Elina seisoi liikkumattomana valkoisella pellavapöytäliinalla katetun pöydän ääressä. Kieloja, tuota anopin vuosikymmeniä käyttämää tunnistettavaa hajuvettä, tuoksui ilmassa niin vahvasti, että se melkein salpasi hengen. Juhlasalissa kajahteli kristallilasien helinä, sukulaisten vaimea puheensorina ja kalliin posliinin kilinä. Mutta Elina näki vain yhden asian: pöydän alla, aivan tuolin jalan ja hänen oman avokkaansa välissä, lojui paksu, tummansininen kansio. Se painoi nilkkaa kuin muistutus jostain, mitä hän ei enää voinut paeta. Hänen miehensä, Tapio, oli täysin välinpitämätön vaimonsa selvästä jännityksestä. Tapio mätti lautaselleen reilun annoksen uunipaistia, ja hänen huulillaan kimalteli rasva – merkki hänen täydellisestä tyyneydestään ja totaalisesta välinpitämättömyydestään kaikkeen muuhun.
”Elina, hyvän tähden, miten sinä onnistuit valitsemaan juuri nuo halvat markettineilikat pöytäkoristeiksi? Eikö sinulla todellakaan ole silmää nähdä tuota rumaa laskosta liinassa? Miten voi olla noin huolimaton juhlien valmisteluissa, ja vielä kun kyseessä on anoppisi seitsemänkymmenvuotispäivä?” Anoppi, Aino, ei puhunut vain itsekseen. Hän sanoi sen harkitun kuuluvasti, jotta koko sali kuuli, samalla kun hän korjasi demonstratiivisesti raskasta kultakaulakoruaan. Jokaisen vieraan piti nähdä, ettei pöydän päässä istuva miniä ollut muuta kuin virheellinen, väärään paikkaan sijoitettu elementti tässä juhlassa.
Serkku Sanna, joka istui pöydän toisessa päässä, kurotti jo uteliaana kaulaansa. Hänen halvoilla muovitimanteilla koristeltu puhelimen kuorensa kimmelsi kristallikruunun alla – valmiina tallentamaan jokaisen nolon hetken sukuryhmän chattiin.
”Elina, älä seiso kuin patsas, tule tänne anopin viereen! Valokuvaaja ottaa nyt sen suuren sukukuvan!” Sanna hihitti leveä, teennäinen hymy kasvoillaan.
Elina astui esiin ja asettui täsmälleen siihen, mihin häntä oli ohjeistettu. Sillä hetkellä hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa, vaikka kaikki kiehui sisällä nöyryytyksestä ja syvästä epäoikeudenmukaisuuden tunnosta. Ravintolassa tuoksui paistettu kuha, perinteinen täytekakku ja se sama Ainon raskas kielontuoksu, joka sai tuntumaan siltä, ettei istuisi elävän ihmisen, vaan pölyisen, teatteriasuja täynnä olevan varaston vieressä.
”Hymyile nyt, miksi näytät siltä kuin maailmasi olisi juuri romahtanut? Ihmiset katsovat”, Tapio sihisi hampaidensa välistä katsomatta edes vaimoonsa, sillä hän oli liian kiireinen kauhomaan lisää perunagratiinia lautaselleen. ”Ole nyt järkevä, ole vain hiljaa. Kuten aina.”
Ole hiljaa. Tuo kehotus oli ollut lähes kolmenkymmenen avioliittovuoden pääruoka tässä perheessä. Sitä tarjoiltiin päivittäin yhdessä sunnuntaipaistien, Tapion katteettomien lupausten ja Elinan loputtoman kärsivällisyyden kanssa. Mutta tänä iltapäivänä kärsivällisyyden varastot olivat tyhjät.
Kun vieraat olivat vihdoin asettuneet paikoilleen, Aino nosti majesteettisesti lasinsa, jossa kimmelsi punaviini, ja alkoi puhua sillä käskevällä, terävällä äänellä, joka sai nuoret tarjoilijat oikaisemaan selkänsä vaistomaisesti:
”Vakaa ja kunniallinen suku lepää vanhempien harteilla. Niiden, jotka osaavat vaalia arvojaan, perinteitä, hyvää nimeä ja taloudellista kurinalaisuutta, sen sijaan että antaisivat kaiken valua hukkaan nuoremman sukupolven oikkujen takia.” Sanan ”kurinalaisuus” kohdalla hän porautui Elinaan tuomitsevalla katseellaan, aivan kuin se olisi ollut Elina – eikä hänen oma poikansa Tapio – joka oli neljättä vuotta putkeen epäonnistunut maksamasta autokorjaamonsa rästissä olevia lainoja. Aivan kuin Elina olisi jatkuvasti vaatinut uusia nahkasohvia, kalliita mittatilauskaappeja tai vuosittaisia kuntoutusmatkoja kylpylään ”kipeiden nivelten vuoksi”.
Lautaset kolisivat hiljaa, joku kaukainen setä pyysi kohteliaasti leipää, ja Sanna kuiskaili jo vierustoverilleen, kuinka paljon vaivaa ja rahaa oli varmasti vaatinut ”järjestää juhlat tällä tasolla”. Elina istui suorana, polvet tiukasti yhdessä, ja silitteli tummansinisen mekkonsa painavaa kangasta. Se oli vanhempi, mutta erittäin laadukas villamekko, jota hän säästi vain tärkeimpiin päiviin. Ja tänä aamuna hän oli päättänyt, että se päivä oli viimein koittanut.
”Meidän Elinamme on hyvin käytännöllinen nainen”, Aino aloitti yhtäkkiä hunajaisella äänellä ja ohjasi koko pöydän huomion miniäänsä. ”Hän säästää kaikesta, sanoisinpa jopa, että se rajautuu joskus kitsasteluun. Mutta minkäs teet, kai se on hänen luonteessaan kirjanpitäjänä kääntää jokainen penni.”
Muutamat vieraat liikahtelivat kiusaantuneina tuoleillaan ja hymyilivät pakotetusti. Siinä ei ollut suoraa pahuutta, pikemminkin ihmisten tapa asettua vahvemman puolelle, kun joku julkisesti osoitettiin suvun heikoksi lenkiksi.
Tapio otti toisen kauhallisen gratiinia, ja Elina tuijotti hänen leveitä, lyhyitä sormiaan. Juuri noilla sormilla hän oli viime syksynä pyöritellyt mökin avaimia, katsonut äitiään syvälle silmiin ja sanonut: ”Äiti, merituuli tekee ihmeitä sinun terveydellesi. Mene sinne, viivy muutama viikko, lepää kaupungin kiireestä.” Mutta kyse ei ollut muutamasta viikosta. Elina oli tiennyt sen ensimmäisestä sekunnista alkaen, mutta silloinkin hän oli valinnut hiljaisuuden säilyttääkseen kuuluisan perherauhan.
”Elina, miksi sinä istut täällä kuin tilintarkastuksessa?” miehensä heitti huomattuaan vaimonsa jäykän katseen. ”Ihmiset haluavat pitää hauskaa.”
Ihmiset halusivat pitää hauskaa, mutta Elina latoi lukuja päässään matemaattisella tarkkuudella. Viisituhatta euroa anopin uusiin keittiökalusteisiin. Neljätuhatta euroa hampaiden implantteihin. Kaksituhatta euroa kuntoutusmatkaan. Lisää rahaa kattamaan Tapion velat, kun tämä oli tullut pyytämään apua sadas kerta: ”Auta viimeisen kerran, veitsi on kurkulla.” Ja ne olivat vain ne isot summat, jotka nousivat pintaan kuin rasvasilmät jäähtyneessä keitossa.
Pöydän alla oleva sininen kansio tuntui yhtäkkiä niin painavalta, ettei se tuntunut sisältävän papereita, vaan koko vuosikymmenten taakan. Avioliitossa sitä usein tuntee, ettei laske – ostaa ruokaa, maksaa laskuja, valitsee kalliit verhot anopille, koska tämä saa ”masennuksen” ankeista väreistä. Kaikki summautuu pikkuseikoista, kunnes eräänä päivänä avaat tiliotteet ja tajuat, ettei tämä ole enää yhteistä elämää, vaan yksi jättimäinen laina, jota maksat aivan yksin.
Nuo rahat olivat hänen. Hänen isänsä oli jättänyt hänelle perinnöksi osuuden vanhasta talosta Porvoon laitamilla – siellä oli mahtava omenapuu pihassa ja mukulakivetty sisäpiha. Hän oli myynyt osuutensa suunnitellen säästävänsä rahat vanhuuden varalle ja kunnostavansa mökin: katto piti uusia, tulisija korjata ja terassi lasittaa. Tapio oli halannut häntä silloin lujaa ja kuiskannut: ”Hyvin tehty, Elina, saadaanpahan vähän mukavuutta vanhoilla päivillä.” Ja he olivat saaneet mukavuutta. Aino päätti heti, ettei voinut istua vanhalla sohvalla naapureiden edessä. Sitten jääkaappi surisi liian kovaa. Heti sen jälkeen eräs Ainon tuttu lähti kylpylään, ja hän tarvitsi ehdottomasti saman. Ja Tapio oli, kuin uhmatakseen, menettänyt taas yhden urakan. Joka kerta hän katsoi lattiaan tai ikkunasta ulos ja soitti samaa vanhaa levyä: ”Eihän tässä olla vieraita, me ollaan perhe.”
Alussa hän siirsi rahat, myöhemmin Tapio alkoi ottaa kortin suoraan laukusta ”matkalla rautakauppaan”. Vasta nyt Elina ymmärsi, että hän oli ollut ainoa, joka piti kirjaa näistä tappioista. Kolme päivää sitten, kun hänen miehensä luuli hänen tiskaavan keittiössä, hän oli kuullut tämän äänen eteisestä: ”Äiti, mökin kirjoitan sinulle koko kesäksi. Ei, älä murehdi Elinasta. Hän nalkuttaa hetken ja sitten rauhoittuu, mihin hän muka lähtisi?”
Sillä hetkellä jotain rikkoutui lopullisesti Elinan sielussa. Hän pyyhki rauhallisesti kädet pyyhkeeseen, istui työpöydän ääreen ja ensimmäistä kertaa vuosiin laski yhteen jokaisen kuitin. Hän oli halunnut hoitaa keskustelun kotona, mutta muisti, kuinka monta kertaa nämä keskustelut olivat päättyneet tyhjään. Heidän asuntonsa seinät olivat kuulleet liikaa sanoja, jotka eivät koskaan muuttaneet mitään.
”Elina, miksi sinä olet niin hiljaa?” kuului yhtäkkiä Sannan ääni oikealta. ”Eikö sinulla ole juhlavaa puhetta Tapion äidille?”
”On, on minulla”, Elina vastasi tyynesti. ”Ja uskon, että siitä tulee elämäni rehellisin puhe.”
Kun tarjoilijat alkoivat kantaa pääruokaa, Aino oli jo täysin rentoutunut ja nautti tunnelmasta.
”Olen aina sanonut ja tulen aina sanomaan: naisen pitää talossa olla pehmeä, mukautuvainen, ilman turhaa ylpeyttä tai hölmöjä kunnianhimoja. Silloin mies palaa aina kotiin”, hän jakoi neuvoja perheonnesta.
Tapio nyökkäili innokkaasti ja märehti antaumuksella. Elina huomasi juuri sillä hetkellä pienen, ruskean kastiketahran miehensä valkoisessa kalvosimessa. Ja juuri tuo pieni tahra oli pisara, joka sai maljan vuotamaan yli. Tuo tahra. Koska hän ei edes vaivautunut ottamaan servettiä – hän oli sataprosenttisen varma, että aina löytyisi joku, joka siivoaisi, pesisi ja korjaisi jäljet pois.
Sanna kolautti kovaa veitsellä lasin reunaan hiljentääkseen salin.
”Ja nyt annamme puheenvuoron miniällemme! Elina ei ehkä ole mikään suuri puhuja, mutta tänään hän on varmasti valmistellut jotain erityistä. Seitsemänkymmentä vuotta on kuitenkin merkkipaalu!”
Vieraat taputtivat, joku kääntyi haarukka kohotettuna, tarjoilija tarjottimineen pysähtyi pilarin viereen. Aino nojautui taaksepäin tuolissaan ja väänsi huulensa siihen hunajaiseen hymyyn, joka oli saanut Elinan puremaan hampaitaan yhteen vuosia.
”Sano jotain, Elina. Mutta pysy lyhyenä, kiitos, skippaa ne tilintarkastajan luennot.”
Elina kumartui rauhallisesti, nosti painavan sinisen kansion lattialta ja asetti sen pöydän keskelle, aivan kukkavaasin viereen. Hän ei heittänyt sitä, hän ei paiskannut sitä – hän asetti sen siihen hitaalla, kiistattomalla liikkeellä. Sidosnauhoja ei ollut helppo saada auki, hänen sormensa olivat kuivat adrenaliinista. Salissa syntyi niin syvä hiljaisuus, että saattoi selvästi kuulla, kuinka keittiössä joku pudotti uunipellin.
”Elina, mitä tämä tarkoittaa?” kuiskasi Tapio, joka muuttui yhtäkkiä kalman kalpeaksi.
”Tämä on puheeni”, hän selitti vakaalla, kirkkaalla äänellä, joka täytti koko huoneen.
Aino yritti yhä hymyillä, vaikka ensimmäinen selkeä paniikin varjo ilmestyi hänen silmiinsä.
”Elina, eikö se riittänyt, että valitsit halvimmat kukat, nyt vedät esiin jotain papereita kuin olisimme asunto-osakeyhtiön yhtiökokouksessa. Mikä ihmeellinen huumorintaju…”
Elina katsoi häntä suoraan silmiin eikä perääntynyt tuumaakaan.
”Ja nyt, rakas perhe, luetaan vähän yhdessä”, hän sanoi ja veti esiin ensimmäisen paperiarkin.
”Viisituhatta euroa – uusi keittiö kodinkoneineen. Lasku maksettiin kokonaisuudessaan minun toimestani, tässä on kopio pankkisiirrosta pankin leimalla. Tämä on juuri se keittiö, Aino, josta kerroit naapureille, kuinka huomaavainen poikasi oli ja kuinka hän osti kaiken omilla rahoillaan”, Elinan ääni oli hallittu, ilman pienintäkään merkkiä epävarmuudesta tai vihasta.
Joku pöydän keskivaiheilla olevista sukulaisista veti henkeä, veti väärään kurkkuun ja alkoi yskiä kovaa. Elina laski ensimmäisen asiakirjan aivan anopin lautasen viereen, aivan paistin kylkeen, ja veti esiin seuraavan paperin.
”Neljätuhatta euroa. Hammasimplantit ja kruunut. Tässä on lääkärintodistus ja kuitit klinikalta. Se oli juuri sillä ajanjaksolla, kun kuljit kertomassa koko korttelille, kuinka olit säästänyt eläkkeestäsi vuosia, ettet olisi lapsille taakaksi.”
Hymy katosi välittömästi Ainon kasvoilta, ja hänen kaulansa iho alkoi punoittaa vihasta.
”Elina, lopeta välittömästi tämä nolo esitys!” Tapio ponnahti ylös paikaltaan, kykenemättömänä peittämään nöyryytystään. ”Oletko tullut hulluksi, mitä sinä oikein teet?!”
”Istu alas”, Elina leikkasi poikki kylmästi, kääntämättä edes päätään. ”Syö ruokasi ja ole hiljaa, kun vielä voit.”
Sanna istui suu auki, kun taas vieressä istuva setä unohti laskea haarukkansa alas.
”Kaksituhatta euroa – kuntoutusmatka. Satatuhatta euroa – poikasi autokorjaamon velat, jotka kuittasin isäni perintörahoilla. Ja tämä, Tapio, on velkakirja kirjoitettuna omalla kädelläsi. Lainasit rahat kahdeksi kuukaudeksi ja vannoit kaiken pyhän nimeen, että maksat ne takaisin.”
Elina työnsi paperin miestään kohti. Valkoisella arkilla loisti tämän allekirjoitus – vino, kiireinen, niin tuttu ja samalla niin vieras tässä hetkessä.
”Älä nolaa minua ihmisten edessä!” Tapio sihisi ja tarttui vaimoaan ranteesta yrittäen repiä kansiota tämän käsistä.
Nainen ravisti miehen käden irti täydellisellä tyyneydellä, ilman häivääkään pelkoa.
”Eivät asiakirjat tai totuus tee sinusta häpeällistä, Tapio. Vaan ne ihmiset, jotka elävät vuosikymmeniä muiden siivellä, hyödyntävät hyvyyttä, esittävät pyhimystä ja määräilevät muiden omaisuutta.” Hän veti syvään henkeä ja veti esiin viimeisen paperin, sen kaikista tärkeimmän. ”Ja tämä on ote kiinteistörekisteristä. Meidän mökkimme Porvoossa. Tämä vain siksi, ettei kenellekään teistä tulisi mieleenkään kirjoittaa sitä toisen nimiin tai antaa pois ilman minun kirjallista suostumustani.”
Tapio muuttui yhtä kalpeaksi kuin edessään oleva posliinilautanen.
”Sinä… sinä olet urkkinut puhelintani?!” hänen äänensä särkyi pelosta.
”Ei, puhuit vain liian kovaa. Olit sataprosenttisen varma, että pysyisin aina hiljaa ja suostuisin kaikkeen.”
Sanna laski katseensa nopeasti lautaselleen, kun hänen korvansa paloivat häpeästä ja epäterveestä uteliaisuudesta. Vieraat liikahtelivat levottomasti, joku kurotti kivennäisvettä, toiset nojautuivat taaksepäin tietoisina siitä, että tulisivat muistamaan tämän lounaan pitkään. Aino yritti kaivaa esiin rippeet vanhasta arvovallastaan ja korotti ääntään:
”Rahoilla huiskiminen vanhemman ihmisen edessä on pelkuruutta, tyylitöntä ja mautonta, Elina!”
”Ja noilla rahoilla eläminen vuosia ja esittäminen kuin se olisi itsestäänselvyys – onko se tyylikästä ja jaloa?” Elina iski takaisin katsoen anoppiaan suoraan silmiin.
Salissa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Tapio työnsi tuolin pois niin kovaa, että haarukka putosi lattialle kovaäänisesti kalskahtaen.
”Me lähdemme kotiin. Nyt. Siellä me ratkaisemme tämän niin kuin pitää.” Se oli hänen viimeinen avioliittokäskynsä, toimitettuna samalla äänensävyllä kuin silloin, kun hän vaati aamulla puhtaita paitoja.
”Minä lähden kotiin. Sinun on parasta päättää nyt heti, missä nukut ensi yönä”, nainen leikkasi kylmäverisesti.
”Elina, sinä pilasit koko juhlan, niin tärkeä päivä…” Sanna lisäsi, eikä hän enää peitellyt, kuinka paljon nautti draamasta. ”Tämähän olisi voitu hoitaa hiljaa, kotona, perheen kesken.”
”Tämä on hoidettu hiljaa kaksikymmentäviisi vuotta, Sanna”, Elina kääntyi häneen päin. ”Ja kaksikymmentäviisi vuotta on kotona ollut yhtä hiljaista kuin haudassa.”
Aino lysähti yhtäkkiä avuttomana tuolissaan. Hän puristi huulensa yhteen, vajosi syvemmälle pehmustettuun nojatuoliin, tarttui kangasservettiin ja alkoi hermostuneesti rypistää sitä tärisevin sormin.
”Joten olen ollut vain taakka teille? Tällaisenko vanhuuden ansaitsen miniältäni…” hän valitti tekoitkun saattelemana.
Elina katseli, kun anoppi kidutti kangaspalaa, ja tunsi kuinka kaikki viha katosi sekunnissa. Jäljelle jäi vain kirkas, vapauttava tyhjyys.
”Et ole ollut vain taakka, Aino. Olet tehnyt olosi mukavaksi elämäni kustannuksella ja kutsunut sitä perhelämmöksi.”
Tapio löi nyrkkinsä pöytään.
”Lopeta nyt!”
”Niin, Tapio, lopeta nyt”, Elina nousi ylös, otti laukkunsa ja ne tavalliset neilikat, joita anoppi oli hetki sitten kritisoinut. Juuri nyt nuo kukat tuntuivat maailman kauneimmilta – rehellisiä, ilman turhaa kimallusta. Pöydälle jäi auki jätetty kansio ja valtava syntymäpäiväkakku kermaruusuineen, jota kukaan ei koskaan maistanut.
Taksi tuli nopeasti. Autossa tuoksui laventelilta, ja radio soitti vanhaa, rauhallista kappaletta. Elina vajosi takapenkille, laski kukat syliinsä ja huomasi vasta nyt, että puristi yhä kädessään kansion katkennutta nauhaa – se oli täytynyt katketa kiireen keskellä, kun hän sulki dokumentteja.
”Minne mennään?” kuljettaja kysyi nähdessään naisen katseen peilistä.
Hän antoi asuntonsa osoitteen ja tunsi yhtäkkiä, kuinka valtava, monivuotinen kivi putosi hänen rinnaltaan. Se oli tunne, joka tulee kunnon suursiivouksen jälkeen, kun kantaa kaiken vanhan roskan ulos ja avaa ikkunat antaakseen kevään raikkaan ilman virrata sisään.
Kotona häntä vastassa oli täydellinen järjestys. Keittiössä oli kaksi kuppia – hänen, jossa oli pieni halkeama reunassa, ja toinen, ohut ja posliininen. Hän laittoi vedenkeittimen päälle, otti korvakorut pois ja laittoi ne sitten takaisin – hän halusi tuntea itsensä kauniiksi nytkin, kun hän oli yksin.
Tapio ilmestyi kahden tunnin kuluttua. Avain kääntyi lukossa raastavalla äänellä ja ovi pamahti auki.
”Mikä tuo teatteriesitys oli? Tajuatko, miten paljon nolasit minut sukulaisten edessä?” hän huusi suoraan eteisestä. ”Äidillä on verenpaineet katossa ja ambulanssi on tilattu!”
”Makasiko hän siinä uudessa nahkasohvassa, jonka minä maksoin?” Elina kysyi tyynellä äänellä.
Mies nielaisi, hän ei ollut odottanut sitä sävyä.
”Onko sinulla yhä hauskaa?!”
”Ei, minulla on vain nyt kaikki selvää.”
Hän meni keittiöön, istui raskaasti tuolille ja käsi kurotti vanhasta tottumuksesta kohti leipäkoria, aivan kuin tämä konflikti ratkeaisi itsestään ennen päivällistä.
”Teet kärpäsestä härkäsen, me olisimme voineet…”
”Älä aloita, Tapio.”
”Minä halusin vain, että perhe pysyisi koossa, että me kaikki tulisimme toimeen”, hän mutisi tuijottaen pöytään.
”Pysyisi koossa kenen vuoksi? Sinun ja äitisi?”
Tapio vaikeni, ja sitten hän veti esiin vakiolauseensa:
”Eihän tässä olla vieraita…”
Ja sillä hetkellä kaikki loksahti paikoilleen Elinan päässä.
”Vieraat eivät koske minun yksityisiin tileihini, Tapio. Vieraat eivät lupaa antaa mökkiäni pois ja heillä on ainakin hitunen ylpeyttä.”
Hän istui siinä ja raapi kynnellään puupöydän reunaa. Hän oli yrittänyt istua turvallisesti minun ja äitinsä välissä aivan liian kauan, kunnes hän putosi lopulta suoraan lattialle.
”Ja mitä nyt tapahtuu?” hän kysyi hiljaa.
”Nyt sinä pakkaat tärkeimmät tavarasi siihen laukkuun ja menet äidillesi. Kolmeksi päiväksi. Ja sen jälkeen me tapaamme asianajajalla hoitaaksemme avioeron ja omaisuuden jaon.”
”Oletko tosissasi?! Jonkin hiton ravintolaillallisen takia heität koko avioliiton menemään?”
”Sanoinhan sen – puheeni on ollut valmiina hyvin, hyvin pitkään.”
Hän pakkasi kovaäänisesti, paiskoi kaapinovia ja kiroili puoliääneen. Mutta hän otti kaiken. Ennen lähtöään, seisoessaan eteisessä laukku olalla, hän kääntyi vielä kerran:
”Joten lopulta kaikki oli vain rahaa ja ylpeyttä?”
”Ei, Tapio. Kyse oli siitä, että sinä olet kolmekymmentä vuotta rauhassa märehtinyt ruokaasi, kun äitisi on syönyt minut elävältä.”
Ovi paiskautui kiinni. Elina käänsi lukkoa kaksi kertaa ja katsoi pitkään käsiään. Sitten hän pesi huolellisesti miehen kupin, nosti sen kaapin perälle, otti vadelmahillon purkin ruokakaapista ja levitti paksun kerroksen leivälle, säästelemättä.
Kolme päivää myöhemmin Tapio palasi hakemaan loput vaatteensa ja yritti taas sanoa, että ”pitäisi rauhoittua”. Viikkoa myöhemmin hän tuli välittäjän kanssa keskustelemaan mökistä, mutta Elina näytti hänelle vain velkakirjan ja tiliotteet. Hän yritti väittää vastaan, mutta ruokahalu oli tiessään.
Aino ei ollut soittanut hänelle kertaakaan tuon iltapäivän jälkeen. Sannan kautta hän viestitti, että miniä ”oli pilannut hänen elämänsä tärkeimmän päivän”. Ehkä niin. Mutta Porvoon mökkiin ei kukaan enää koskenut, rahat Elinan tilillä olivat turvassa, ja keittiössä kuului tästä lähin vain vedenkeittimen rauhoittava porina, ei vieraan, nälkäisen ihmisen vaatimuksia. Sona aamuna hän oli asettanut maljakollisen neilikoita pöydälle. Ne ovat siinä yhä – yksinkertaisia, vahvoja, eivätkä ne ole pudottaneet terälehtiäkään.