— Sinun uusi anoppisi vielä näyttää hampaansa, sitten tajuat, että minä olin enkeli, sihisi Rauha luurin toisessa päässä, ja Sanna painoi puhelimen olkapäänsä ja korvansa väliin, koska molemmat kädet olivat kiinni matkalaukun vetoketjussa.
Yhdeksäntoista vuotta. Niin kauan Sanna oli ollut naimisissa Rauhan pojan kanssa, ja niin kauan hän oli kuunnellut, miten entinen anoppi kääntää jokaisen lauseen veitseksi ilman että ääni edes nousee. Rauha ei koskaan huutanut vieraiden edessä. Hän teki sen hienovaraisemmin — huokauksella, tauolla, lauseella joka jäi roikkumaan ilmaan kuin epäilys. Ja Sannan entinen mies oli uskonut jokaisen sanan kuin evankeliumia.
— Äiti, mä oon valmis! Onni-poika ryntäsi eteiseen reppu selässään. Yksitoista vuotta, silmälasit jotka valuivat aina nenän päähän, ja se sama itsepäinen leukalinja kuin isällä — vaikka isää ei enää kuvioissa ollutkaan.
— Hienoa, Sanna hymyili pojalleen. — Joonas tulee ihan kohta hakemaan meidät.
— Onks sen vanhemmilla ihan oikeesti mökki saaressa? Ja vene?
— On sauna, on vene, ja äiti sano että siellä on jopa hyttysverkot ikkunoissa, mikä on Nurmeksessa ihan luksusta.
Onni hihkaisi ja juoksi tarkistamaan uistimensa vielä kerran. Sanna katsoi peiliin eteisen kaapin ovessa. Raskaus ei vielä näkynyt väljän mekon alta. Yhdeksän viikkoa. Uusi elämä, joka oli alkanut aivan silloin, kun hän oli luullut ettei mitään uutta enää tulisi.
Puhelin värähti pöydällä keittiössä. Hän tiesi jo ennen kuin katsoi näyttöä.
— Sanna, mä täs, Rauhan ääni oli siirappisen lämmin. — Miten voit, kultaseni?
— Ihan hyvin. Me ollaan lähdössä.
— Minne te ny taas ollaan menossa?
— Joonaksen vanhempien luo. Mökille, saareen.
Hiljaisuus. Sanna melkein kuuli, miten huulet puristuivat viivaksi linjan toisessa päässä.
— Tutustumaan siis. Uuteen anoppiin.
— Niin.
— No no. Sähän oot aikuinen ihminen, päätät ite. Mutta minä en kiirehtis. Ne on aina alkuun makeita. Sit myöhemmin…
— Mun pitää pakata vielä.
— Odota hetki. Mä vaan varotan. Tiedät ite miten se menee. Nainen jolla on lapsi toisesta miehestä — se on aina sellanen… no, tiedät kyllä. Ne on varmasti jo puhuneet keskenään että sä oot se eronnut. Kimpaleen kanssa.
— Mun poika ei oo mikään kimpale.
— Ei tietenkään, ei tietenkään. Mä sanon tän ihan rakkaudesta. Muista vaan et se Marja-Terttu voi olla ihan samanlainen kun minä. Me anopit ollaan kaikki samasta puusta. Se on veressä.
— Mun täytyy mennä.
— Soita sit iltapäivällä, kerro miten meni. Mä haluun tietää miten mun pojanpojalla menee. Ja muuten — milloin mä saisin Onnin viikonlopuks? Me ei olla nähty niin pitkään aikaan…
— Soitan myöhemmin, Sanna painoi puhelun poikki. Kädet tärisivät sen verran, että hän laski kännykän pöydälle ennen kuin se putosi.
Joka ikinen keskustelu tämän naisen kanssa päättyi samalla tavalla: siltä tuntui kuin joku olisi kastanut sinut järveen toukokuussa ja pitänyt pintaa alempana kuin oli mukava.
Ovikello soi. Joonas. Hän seisoi rapulla — pitkä, hymyilevä, auton avaimet kädessä, ja jokin Sannan sisällä hellitti sekunnin ajaksi.
— Valmiina seikkailuun? Joonas katsoi häntä silmiin. — Hei. Sä oot kalpee. Mitä tapahtu?
— Ei mitään.
— Sanna.
— Rauha soitti. Varoitti mua sun äidistä. Sano että kaikki anopit on samanlaisia.
Joonaksen ilme synkkeni.
— Ja mitä sä siihen?
— Mä… Sanna käänsi katseensa ikkunaan, jossa naapurin koira raapi kynsillä terassin lasiovea päästäkseen sisään. — En tiedä. Jossain sisälläni varmaan pelkään, että se on oikeessa.
Joonas otti häntä olkapäistä.
— Kuuntele nyt. Mun äiti ei oo sun eksän äiti. Mun perhe ei oo sun vanha perhe. Ja jos sä menet sinne ajatellen että siellä odottaa ansa, sä löydät sen. Vaikka sitä ei ois olemassakaan.
— Mä ymmärrän.
— Et sä ymmärrä. Sua on opetettu yheksäntoista vuotta olemaan luottamatta. Sitä ei paranneta kuukaudessa. Mutta mä pyydän — anna mahdollisuus. Katso ja kuuntele. Ilman suodatinta.
Sanna nyökkäsi.
Onni juoksi eteiseen reppu heilahdellen.
— Mennäänks? Mennäänks?
— Mennään, Joonas virnisti pojalle. — Mutta sovitaan yks juttu — jos sä saat isompaa kalaa ku mun isä, älä leveile liikaa. Sillä on herkkä ego.
Poika räjähti nauruun.
Sanna otti kassin ja lähti perässä. Taskussa puhelin värähti uudestaan. Hän ei vilkaissutkaan. Tiesi että se oli taas Rauha, uudella annoksella myrkkyä huolenpidon naamion alla.
Matka Nurmekseen kesti reilun tunnin. Auto kääntyi soratielle, ja puiden välistä alkoi näkyä laituri ja sen jälkeen talo — vanha hirsimökki punaisella maalilla, kuisti ja pihlaja, jonka marjat olivat vielä vihreitä.
Sanna puristi käsiään sylissään.
— Rentouta sormet, Joonas sanoi katse tiessä. — Sä oot niin valkonen et pelkään ne irtoo.
— Hauskaa.
— Mä oon tosissani. Äiti on tarkkanäköinen nainen, mutta jos sä tuut sisään tolla naamalla, se luulee et mä oon tehny jotain.
Auto pysähtyi pihaan. Talosta astui ulos nainen, viisikymppinen, lyhyt tukka, kesämekko, ja hänen perässään mies samaa ikäluokkaa, ryhdikäs, aurinkoinen iho.
— Tulitte! Marja-Terttu käveli portaat alas. — Mä ehdin jo huolestua.
— Äiti, me ajettiin vaan tunti.
— Tunti on ikuisuus ku odottaa.
Hän tuli Sannan luo ja halasi. Vain niin, vailla kysymyksiä, vailla arviointia.
— Hei Sanna. Mä oon iloinen et pääsin viimein tapaamaan sut. Joonas on puhunu susta niin paljon et must tuntuu me tunnettais jo.
Sanna jähmettyi. Hän ei tiennyt miten reagoida moiseen yksinkertaisuuteen.
— Hei.
— Ja tää on siis Onni? Marja-Terttu kääntyi pojan puoleen. — Vau, mikä vakava mies. Antti, kato minkälainen vieras meille tuli!
Isäntä tuli lähemmäs ja ojensi kätensä Onnille.
— Moi, kalastaja. Osaakko heittää vapaa?
Onni nyökkäsi epävarmasti, ja Antti nauroi lämpimästi, vei pojan laiturille näyttämään uistimia.
Iltapäivä kului hitaasti — grillikatoksessa paistui makkaraa, järvi kimalsi, ja Marja-Terttu kaatoi Sannalle mustikkamehua kysymättä miksi hän kieltäytyi oluesta. Kukaan ei kysynyt eron syitä. Kukaan ei vilkaissut Onnia epäluuloisesti. Kun poika kaatoi vahingossa limonadin pöydälle, Marja-Terttu vain nauroi ja sanoi, että hän itse kaataa aina jotain, kun on innoissaan.
Illalla, kun Onni nukahti yläkerran vierashuoneessa vapa vielä kädessä, Sanna istui laiturilla Joonaksen vieressä. Vesi oli tumma ja tyyni, ja jostain metsästä kuului pöllön huhuilu.
— No? Joonas kysyi.
— En löytänyt ansaa, Sanna sanoi. — Etsin koko päivän. Ei ollut.
— Kerroinhan.
Puhelin värähti hänen taskussaan yhdeksännen kerran sinä päivänä. Tällä kertaa hän katsoi näytön: seitsemän soittoyritystä ja viesti — "SOITA HETI, KYSE ON ONNISTA."
Sanna soitti takaisin, käsi vapisematta ensimmäistä kertaa koko päivänä.
— Mitä nyt, Rauha?
— Vihdoinkin! Kuule, mä soitin sun eksälle. Kerroin että sä viet mun pojanpoikaani tuntemattomien ihmisten mökille jonnekin metsän keskelle. Mä oon oikeasti huolissani turvallisuudesta.
— Onni on turvassa, hän on nukkumassa.
— Kuinka voit olla varma? Etkö ymmärrä että sä altistat lapsen vieraille ihmisille, jotka…
— Rauha. Sanna keskeytti, äänessä rauha jota hän ei tiennyt itsellään olevan. — Kuuntele nyt kerran loppuun asti. Mä oon tänään nähnyt naisen, joka halasi mua ensi tapaamisella ilman yhtäkään kysymystä mun menneisyydestä. Joka kaatoi mun pojalle mehua ja opetti hänen isäpuolensa isää heittämään vapaa. Se on ero, jota sä et koskaan pystyny mulle tarjoamaan yheksässätoista vuodessa.
— Miten sä uskallat—
— Ja vielä yks asia. Mä oon raskaana, yhdeksättä viikkoa. Onni saa pikkusiskon tai -veljen keväällä. Ja mä en aio antaa kenenkään, edes sun, myrkyttää tätä lasta samalla tavalla ku sä yritit myrkyttää mua yheksäntoista vuotta.
Hiljaisuus linjan päässä oli erilainen kuin ennen — ei laskelmoiva, vaan tyrmistynyt.
— Sä… oot raskaana? Kenen?
— Joonaksen. Ja tästä lähtien mä hoidan tän perheen asiat itse, ilman että sä soittelet mun eksälleni tai kenellekään muullekaan levittämässä pelkoa. Jos sä haluut nähdä Onnia, sovitaan tapaamiset mun kautta, ilman yllätyssoittoja ja ilman uhkakuvia.
— Sä et voi kieltää mua näkemästä lastenlastani!
— En kiellä. Mä vaan lopetan sen, että mun elämästä tulee sun näyttämö. Hyvää yötä, Rauha.
Sanna painoi puhelun poikki ja laski puhelimen laiturin lankkuja vasten. Joonas katsoi häntä kysyvästi.
— Kerroin äidille, Sanna sanoi. — Ja Rauhalle. Molemmille samalla kertaa.
— Ja?
— Ja huomenna soitan asianajajalle. Meidän piti muutenkin päivittää elatussopimus lapsen synnyttyä — nyt teetän samalla paperit, joissa Onnin tapaamiset Rauhan kanssa kulkevat vain mun kautta, kirjallisesti sovittuina. Ei enää yllätyssoittoja eksälle, ei pelottelua.
Järvi lipatti laiturin alla. Jostain talon suunnasta kuului Antin nauru — hän oli varmaan kertomassa Marja-Tertulle jotain kalatarinaa, joka oli kasvanut kertoja kohden.
Kolme viikkoa myöhemmin Sanna istui asianajajan toimistossa Joensuussa, kansio edessään pöydällä. Siinä oli uusi sopimus: Onnin tapaamiset isovanhempien kanssa vain ennalta sovittuina ajankohtina, kirjallisella vahvistuksella, ilman että kukaan soittelisi lapselle suoraan tai ilmestyisi koulun pihalle ennalta ilmoittamatta — asianajaja oli lisännyt sen kohdan Sannan pyynnöstä, sen jälkeen kun Rauha oli kerran hakenut pojan koulusta kysymättä lupaa.
Rauha ei koskaan enää päässyt kolmen soiton sisään Sannan puhelimeen samana päivänä. Kevään koittaessa Marja-Terttu ompeli vauvalle peiton, jonka reunaan oli kirjottu pieni ahven — Onnin ideasta, koska "pikkuveljen pitää tietää heti että täällä kalastetaan."
