Väärä unelma
Kun Katariina astui ensimmäistä kertaa kaupungintalon hallintorakennukseen Tampereella, hän tunsi sydämensä hakkaavan tavallista nopeammin. Hän oli valinnut vaalean jakkupukunsa huolellisesti, laittanut hiuksensa viimeistä suortuvaa myöten ja vakuuttanut itselleen koko aamun, että tästä päivästä alkaisi hänen uusi elämänsä.
Henkilöstöosastolla häntä odotti kokenut virkailija, rouva Lehtonen, joka selasi hänen papereitaan niin tarkasti, että Katariinasta tuntui kuin nainen yrittäisi löytää hänen ansioluettelostaan jotain muutakin kuin tutkintotodistukset.
– Sinulla on korkeakoulututkinto julkishallinnosta, rouva Lehtonen sanoi lopulta. – Miksi haet sihteerin paikkaa? Voisit saada paljon paremmin palkatun työn.
Katariina oli valmistautunut kysymykseen.
– Työvuorot sopivat elämäntilanteeseeni. Äitini asuu yksin, ja haluan ehtiä auttamaan häntä.
Se ei ollut valhe.
Mutta ei myöskään koko totuus.
Todellisuudessa hänellä oli aivan toinen syy.
Hän halusi työskennellä paikassa, jossa vaikutusvaltaiset ihmiset, menestyneet yrittäjät ja varakkaat miehet liikkuivat päivittäin. Hän uskoi vakaasti, että jos hän pääsisi heidän maailmaansa, myös hänen tulevaisuutensa muuttuisi.
Rouva Lehtonen sulki kansion.
– Hyvä. Aloitat huomenna. Tänään tutustut työpariisi, Sarin. Hän näyttää sinulle kaiken.
Johtajan vastaanotto ylitti kaikki Katariinan odotukset.
Suuret ikkunat, modernit kalusteet, tyylikkäät nojatuolit ja valoisa tila huokuivat arvokkuutta.
Työpöydän takana istui lämminhymyinen nainen.
– Ihanaa, että tulit! Olen Sari. Olen tehnyt viime kuukaudet lähes ilman vapaita. Lapset ovat alkaneet kysyä, asunko enää kotona ollenkaan.
– Olen Katariina.
– Hauska tutustua. Tule, niin käydään kaikki läpi.
Sari selitti kärsivällisesti työtehtävät, puhelinjärjestelyt, johtajan aikataulut ja ne pienet käytännöt, joita ei löytynyt mistään ohjekirjasta.
Katariina kuunteli, mutta hänen katseensa karkasi vähän väliä käytävälle.
Siellä kulki miehiä täydellisesti istuvissa puvuissa.
Kalliit salkut.
Itsevarmat askeleet.
“Juuri tätä varten olen täällä”, hän ajatteli.
“Jonain päivänä yksi heistä muuttaa elämäni.”
Vuosien ajan hän oli opiskellut varakkaiden ihmisten elämäntapaa.
Hän tiesi, missä he söivät, millaisia autoja ajoivat, mitä merkkejä käyttivät ja millainen nainen heidän rinnallaan yleensä nähtiin.
Hän uskoi, että kun oppisi käyttäytymään kuten he, hänestä tulisi yksi heistä.
Johtaja huomasi pian uuden sihteerinsä osaamisen.
Katariina oppi nopeasti, oli täsmällinen ja osasi keskustella kaikenlaisten ihmisten kanssa.
Yhä useammin johtaja pyysi häntä mukaan virallisiin tilaisuuksiin.
Jokainen kiitos vahvisti hänen uskoaan siihen, että hän oli oikealla tiellä.
Vähitellen myös muutamat nuoret yrittäjät alkoivat pysähtyä hänen työpisteensä ääreen.
Toiset toivat kukkia.
Toiset kahvia.
Jotkut pyysivät illalliselle.
Katariina hymyili kaikille ystävällisesti.
Hän uskoi, että hänen todellinen mahdollisuutensa oli vielä edessä.
Sari puolestaan vaikutti aidosti onnelliselta aivan tavallisesta elämästään.
Hän puhui usein linja-autonkuljettajana työskentelevästä miehestään, lapsistaan ja yhteisistä viikonlopuista.
Katariina ei voinut ymmärtää, miten joku saattoi tyytyä niin vaatimattomaan elämään.
Sitten tuli tieto johtajan kuusikymppisistä.
Toimistossa puhuttiin viikkoja juhlista, joihin oli kutsuttu kaupungin johtoa, yritysmaailman vaikuttajia ja arvovaltaisia vieraita.
Katariina oli täysin varma, että myös hän saisi kutsun.
Hän osti jopa tummansinisen iltapuvun sitä iltaa varten.
Muutamaa päivää ennen juhlia hän jäi töihin tavallista pidemmäksi aikaa.
Kulkiessaan johtajan huoneen ohi hän kuuli sattumalta keskustelun.
– Aiotteko kutsua myös Katariinan? Hän kertoi jo ostaneensa juhlapuvun, johtajan varamies kysyi.
Katariina pysähtyi.
Sydän hakkasi niin voimakkaasti, että hän tuskin uskalsi hengittää.
Nyt hän kuulisi varmasti, kuinka tärkeä työntekijä hän oli.
Mutta johtaja nauroi hiljaa.
– Ei sentään. Sihteerini ovat hyviä työntekijöitä, mutta siihen se jää. Juhliin tulee aivan toisen piirin ihmisiä. Jokaisen pitää tietää oma paikkansa.
Sanat iskivät häneen kovemmin kuin mikään aiemmin.
Yhdessä hetkessä kaikki ne unelmat, joita hän oli rakentanut vuosien ajan, murenivat, ja ensimmäistä kertaa hän ymmärsi, ettei mikään määrä yrittämistä tekisi hänestä tasavertaista niiden ihmisten silmissä, joiden hyväksyntää hän oli niin epätoivoisesti tavoitellut.
Seuraavana maanantaina Katariina palasi töihin täsmälleen samaan aikaan kuin aina ennenkin. Hän tervehti vieraita ystävällisesti, vastasi puheluihin rauhallisella äänellä ja hoiti työnsä yhtä huolellisesti kuin aiemminkin. Ulospäin mikään ei ollut muuttunut, mutta sisimmässään hän ei enää ollut sama ihminen.
Johtajan sanat kaikuivat hänen mielessään yhä uudelleen.
“Jokaisen pitää tietää oma paikkansa.”
Vasta nyt hän alkoi ymmärtää, ettei ollut koko ajan tavoitellut pelkästään parempaa elämää. Hän oli yrittänyt epätoivoisesti päästä sellaisten ihmisten hyväksymäksi, jotka eivät olleet koskaan aikoneet nähdä häntä tasavertaisenaan.
Sari huomasi muutoksen heti.
– Katariina, onko kaikki hyvin? Olet ollut viime päivinä jotenkin kovin hiljainen.
– Olen vain vähän väsynyt.
– Ei tuo ole tavallista väsymystä, Sari sanoi lempeästi. – Sinulla näyttää olevan jotain sydämelläsi.
Katariina hymyili väkinäisesti eikä vastannut.
Hetken kuluttua Sari toi hänen pöydälleen kupillisen kuumaa teetä ja palan itse leivottua omenapiirakkaa.
– Leivottiin tämä eilen lasten kanssa. Ajattelin, että ehkä se piristää päivääsi.
Katariina kiitti hiljaa.
Hän huomasi yllättyvänsä siitä, kuinka paljon enemmän tuo pieni ele merkitsi kuin yksikään kallis kukkakimppu tai hieno lahja, joita hän oli viime kuukausina saanut miehiltä, jotka yrittivät tehdä vaikutuksen häneen.
Samana iltapäivänä vastaanottoon saapui jälleen logistiikkaosastolla työskentelevä Mika.
Pitkä, hieman huolimattomasti pukeutunut mies, jonka ystävällinen hymy tuntui aina aidolta.
Hän laski mapin pöydälle.
– Luulen, että onnistuin taas sotkemaan nämä paperit.
Katariina selasi asiakirjoja hetken.
– Tästä puuttuu kaksi liitettä, ja nämä päivämäärät ovat väärässä järjestyksessä.
Mika hymähti.
– Arvasin, että sinä huomaisit sen heti.
– Sehän kuuluu työhöni.
– Ei pelkästään siihen.
Katariina kohotti katseensa.
– Sinä huomaat asioita, joita muut eivät edes näe.
Hänen äänensä oli rauhallinen.
Ei imarteleva.
Ei laskelmoiva.
Vain vilpitön.
Sen jälkeen Mika alkoi poiketa vastaanotossa yhä useammin.
Joskus hän tarvitsi allekirjoituksen.
Joskus asiakirjan.
Ja joskus hän toi vain kaksi kahvikuppia ja kysyi, ehtisikö Katariina pitää pienen tauon.
He alkoivat jutella yhä enemmän.
Lapsuudesta.
Perheestä.
Opinnoista.
Haaveista.
Katariina sai tietää, että Mika oli menettänyt isänsä nuorena ja tehnyt opiskelujen ohessa töitä voidakseen auttaa äitiään.
Hän ei kertonut sitä saadakseen sääliä.
Hän kertoi sen, koska se oli osa hänen elämäänsä.
Juuri se teki vaikutuksen Katariinaan.
Eräänä iltana työpäivän päätyttyä Mika jäi hetkeksi seisomaan hänen pöytänsä viereen.
– Voinko ehdottaa sinulle jotain?
– Tietenkin.
– Meidän osastollamme vapautuu pian hallinnollisen koordinaattorin paikka.
Katariina katsoi häntä yllättyneenä.
– Minä olen sihteeri.
Mika pudisti päätään.
– Ei. Sinä olet korkeasti koulutettu ammattilainen, joka tekee paljon vaativampaa työtä kuin oma nimikkeesi antaa ymmärtää. Olet auttanut meidän osastoamme monta kertaa, vaikka se ei edes kuulu tehtäviisi.
Katariina oli pitkään hiljaa.
Sitten hän sanoi ensimmäistä kertaa ääneen sen, mitä oli kantanut sisällään vuosia.
– Tiedätkö, miksi hain juuri tähän työpaikkaan?
– Miksi?
– Halusin löytää rikkaan miehen.
Hän odotti naurua.
Tai ainakin yllättynyttä ilmettä.
Mutta Mika vain kysyi rauhallisesti:
– Löysitkö sellaista onnea, jota etsit?
Katariina ei saanut sanaakaan suustaan.
Vastaus oli ilmeinen.
Ei.
Silloin hänen mieleensä nousivat äidin sanat, jotka hän oli vuosia sitten sivuuttanut.
“Älä etsi ihmistä, joka katsoo vaatteitasi. Etsi sellainen, joka katsoo silmiisi.”
Silloin ne olivat kuulostaneet vanhanaikaisilta.
Nyt ne tuntuivat viisaammilta kuin koskaan.
Samana iltana Katariina ajoi äitinsä luo.
He joivat yhdessä kamomillateetä pienessä keittiössä, jossa kaikki tuntui turvalliselta.
Katariina kertoi kaiken.
Unelmansa.
Pettymyksensä.
Sen keskustelun, jonka oli sattumalta kuullut.
Ja sen, kuinka kovasti hän oli yrittänyt muuttua sellaiseksi ihmiseksi, jonka uskoi muiden hyväksyvän.
Äiti kuunteli rauhassa.
Sitten hän puristi tyttärensä kättä.
– Ei ole surullista menettää ihmisiä, jotka eivät koskaan oikeasti nähneet sinua. Surullisinta olisi menettää itsesi yrittäessäsi saada heidän hyväksyntänsä.
Katariina itki pitkään.
Mutta ensimmäistä kertaa nuo kyyneleet tuntuivat puhdistavilta.
Muutamaa päivää myöhemmin hän hyväksyi Mikan tarjouksen ja siirtyi logistiikkaosastolle.
Siellä kaikki oli erilaista.
Työkaverit auttoivat toisiaan.
He joivat yhdessä kahvia.
Nauroivat.
Ratkaisivat ongelmia yhdessä.
Kukaan ei kysynyt, minkä merkkinen auto toisella oli tai paljonko hänen pukunsa maksoi.
Sari kävi usein tervehtimässä häntä.
– Nyt sinä näytät taas omalta itseltäsi, hän sanoi eräänä päivänä.
Katariina huomasi hänen olevan oikeassa.
Hän ei enää odottanut työpäiviltä mahdollisuutta tavata vaikutusvaltaisia ihmisiä.
Hän odotti kohtaavansa ihmiset, joiden seurassa sai olla oma itsensä.
Ja ennen kaikkea Mikan.
Eräänä lämpimänä kevätiltana he kävelivät järven rannalla pitkään puhumatta.
Lopulta Mika pysähtyi.
– Saanko sanoa sinulle jotain?
– Saat.
Hän hymyili hieman ujosti.
– Rakastuin sinuun jo silloin, kun korjasit ensimmäisen kerran minun virheeni papereissa. En siihen tyylikkääseen sihteeriin, joka yritti näyttää täydelliseltä. Rakastuin siihen naiseen, joka välitti ihmisistä enemmän kuin omasta maineestaan, vaikka ei sitä itse vielä silloin ymmärtänyt.
Katariinan silmät kostuivat.
Kukaan ei ollut koskaan katsonut häntä niin.
Ilman laskelmointia.
Ilman vertailua.
Ilman ehtoja.
Vain rakkaudella.
Vuotta myöhemmin he viettivät pienet häät läheistensä ympäröiminä.
Paikalla ei ollut kaupungin johtoa eikä tunnettuja liikemiehiä.
Mutta siellä olivat ihmiset, jotka iloitsivat heidän puolestaan aidosti.
Sari halasi morsianta ja nauroi.
– Muista sitten, Mika, että töissä saat olla koordinaattori, mutta kotona et ala pomottaa!
Kaikki nauroivat.
Myös Katariina.
Sydämestään.
Myöhemmin hän ajatteli usein sitä iltaa, jolloin oli vahingossa kuullut johtajan sanat.
Silloin hän uskoi menettäneensä unelmansa.
Todellisuudessa hän oli löytänyt jotakin paljon arvokkaampaa.
Jos hänet olisi kutsuttu niihin juhliin, hän olisi ehkä jatkanut vuosia sellaisten ihmisten hyväksynnän tavoittelua, jotka eivät koskaan olisi nähneet hänen todellista arvoaan.
Sen sijaan hän löysi miehen, joka rakasti häntä sellaisena kuin hän oli.
Silloin Katariina ymmärsi viimein, ettei todellinen rikkaus synny hienoista juhlista, kalliista autoista tai vaikutusvaltaisista tuttavista.
Suurin rikkaus on ihminen, joka katsoo sinua rakkaudella eikä arvioi sinua aseman, vaatteiden tai varallisuuden perusteella. Ihminen, joka muistuttaa sinua joka päivä siitä, että olet riittävä juuri sellaisena kuin olet.
Sillä niiden menettäminen ei ole pelottavaa, jotka eivät koskaan todella välittäneet sinusta. Paljon pelottavampaa olisi menettää oma itsensä yrittäessään ansaita heidän hyväksyntänsä.