Minä olen Sinikka Aholainen, kuusikymmentäneljä vuotta, ja pesukoneeni on syönyt jo kolme kuittia tällä viikolla.
Asun Porissa, Isolinnankadun varrella, kolmannessa kerroksessa, ja pyykkitupa on kellarissa, jossa haisee aina hieman homeelta ja pesuainepulverilta. Poikani Joel, kolmekymmentäkaksi vuotta, muutti takaisin luokseni maaliskuussa, kun hänen avoliittonsa Tampereella meni rikki. Sanoin silloin: puoli vuotta, ei päivääkään enempää. Nyt on syyskuu.
Joel ei ole huono ihminen. Hän on vain sellainen, joka jättää farkkunsa lattialle ja odottaa, että ne kävelevät itse pyykkikoriin. Minä olen tottunut siihen jo lapsuudesta asti, mutta kuusikymmentäneljävuotiaana selkä ei enää taivu samalla tavalla kuin ennen.
Se tiistai-ilta oli tavallinen. Laitoin hänen farkkunsa koneeseen, koska ajattelin tehdä hänelle palveluksen ennen kuin hän lähtee töihin seuraavana aamuna. Kuulin taskusta rapinaa ja säikähdin, että puhelin on siellä. Ei ollut puhelin. Oli kuitti, K-Citymarketista, ja summa siinä pysäytti minut keskelle kellaria: 214 euroa, ja rivi sanoi "kukkakauppa – Rosa Blossom".
Meidän perheessämme ei osteta kukkia ilman syytä. Isäni, Reino, sanoi aina, että kukat ovat rahan heittämistä ikkunasta, paitsi hautajaisissa ja äitienpäivänä. Joel ei ole koskaan ostanut minulle kukkia edes syntymäpäivänäni. Joten kysyin itseltäni pesukoneen hurinan seassa: kenelle?
En sanonut mitään heti. Panin kuitin pöydälle keittiössä, teetä keittämään, ja katsoin television iltauutisia kuin mitään ei olisi tapahtunut. Joel tuli kotiin puoli yhdeksän, haisi oluelta ja jonkun toisen hajuvedeltä, jota en tunnistanut ollenkaan – ei ainakaan mikään, mitä hänen entinen kumppaninsa Noora koskaan käytti.
"Äiti, onko teetä jäljellä?"
"On. Istu."
Hän istui, ja minä työnsin kuitin pöydän poikki hänen eteensä ilman sanaakaan. Katsoin, kuinka hänen naamansa muuttui – ensin hämmennys, sitten jokin, jota en ollut nähnyt siinä pitkään aikaan. Häpeä, ehkä. Tai pelko siitä, että jäi kiinni.
"Se ei ole mitä luulet."
"En luule mitään, Joel. Kysyn."
Hän pyöritteli teekuppia käsissään, ja minä odotin. Kello tikitti keittiön seinällä, se vanha Ankka-kello jonka isäni osti aikoinaan Anttilasta. Lopulta hän sanoi nimen, jota en ollut koskaan kuullut: Milla.
Milla, kolmekymmentäkuusi vuotta, työskentelee hammaslääkärin vastaanotolla Tampereella, ja Joel oli tavannut hänet kolme kuukautta sitten, kun hän kävi vielä säännöllisesti Tampereella hakemassa loput tavaransa Noorán asunnosta. He olivat käyneet treffeillä viisi kertaa. Kukat oli ostettu, koska Milla oli täyttänyt vuosia edellisenä viikonloppuna.
En ollut vihainen kukista. Olin vihainen siitä, että hän oli valehdellut minulle joka kerta kun sanoi menevänsä "kavereiden luo" tai "hoitamaan asioita entisen asunnon kanssa". Kolme kuukautta valheita saman katon alla.
"Miksi et sanonut mitään?"
"Koska tiesin miten reagoisit."
"Ja miten minä muka reagoisin?"
Hän ei vastannut heti. Sitten: "Niin kuin nyt."
Se satutti enemmän kuin pitäisi. Nousin, laitoin kupin tiskialtaaseen liian kovaa, niin että se kolahti, ja sanoin hänelle, että jos hänellä on joku elämässään, minä olen viimeinen ihminen joka sitä vastustaisi – olenhan odottanut vuosia, että hän löytäisi jonkun kunnollisen Nooran jälkeen. Mutta valehteleminen omalle äidilleen kolmen kuukauden ajan siitä syystä, että "tiesin miten reagoisit", se oli jotain aivan muuta.
Hän meni huoneeseensa, entiseen lapsuudenhuoneeseensa, jossa oli yhä juliste jostain jääkiekkojoukkueesta seinällä vuodelta 2009. Minä jäin keittiöön yksin, kuitti yhä pöydällä, ja mietin, mikä minua oikeastaan vaivasi.
Ei kukkien hinta. Ei Milla. Vaan se, että olin kuusikymmentäneljävuotiaana vaimonvirkaa toimittava äiti täysikasvuiselle miehelle, joka ei kertonut minulle mitään omasta elämästään, mutta odotti silti, että pesen hänen farkkunsa, teen hänen ruokansa ja pidän hänen huoneensa siistinä.
Seuraavana päivänä soitin siskolleni Ritvalle, joka asuu Raumalla, ja kerroin koko jutun. Ritva nauroi ensin – ei pahalla, vaan siksi että hänen oma poikansa oli tehnyt samanlaisen tempun vuosia sitten – ja sitten hän sanoi lauseen, joka jäi mieleeni: "Sinikka, sinä et ole hänen palvelijansa. Olet hänen äitinsä. Se on eri asia."
Illalla, kun Joel tuli töistä, hänen kasvoillaan oli yhä se sama arka ilme. Odotin, että hän puhuisi ensin, mutta hän vain haki lautasen ja alkoi lämmittää eilisiä lihapullia mikrossa.
"Joel."
"Niin?"
"Ensi viikolla haet omat vaatteesi pesukoneesta itse. Minä en enää lajittele sinun taskujasi."
Hän katsoi minua, mikro piippasi hänen takanaan, ja hän sammutti sen mekaanisesti.
"Onko tämä sen kukkakuitin takia?"
"Tämä on sen takia, että sinä olet kolmikymmenkaksivuotias mies, joka asuu äitinsä luona ja käyttäytyy kuin teini, joka salaa tyttöystävän vanhemmiltaan. Minä en ole vanhempasi tässä mielessä enää. Rakastan sinua, mutta en aio olla sinun peittelijäsi enkä pesijäsi samaan aikaan."
Hän ei sanonut mitään pitkään aikaan. Sitten hän istui pöydän ääreen, työnsi lautasen syrjään, ja alkoi puhua – oikeasti puhua, ensimmäistä kertaa kuukausiin. Milla ei ollutkaan mikä tahansa juttu. Hän oli pelännyt tuoda tätä esiin, koska Noora-suhteen loppu oli ollut niin raskas koko perheelle, ja hän ei halunnut kuulla taas kysymyksiä siitä, "onnistuuko tämäkin".
Kuuntelin, mutta en perunut sanojani pesukoneesta.
Seuraavana lauantaina Joel toi Millan kylään, ensimmäistä kertaa. Milla oli tuonut mukanaan pullapitkon Puuharin leipomosta ja puhui suoraan, katsoi silmiin, kysyi minulta asioita eikä vain jutellut kohteliaisuuksia. Pidin hänestä heti enemmän kuin olisin halunnut myöntää.
Mutta se, mikä oikeasti muuttui, ei ollut Milla. Se oli minä.
Kolme viikkoa myöhemmin löysin K-Citymarketin lähellä olevasta liikehuoneistosta vapaan yksiön, kuudennessa kerroksessa, näköalalla joen yli, 590 euroa kuukaudessa. Joel maksoi puolet vuokrasta ensimmäisiltä kolmelta kuukaudelta, koska hän vaati sitä itse – ei minä. Sanoin hänelle suoraan, kun allekirjoitimme vuokrasopimuksen välittäjän toimistossa, kynä yhä kädessäni: "Tämä ei ole rangaistus sinulle. Tämä on minulle."
Hän muutti yksiöön lokakuun alussa yhdessä Millan kanssa, jonka vuokrasopimus Tampereella päättyi samaan aikaan. Minä pesen enää vain omat vaatteeni, ja pyykkitupa kellarissani haisee edelleen samalta homeelta ja pulverilta, mutta nyt siellä on hiljaisempaa, ja se on hyvä hiljaisuus.
Kuitti K-Citymarketista on yhä laatikossani keittiön kaapissa, 214 euroa, "kukkakauppa – Rosa Blossom". En tiedä miksi säilytin sen. Ehkä siksi, että se oli se pieni paperinpala, joka pakotti minut lopulta kysymään itseltäni, kenelle minä oikeastaan olen elänyt viimeiset kuusi kuukautta – ja vastaus ei ollut se, mitä olisin toivonut kuulevani.
