viestiin vain yhden lauseen: "Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta."
Hän lähetti viestin, sulki puhelimen ja käänsi katseensa takaisin mieheensä.
