Minä olen Juha, 38-vuotias sähköasentaja Tampereelta. Ja minä seison tässä Helsinki-Vantaan lentokentällä keskellä yötä, kädessäni puoliksi juotu kahvikuppi, joka ehti jäähtyä ennen kuin ehdin ottaa toista kulausta. En ole nukkunut kunnolla kolmeen vuorokauteen. Silmäni ovat kuivat, päässä jyskyttää, ja taskussa puhelin värisee kerran toisensa jälkeen — äiti soittaa jo neljättä kertaa tunnin sisällä. En vastaa.
Mun poika Aaro on melkein yhdeksän. Ja Aaro kuolee.
Ei siitä pääse mihinkään. Lääkäri sanoi sen meille kolme kuukautta sitten keskiviikkona kello 14.35, ja mä muistan sen kellonajan tarkemmin kuin oman hääpäiväni. Se oli huone 412, Taysin lasten syöpäosastolla. Ikkunasta näkyi parkkipaikka, jossa joku mies potki rengasta sinisestä Nissanistaan. Mä katsoin sitä miestä koko sen ajan, kun lääkäri puhui. Potki ja kiroili, potki ja kiroili. Mä olisin halunnut olla se mies. Potkia jotain. Huutaa jollekin. Tehdä mitä tahansa muuta kuin istua siinä tuolissa kädet polvilla, kun mun vaimo Sanna puristi mun rannetta pöydän alla niin lujaa, että sormet menivät tunnottomiksi.
Mutta ei siitä sen enempää. Se ei ole se, mistä tämä tarina kertoo.
Tarina kertoo siitä, mitä tapahtui Pariisissa.
—
Unelmat säätiö oli ottanut yhteyttä sairaalan kautta. Joku sosiaalityöntekijä oli kertonut Aarosta, ja säätiöstä oli soitettu Sannalle tiistai-iltana, kun mä olin vielä töissä. Ne halusivat tietää, mikä on Aaron suurin unelma. Sanna oli itkenyt puhelimeen puoli tuntia eikä osannut sanoa mitään.
Aaro vastasi heti, kun kysyttiin.
– Disneyland, se sanoi. – Se on ainoa paikka, missä en oo vielä käynyt ja missä mä haluun käydä.
Ei yhtään epäröintiä. Lapsen vastaus, puhdas ja suora kuin veitsi.
Kuukautta myöhemmin me istuttiin lentokoneessa. Säätiö oli hoitanut kaiken — liput, hotellin, pääsyliput, vakuutukset. Meidän ei tarvinnut tehdä muuta kuin pakata Aaron lääkkeet ja tulla ajoissa. Se tuntui epätodelliselta. Me oltiin koko kevät eletty siinä maailmassa, jossa kaikki piti järjestää itse, sillä me oltiin totuttu siihen, että jokainen päivä oli suunnittelua, laskemista, pelkäämistä. Ja nyt joku muu kantoi sen taakan. Se tuntui melkein väärältä.
Aaro istui ikkunapaikalla. Sillä oli yllään harmaa huppari, jonka hihassa oli sydänmainos — joku sairaalan vapaaehtoinen oli jättänyt sen sille joskus. Se huppari oli liian iso, mutta Aaro vaati saada pitää sitä. Sanna istui meidän välissä, niin kuin aina. Lentokenttä näkyi alhaalla: kiitorata, pieniä autoja, miehiä heiluttamassa oransseja lippuja. Aaro painoi nenänsä ikkunaan ja hengitti puhki.
– Näät sä nää, iskä? Toi on meidän kone! Ja kato, toi tyyppi heiluttaa mulle!
Mä en nähnyt. Mä näin vain pojan, joka ei ollut nauranut viikkokausiin, ja nyt se nauroi niin, että hartiat tärisivät.
Lento lähti. Noustiin pilvien yläpuolelle, ja Aaro alkoi tentata lentoemäntää siitä, miten se vessa toimii pilvessä ja voiko ikkunasta tippua ulos ja mitä tapahtuu, jos painaa sitä punaista nappia. Lentoemäntä nauroi ja vastasi jokaiselle kysymykselle. Sanna piti mua kädestä. Me ei sanottu mitään. Ei ollut mitään sanottavaa. Jos avasin suuni, olisin itkenyt.
Koneen etuosan näyttö syttyi punaisella. Vielä tunti jäljellä. Aaro joi pillillä mehua, jonka oli saanut lentoemännältä, ja katseli pilvien varjoja alhaalla.
Silloin se tapahtui.
– Hyvät matkustajat, tässä puhuu kapteeni.
Normaali kuulutus, ajattelin. Säätietoja tai jotain. Mutta ääni ei sävyä muuttanut.
– Meillä on tänään lennolla erityinen vieras — Aaro, paikalla 14D. Aaro, toivottavasti olet nauttinut lennosta.
Kone hiljeni. Ei sellaista hiljaisuutta ole olemassakaan. Vain moottorien humina. Ihmiset käänsivät päätään, katsoivat ympärilleen. Aaro otti pillin suustaan ja tuijotti minua ja Sannaa, silmät selällään.
– Ja ennen kuin laskeudumme, haluan kertoa sinulle jotain tästä lennosta, mitä sinä et vielä tiedä, kapteeni jatkoi.
Sannan käsi puristui minun käteeni. Kylmä hiki. Mun takaraivossa napsahti jokin. Mitä se nyt sanoo? Mitä tämä on? Sydän hakkasi niin lujaa, että kuulin sen omissa korvissani.
Kapteeni piti tauon. Liian kauan.
– Aaro, tämä lento ei ole mikä tahansa lento. Tämä on lento, joka on täynnä ihmisiä, jotka tietävät, kuka sinä olet. Jokainen tämän koneen matkustaja on kirjoittanut sinulle jotain. Ja nyt pyydän jokaista avaamaan pienen kortin, jonka miehistö on jakanut teille.
En ollut huomannut. Ei kukaan meistä ollut. Mutta lentoemännät olivat jo ennen nousua jakaneet jokaiselle matkustajalle valkoisen kortin, jossa oli Unelmat säätiön logo. Ihmiset kaivoivat niitä nyt hämmentyneinä laukuistaan ja taskuistaan. Joku mies sivupenkillä avasi kortin ja katsoi meihin päin. Toinen nosti käden. Sitten kolmas. Kokonainen kone oli täynnä ihmisiä, jotka katsoivat Aaroa, ja jokaisella oli kortti kädessään.
– Aaro, minun nimeni on Leena, ja minä olen Peter, istuin edessäsi. Me olemme molemmat lentäneet tänään vain sinua varten. Tässä koneessa on sataseitsemäntoista ihmistä, jotka ovat tulleet mukaan säätiön vapaaehtoisina. Jokainen heistä tietää sinun nimesi. Jokainen heistä on tuonut yhden unelman lisää sinulle.
Mä en nähnyt mitään. Sanna itki ääneen, käsi suulla, kyyneliä niskaan ja poskille. Aaro katsoi kortteja eikä sanonut mitään. Pelkäsin, että se purskahtaa itkuun, että se ei kestä tätä. Mutta se vain katsoi.
Sitten kone alkoi taputtaa. Aluksi yksi, sitten kymmenen, sitten koko kone. Ihmiset osoittivat kortteja, jotkut itkivät, jotkut nauroivat. Joku vanha nainen sivupenkillä ojensi Aarolle pienen pehmokoiran, jolla oli keltainen rusetti kaulassa. Aaro otti sen ja puristi rintaansa vasten.
– Kiitos, se sanoi.
Se oli ainoa sana, jonka se sai sanottua. Ja se riitti.
Perillä Pariisissa kapteeni tuli itse koneen ovelle ja kätteli Aaroa, Sannaa ja minua. Se oli mies, jolla oli harmaat viikset ja sellainen katse, jota ei valehtele. Se sanoi, että se oli ollut säätiön vapaaehtoinen jo neljä vuotta, ettei se ollut koskaan nähnyt ketään, joka olisi sen arvoinen enemmän kuin Aaro.
Disneylandissa Aaro ajoi pientä punaista autoa autoradalla yksitoista kertaa. Se oksensi kerran, mutta nauroi sen jälkeen, koska «näin käy rosvoillekin». Se söi hattaraa, vaikka Sanna kielsi. Se osti postikortin, johon kirjoitti «Terkut», ja lähetti sen itse hotellin vastaanotosta.
Ja kun me lensimme takaisin viikkoa myöhemmin, sama kapteeni oli siellä taas. Ei enää yllätyksiä. Mutta se sanoi yhden lauseen, joka jäi muhun kiinni:
– Aaro, sinä et taistele yksin.
Kesti kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta, joista yhtenäkään päivänä en valittanut mistään. En työstä, en tiskeistä, en siitä, että Sanna unohti ostaa mun kahvin. Aaro kuoli kotona, omassa sängyssä, aamuyöllä. Se ei ollut pelokas. Se piti sitä pehmokoiraa sylissä.
Minä en osaa selittää, mitä minä tunsin. Mutta minä tiedän, mitä minä tein.
Minä otin sen valkoisen kortin, jonka joku matkustaja oli antanut Aarolle ja jonka Aaro oli piirtänyt täyteen pieniä autoja matkan aikana. Minä menin autoon, ajoin koko matkan Tampereelta Helsinkiin, ja vein sen Unelmat säätiön toimistoon. En jättänyt sitä postilaatikkoon. Menin sisään. Tiskin takana oli nuori nainen, jolla oli musta t-paita, jossa luki säätiön nimi. Minä sanoin: «Tämä kuului minun pojalleni Aarolle. Se lensi Pariisiin teidän avulla. Nyt minä annan tämän takaisin teille. Kiitos.»
Se ei ole mikään suuri ele. En anna rahaa, minulla ei ole rahaa. Mutta siinä kortissa on 117 nimeä. Minä kävin ne kaikki läpi sinä yönä Aaron kuoleman jälkeen. 117 nimeä. 117 unelmaa, joissa oli Aaron nimi. Minä luin ne kaikki ääneen autossa, matkalla Helsinkiin. Itkin jokaisen nimen kohdalla, mutta luin loppuun asti.
Se nainen tiskin takana otti kortin. Sanoi, että se on säätiön kokoelmissa, että he pitävät sen ikkunassa. Minä en tiennyt, onko totta. Mutta se ei ollut se, miksi minä sen vein.
Minä vein sen, koska minun piti tehdä jotain, millä on osoite ja ovi. En jaksanut enää kantaa sitä yksin kotona, laatikossa, sängyn alla. Minun piti jättää se jonnekin, missä se ei jää pölyttymään.
Ja nyt minä meen takaisin autolle. Kahvi on jäähtynyt. Puhelimessa on äidiltä viisi vastaamatonta puhelua.
Mä vastaan kuudenteen.
