Kaikki alkoi oikeastaan siitä sähkölaskusta.
Elina Mäkelä löysi sen äitinsä keittiön pöydältä Lahdessa, kun tuli hakemaan äitiään luokseen Helsinkiin — väliaikaisesti, kahdeksi viikoksi, kunnes tämä toipuisi lonkkaleikkauksesta. Lasku oli kupinalustan alla, hieman kostea, punakynällä ympyröity summa: kaksisataakymmenen euroa. Äiti oli aina maksanut eräpäivänä, mutta tässä oli myöhästymistä — kaksikymmentäkolme päivää.
— Äiti, mikset sä oo maksanu tätä?
— Kyllä minä maksan, — vastasi äiti nostamatta katsettaan puurolautaselta. — Käsi ei vaan enää oikein tottele kynää.
Elina ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Asunnossa tuoksui validoliini ja jotain paistettua, ikkunan takana haukkui naapurin Musti, jonka Elina muisti vielä pentuna, mutta joka oli nyt harmaakuonoinen ja haukkui käheästi, kuin nuhaisena. Nurkassa televisiosta tuli uutisia äänettömänä — äiti piti aina television mykistettynä ja luki tekstityksiä, sanoi sen häiritsevän vähemmän.
Äidin nimi oli Marja-Liisa, hän oli seitsemänkymmentäyksi ja oli tehnyt kolmekymmentäkaksi vuotta töitä matematiikanopettajana Kirkkopuiston koulussa. Lonkka murtui joulukuussa liukkaalla kadulla, kun hän oli menossa apteekkiin verenpainelääkkeitä hakemaan. Leikkaus tehtiin keskussairaalassa, tekonivelleikkaus maksoi kolmetuhattaviisisataa euroa omavastuuosuuksineen — Elina ja hänen miehensä kasasivat summan myymällä vanhan Toyota Corollan, joka oli muutenkin seissyt autotallissa käyttämättömänä.
Kaksi viikkoa venyi kahdeksi kuukaudeksi. Marja-Liisa käveli huonosti rollaattorinkin kanssa, ja häntä oli pelottavaa päästää yksin takaisin Lahteen — entä jos kaatuisi taas, eikä ketään olisi lähellä. Poika, Jukka, asui myös Lahdessa, viidentoista minuutin päässä äidin talosta, työskenteli myyntipäällikkönä meijerissä ja oli naimisissa Sannan kanssa, heillä oli kaksi lasta. Mutta kun Elina soitti hänelle ensimmäisellä viikolla, Jukka sanoi olevansa kiireinen, heillä oli keittiöremontti kesken, ja muutenkin — äidillä on sinut, sinähän olet se hoitoalan ihminen, sinulle se sopii paremmin.
Elina ei ollut hoitoalalla vaan fysioterapeuttina yksityisellä klinikalla Malmilla. Mutta hän ei ruvennut väittelemään.
Hän vei äitiään kuntoutukseen kolmesti viikossa — klinikka oli kahdenkymmenen minuutin ajomatkan päässä, lähellä Kulosaaren siltaa. Käytävässä haisi aina desinfiointiaine ja kahviautomaatin kahvi, ja äiti sanoi joka kerta pyörätuoliin istuessaan saman lauseen:
— Älä pyöritä noin lujaa, alkaa huimaamaan.
Ja Elina hidasti vauhtia.
Eräänä iltana, kun äiti jo nukkui vierashuoneessa, puhelin soi. Sanna, miniä Lahdesta.
— Elina, kuule, — hän aloitti tervehtimättä. — Meillä olisi tässä sellainen asia. Me haluttais siirtää äidin talo Jukan nimiin. No siis, sillä aikaa kun… sillä aikaa kun paperiasiat on vielä kunnossa.
— Mikä talo?
— No se Lahden talo, äidin. Jukka sanoo, että äiti on muutenkin päättänyt jakaa kaiken lapsille tasan, niin olisi parempi hoitaa se nyt kuntoon, kun äiti on vielä oikeustoimikelpoinen, ettei sitten tulis mitään perintöriitaa.
Elina oli hiljaa kymmenisen sekuntia ja kuunteli, kuinka seinän takana sänky natisi — äiti kääntyili unissaan.
— Miksi tällä on niin kova kiire? Äiti ei oo edes toipunu vielä.
— No juuri siks onkin kiire, — Sanna sanoi jo terävämmin. — Mitä jos jotain sattuu. On parempi hoitaa asiat ajoissa.
Elina laski luurin ja istui pitkään keittiössä katsellen sähkölaskua, joka lojui yhä hänen laukussaan — hän ei ollut heittänyt sitä pois, oli tuonut sen mukanaan Helsinkiin, itsekään tietämättä miksi.
Seuraavana aamuna hän kysyi äidiltä suoraan, aamiaisen ääressä, kun tämä söi puuroa mustikoiden kanssa.
— Äiti, onks Jukka soittanu susta talon takia?
Marja-Liisa laski lusikan pöydälle.
— Soitti. Sanoo, että pitäis hoitaa se, kun minä olen vielä terveellä järjellä. — Hän hymähti vinosti. — Vaikka jostain syystä vain hänen nimiinsä. Sanoo, että sinä saat sen Helsingin asunnon, niin talo menee sitten reilusti Jukalle.
— Minkä Helsingin asunnon, äiti? Mullahan on oma asunto, minä ja Antti ostettiin se lainalla, siihen ei sulla oo mitään osaa.
— Niinpä juuri.
Elina katsoi äitiään — tämä istui selkä suorana, kädet levollisina pöydällä, vain sormet vapisivat hieman, niin kuin aina sen pienen aivoverenkiertohäiriön jälkeen kolme vuotta sitten, josta vain he kaksi tiesivät.
— Mitä sä sanoit hänelle?
— Sanoin, että mietin.
Kului vielä kolme viikkoa. Äiti käveli jo kepin kanssa, hitaasti mutta itsenäisesti, ilman rollaattoria. Eräänä lauantaina, kun Antti vei anoppinsa kävelylle Kaisaniemen puistoon — tämä piti syöttää siellä kyyhkysiä sämpylänpaloilla — ovikello soi. Rappukäytävässä seisoi Jukka, iso pussi omenoita kädessään ja kansio kainalossa.
— Moi. Tulin äitiä katsomaan.
— Se ei oo kotona, se on kävelyllä, — Elina sanoi kutsumatta häntä sisään.
— Ei se mitään, mä odotan.
Jukka tuli silti sisään, istuutui keittiöön, laittoi kansion pöydälle. Elina näki päällimmäisen paperin otsikon: "Lahjakirja". Hän otti paperin kysymättä lupaa.
— Mikä tää on?
— No mähän sanoin Sannalle, että kertois sulle. Äiti suostu siirtämään talon mun nimiin. Tarvitaan vaan sen allekirjoitus ja notaari, mä oon jo sopinu ajan tiistaiksi.
— Sanoko äiti sulle, että se on suostunu?
— No kuka muukaan? Sehän on ihan täysissä järjissään.
Ovi avautui, ja sisään tuli Marja-Liisa nojaten Antin käsivarteen, huivi päässä, josta putosi kuiva lehti — syyskuu oli tänä vuonna lämmin, ja puistossa lehdet olivat vasta harvassa pudonneet. Nähdessään poikansa istumassa keittiössä hän pysähtyi eteiseen.
— Jukka. Mitä sä täällä teet?
— Äiti, mähän sanoin — pitää allekirjoittaa. Tiistaina kymmeneltä, notaarilla Bulevardilla, mä oon sopinu.
Marja-Liisa otti huivin pois, ripusti sen naulaan hitaasti, ikään kuin antaisi itselleen aikaa ajatella. Sitten hän meni keittiöön ja istuutui poikaansa vastapäätä.
— Minä en oo vielä päättänyt mitään, Jukka.
— Äiti, sähän ite sanoit…
— Minä sanoin, että mietin. Sinä oot jo ehtinyt varata notaariajan.
Jukka punastui, vilkaisi kansiota, sitten Elinaa, ikään kuin etsien liittolaista.
— Elina, sano sä sille, tää on ihan sen omaks parhaaks, vähemmän harmia myöhemmin.
— Sun huolenpito on minulle tuttua, — sanoi Marja-Liisa hiljaa. — Sä et käyny täällä kahteen kuukauteen, kun mä makasin sairaalassa. Sanna soitti kerran, kysy, milloin mä pääsen ite liikkumaan kotona, kun se muka häiritsee sen remonttisuunnitelmia.
Jukka avasi suunsa, sulki sen.
— Ei meilläkään oo loputtomasti rahaa, meillä on lapset, keittiölaina…
— Ja mulla on lonkassa titaaninen tekonivel, — äiti sanoi. — Kolmetuhattaviisisataa euroa maksoi. Annoitko sä siihen edes senttiäkään?
Keittiössä oli niin hiljaista, että kuului seinäkellon tikitys — vanha kello, jonka isä oli aikanaan tuonut kotiin tehtaalta.
— Mä otan ne omenat takasin, — Jukka sanoi yhtäkkiä katsoen pussia. — Ei, pitäkää ne, hitto vieköön.
Hän nousi, otti kansion ja lähti, katsomatta Elinaa edes kertaakaan.
Viikkoa myöhemmin Marja-Liisa pyysi Anttia viemään hänet notaarille Kampin puolelle. Elina luuli, että äiti oli muuttanut mielensä ja aikoi kuitenkin siirtää talon Jukalle — hän oli hiljaa koko matkan. Mutta huoneessa notaari, viidenkymmenen paikkeilla oleva nainen, silmälasit ketjussa kaulallaan, otti esiin ihan toisenlaisen paperin.
Testamentti. Talo Lahdessa — tasan Elinan ja Jukan kesken, sillä ehdolla: jos jompikumpi perillisistä ei viimeisen viiden vuoden aikana ole ilman pätevää syytä huolehtinut äidistä, hänen osuutensa siirtyy kokonaan toiselle perilliselle.
— Ootko sä varma, äiti? — Elina kysyi käytävässä, kun he tulivat ulos.
— Mä olen elänyt seitsemänkymmentäyksi vuotta, tyttöni. On aika olla edes jostain varma.
Jukka sai tietää testamentista vasta kahden kuukauden kuluttua, kun äiti soitti hänelle itse ja kertoi asian suoraan, kaunistelematta. Puhelimessa Jukka oli pitkään hiljaa, sanoi sitten jotain asianajajasta, riitauttamisesta. Äiti vastasi tyynesti:
— Riitauta vaan. Mulla on kaikki paperit kunnossa, kaikki päivämäärät kirjattuna — milloin soitit, milloin et, kuinka monta kertaa kävit. Mun lääkäri vahvistaa toimintakykyni missä oikeudessa tahansa.
Jukka ei enää soittanut takaisin.
Marja-Liisa palasi Lahteen syksyllä, kun lokakuu jo kultasi vaahterat Vesijärvenkadun varrella. Elina vei häntä sinne viikonloppuisin, toi lääkkeet ja saman sämpylän kyyhkysille lähipuistoon. Sähkölaskut äiti maksoi nyt itse, eräpäivänä, kalenteri jääkaapin ovessa muistuttamassa.
