Olen toiminut kätilönä jo kahdenkymmenenkuuden vuoden ajan, työskentelen synnytysosastolla Naistenklinikalla Helsingissä, ja sinä marraskuisena aamuna olin juuri aloittamassa vuorokausivuoroa — kello seitsemän, kun käytävässä haisee vielä desinfiointiaine yövuoron siivouksen jäljiltä ja ikkunan takana on pimeää, ei ollenkaan aamun näköistä.
Nainen tuotiin ambulanssilla puoli yhdeksän aikaan. Outi Mäkinen, neljäkymmentäseitsemän vuotta, toinen raskaus — mutta väliä edellisen kanssa lähes kaksikymmentäkolme vuotta, sillä vanhempi poika oli jo itsekin lapsia hankkinut. Tällaista näin harvoin: koko urani aikana ehkä viisi kertaa. Kirjasin tiedot ja vilkaisin äitiyskorttia — nainen oli tullut yksin, ilman miestään. Kysyin asiaa. Hän vastasi lyhyesti: mies oli töissä, komennuksella jossain Tampereen suunnalla, saapuisi vasta huomenna.
Mutta kyse ei ollut miehestä. Valmistellessani huonetta huomasin, että naisen puhelin värisi taukoamatta — hän katsoi näyttöä eikä vastannut. Ajattelin silloin, että kyse on varmaan töistä. Meillä käy niin, että naiset yrittävät synnytyssalissakin hoitaa vielä jotain kesken jäänyttä.
Kyse ei kuitenkaan ollut töistä. Soittaja oli anoppi.
Sain yksityiskohdat selville myöhemmin, kun Outi makasi jo synnytyksen jälkeisellä osastolla ja minä vein hänelle teetä neljän aikaan yöllä — protokollan mukaan ei kuuluisi, mutta tuon aina, jos nainen on yksin ilman omaisia vierellään. Hän ei nukkunut, tuijotti kattoa, ja istahdin hetkeksi sängyn laidalle kysyäkseni, sattuuko.
Kaikkea hän ei tietenkään kertonut. Mutta tarpeeksi, jotta sain kuvan kokonaisuudesta.
Anopin nimi oli Sirkka-Liisa, yli seitsemänkymppinen, asui samassa talossa, vain kerrosta alempana, Käpylässä. Kun Outi noin pari kuukautta sitten kertoi hänelle raskaudesta — ei ollut vielä ehtinyt edes ultraääneen, vain raskaustesti ja verikoe — anoppi ei onnitellut eikä halannut. Oli hiljaa parisen minuuttia, sanoi sitten: "Neljäkymmentäseitsemänvuotiaana? Häpeä koko taloyhtiölle. Ihmiset luulevat, ettei osannut ehkäistä." Ja lisäsi vielä sen, mitä Outi lainasi minulle lähes sanasta sanaan, sillä jokainen sana oli ilmeisesti jäänyt hänen mieleensä kuin naula: "Synnytä ja vie lapsi minne tahansa, kunhan ei tänne. En rupea vanhoilla päivilläni lastenhoitajaksi lapsenlapsilleni."
Lapsenlapset olivat Outin miehen edellisestä avioliitosta syntyneen pojan lapsia, jo aikuisia, yksi jo naimisissakin. Tätä lasta, jota Outi kantoi, anoppi ei suostunut edes kutsumaan lapsenlapsekseen — puhui siitä "myöhäisenä oikkuna".
Olen nähnyt paljon kahdenkymmenenkuuden vuoden aikana synnytysosastolla. Olen nähnyt synnyttäjiä, joilla on mustelmia villapaidan alla piilossa. Olen nähnyt nuoria naisia itkemässä, koska vanhemmat ovat heittäneet heidät ulos kotoa. Mutta että isoäiti suhtautuisi näin tulevaan lapsenlapseensa — se järkytti minuakin, vaikka kuvittelin, ettei minua enää mikään yllätä.
Synnytys ei ollut helppo. Iän vuoksi verenpaine nousi, lapsivedet olivat menneet aikaisin, ja keisarinleikkaus päätettiin tehdä kiireellisenä puoli kahden aikaan yöllä. Seisoin anestesialääkärin vieressä ja pidin Outia kädestä, kun spinaalipuudutusta annettiin, ja hän sanoi minulle lauseen, jonka muistan: "Jos selviän, synnytän silti. Olen odottanut tätä mahdollisuutta kaksikymmentäkolme vuotta, enkä välitä, mitä Sirkka-Liisa sanoo."
Tytön nimeksi tuli Aino. Hän syntyi kello 2.14, kolme kaksisataakaksikymmentä grammaa, terve, ja huusi niin että kuului käytävälle asti.
Outin mies, Jorma, saapui aamulla heti kun pääsi komennukselta — kyydillä Tampereelta, sieltä bussilla Helsinkiin. Ryntäsi huoneeseen takki päällä, halasi vaimoaan, katsoi pitkään tytärtä kuvakoppinsa lasin läpi — komplikaatioiden vuoksi vauvaa pidettiin vuorokausi lastenlääkärin tarkkailussa. Seisoin vieressä täyttämässä potilaskorttia ja näin, kuinka hän itki häpeilemättä, seisoi vain ja itki, ja sanoi sitten vaimolleen: "Äiti ei astu kynnyksemme yli ennen kuin pyytää anteeksi. Piste."
Kolme päivää myöhemmin, kun Outi kotiutui, olin juuri vuorossa ja autoin häntä pakkaamaan tavaroita. Käytävällä seisoi tuolloin nainen harmaassa villakangastakissa — tunnistin hänet heti, sillä hän oli käynyt aiemminkin teho-osaston oven takana, mutta häntä ei päästetty sisään, joten hän seisoskeli aulassa puhelinta tuijottaen. Tämä oli Sirkka-Liisa.
Hän tuli lähemmäs, kun Outi istui jo pyörätuolissa lapsi sylissään, ja alkoi puhua siitä, että "kaikki ymmärrettiin väärin", että hän "oli huolissaan terveydestä, ei vastustanut lasta". Outi ei nostanut katsettaan. Otti laukustaan kirjekuoren — olin nähnyt hänen valmistelevan sitä jo edellisenä iltana, kun hän luuli minun jo poistuneen huoneesta, mutta olin itse asiassa siivoamassa tiputuslaitetta viereisessä boksissa.
Kirjekuoressa oli kaksi valokopiota. Ensimmäinen oli hakemus, jolla Käpylän asunnon osuus oli aikoinaan, jo ennen Outin ja Jorman häitä, siirretty anopilta ensimmäisestä avioliitosta syntyneelle pojanpojalle — samalle aikuiselle pojalle, jonka vuoksi hän muka "ei halunnut ryhtyä lastenhoitajaksi". Toinen dokumentti oli notaarilta saatu todistus siitä, että Outi peruuttaa valtakirjan, jolla hän oli kuuden vuoden ajan hoitanut Sirkka-Liisan asioita taloyhtiön ja viranomaisten kanssa, koska anopin näkö oli huono eikä hän itse jaksanut asioida virastoissa.
"Valtakirja ei ole enää voimassa tästä päivästä lähtien", Outi sanoi tasaisesti, huutamatta. "Isännöitsijän luo saat mennä itse tai sen pojanpojan kanssa, jolle asunnon kirjoitit. Minulla on nyt muuta tekemistä — tytär kasvaa."
Sirkka-Liisa seisoi kirjekuori kädessään, eikä ilmeisesti ensimmäistä kertaa koko sinä aikana, kun olin häntä nähnyt, keksinyt mitä vastata. Katsoi vain perään, kun harjoittelija työnsi pyörätuolia hissille ja Jorma kantoi laukkua pidellen ovea auki.
Ajattelin silloin: niinkin se voi mennä. Ei huutoa, ei kyyneleitä, ei äänekästä selvittelyä — vain yksi paperiarkki, joka kertoo kaiken tarpeellisen.
Aino täyttänee nyt, jos laskin oikein, jo neljä vuotta — en tietenkään ole enää tavannut sitä perhettä, potilaamme harvoin palaavat, paitsi seuraaviin synnytyksiin. Mutta yhden asian muistan tarkasti: kun Outi nousi miehensä autoon kotiutuessaan, hän vilkaisi vielä synnytysosaston ovea, jonka edessä anoppi yhä seisoi harmaassa takissaan, ja nyökäytti vain vartijalle, joka piti ovea hänelle auki. Siinä kaikki. Ovi sulkeutui.
