En ole koskaan ollut mikään metsäihminen. Kasvoin Helsingissä, Kalliossa, jossa ainoa puu oli pihalla oleva vaahtera, joka katosi, kun taloyhtiö päätti rakentaa lisää parkkipaikkoja. Mutta isoisäni Toivo oli. Hän syntyi vuonna 1915 jossain Savon syrjäkylässä, jossa ei ollut sähköä ennen kuin hän oli jo teini-ikäinen. Ja hän istutti puita.
Koko elämänsä ajan. Kymmeniä tuhansia.
Kuulin tarinan ensimmäisen kerran, kun olin yhdeksänvuotias ja vietin kesää hänen luonaan Pieksämäellä. Istuimme laiturilla, hän pudotti koukun veteen ja kertoi, miten hänestä tuli metsätyömies.
Se oli vuonna 1933. Toivo oli kahdeksantoista, työtön, ja hänen isänsä oli kuollut keuhkotautiin edellisenä talvena. Äiti elätti neljää lasta siivoamalla koulua ja hoitamalla naapurin lehmiä. Leipä oli usein vedestä ja jauhosta tehtyä, ja Toivo tiesi, että hänen oli lähdettävä.
Pohjoiseen.
Hän kuuli työvoimatoimistossa mieheltä, että Norjan ja Ruotsin rajalla tarvittiin metsureita. Mutta matkaan ei ollut rahaa. Sitten tuli tieto valtion uudesta ohjelmasta: nuoria miehiä lähetettäisiin valtionmaille rakentamaan ja metsittämään. Ruoka, majoitus ja pieni palkka. Suurin osa palkasta menisi suoraan kotiin perheelle.
"Se pelasti meidät", Toivo sanoi. "Ei se ollut helppoa. Mutta se antoi meille jotain, mitä meillä ei ollut ollut pitkään aikaan: tarkoituksen."
Hän vietti seuraavat kaksi vuotta erämaaleireillä. Päivät alkoivat viideltä aamulla, kylmässä hämärässä, ja loppuivat kun aurinko laski. He raivasivat polkuja, rakensivat siltoja purojen yli, istuttivat taimia riveihin, jotka jatkuivat silmänkantamattomiin. Heillä oli lapio ja kirves, ei paljon muuta. Talvella heidän piti sulattaa jäätynyt maa tulella ennen kuin siihen sai kaivettua kuopan.
"Se maa ei antanut mitään ilmaiseksi", hän sanoi. "Mutta se antoi takaisin, jos teit työn kunnolla."
Kun hän lopetti leirillä, hän ei koskaan oikeastaan lopettanut metsätöitä. Hän meni naimisiin, rakensi talon, kasvatti viisi lasta. Ja joka kevät hän otti taimilaatikot esiin ja kävi metsässä. Hän istutti mäntyä, kuusta, koivua. Vuodesta toiseen. Kun hän jäi eläkkeelle, hän teki sitä melkein joka päivä.
Muistan, miltä hänen kätensä näyttivät. Känsät olivat kuin puun kuorta. Kerran kysyin häneltä, miksi hän jatkoi, vaikka ei saanut siitä mitään palkkaa.
Hän katsoi minua pitkään, mutta ei vastannut heti. Hän otti maasta kävyn ja pyöritteli sitä sormissaan. "Näetkö tämän?" hän sanoi. "Tässä on metsä. Mutta se on piilossa. Kukaan ei näe sitä paitsi se, joka sen istuttaa."
Sitten hän jatkoi: "Minä istutan puita, joita en koskaan näe täysikasvuisina. Poikani näkevät ne. Sinä näet ne. Se riittää."
Toivo kuoli tammikuussa 1995. Olin silloin kahdenkymmenenkolmen. Hautajaisissa oli väkeä enemmän kuin kukaan olisi osannut odottaa — miehiä, jotka olivat istuttaneet hänen kanssaan, naisia, joiden tiloille hän oli rakentanut aitoja, lapsia, jotka olivat kasvaneet ja joille hän oli opettanut, miten kirvestä pidetään.
Pappi puhui siitä, mitä Toivo oli jättänyt jälkeensä. Ei taloja, ei autoja, ei rahaa. Puita.
Kolme miljardia puuta, jos lasketaan koko se sukupolvi. Toivo istutti niistä kymmeniä tuhansia.
Muutama vuosi sitten vein oman poikani ensimmäistä kertaa metsään, jota Toivo oli istuttanut. Poika oli silloin seitsemän. Kävelimme polkua pitkin, ja hän kysyi, kuka oli istuttanut kaikki puut. Sanoin, että hänen isoisoisänsä. Poika pysähtyi ja painoi kämmenensä vanhan männyn runkoa vasten.
"Se on aika iso", hän sanoi.
"Niin on", sanoin.
Sinä iltana ajoin kotiin ja pysähdyin rautakaupassa. Ostin kolme taimilaatikkoa: kuusta, mäntyä, koivua. Kaksikymmentä neljä tainta, kolmekymmentä kaksi euroa.
Istutin ne seuraavana aamuna omalle pihalle, sillä hetkellä kun aurinko nousi. Poika seisoi vieressä ja ojensi minulle taimia yksi kerrallaan. Hän kysyi, kasvaako niistä isoja puita.
"Ei me nähdä niitä isoina", sanoin. "Mutta sinä näet. Ja ehkä sinun lapsesi."
Hän kurtisti otsaansa. "Miksi sitten istutetaan?"
"Koska joku teki saman meidän vuoksemme."
Hän mietti hetken. Sitten hän kumartui ja painoi multaa taimen juurelle. Pienillä käsillä. Huolellisesti. Ihan kuin hän olisi tehnyt sitä aina.
Kun viimeinen taimi oli maassa, hän katsoi minua. "Laitetaanko ensi keväänä lisää?"
Sanoin, että laitetaan.
Se taimilaatikko maksoi kolmekymmentäkaksi euroa. Se oli halvin asia, jonka olen koskaan ostanut, ja kallein. Sen hinta oli se, mitä Toivo opetti: että aika, jonka käytät johonkin, mitä et itse ehdi nähdä valmiina, ei ole hukattua aikaa. Se on ainoa aika, joka jää.
Istutin ne puut, koska ei minulla ollut muuta tapaa sanoa kiitos. Ei sille miehelle — hän oli jo poissa. Vaan sille, mitä hän jätti jälkeensä. Metsälle, joka ei kysy, kuka sitä hoitaa.
En muista, mitä hautajaisissa pappi sanoi. Mutta muistan, miltä multa tuoksui sinä aamuna, kun istutin taimet. Se tuoksui samalta kuin Pieksämäen metsä, jossa Toivo kerran istui laiturilla ja heitti koukun veteen.
Nyt se metsä on vähän isompi.
