Nimeni on Petri Alanko, olen neljäkymmentäkolme vuotta, ja korjaan autoja Riihimäellä samassa hallissa, jonka isäni rakensi vuonna kahdeksankymmentäseitsemän. Kerron tämän oman puoleni siitä, mitä anoppini on varmasti jo ehtinyt kertoa naapureilleen kahvipöydässä omalla tavallaan.
Menin naimisiin Hannan kanssa yksitoista vuotta sitten. Hänen äitinsä, Sirkka-Liisa, asuu edelleen samassa rivitalossa Hämeenlinnassa, jossa Hanna kasvoi, ja joka kesä hän tulee meille kolmeksi viikoksi "auttamaan lasten kanssa" — niin hän sen aina muotoilee, vaikka todellisuudessa hän järjestää keittiön kaapit uusiksi ja kertoo minulle, että moottoriöljyn haju tarttuu vaatteisiin.
Se, mitä Sirkka-Liisa ei tiedä — tai oikeastaan tietää hyvin, mutta ei sano ääneen — on se, että olen viimeiset kolme vuotta maksanut hänen asuntonsa vastikkeen. Hannan isä kuoli kaksitoista vuotta sitten, eläke ei riitä, ja lapset eivät saa tietää, koska Sirkka-Liisa häpeää. Minä en häpeä. Minä vain väsyn siihen, että minua kohdellaan miehenä, joka haisee bensiinille eikä osaa pitää lusikkaa oikein kädessä.
Viime heinäkuussa, kun hän oli taas meillä, hän istui keittiön pöydän ääressä ja laski ääneen, paljonko työni tuottaa tunnissa verrattuna siihen, mitä hänen edesmennyt miehensä tienasi insinöörinä. Hanna oli töissä, lapset uimassa naapurin pihalla. Minä olin juuri tullut hallista, kädet vielä mustat, ja kuulin hänen sanovan Hannalle puhelimessa: "no ei se mikään ura ole, se on käsityötä, kuka tahansa oppisi sen."
En sanonut mitään silloin. Menin suihkuun ja mietin autotallini seiniä: siellä on isäni valokuva vuodelta yhdeksänkymmentäkaksi, hymyilee öljyisen moottorin vieressä, ja siellä on kaikki mitä olen rakentanut sen jälkeen kun hän kuoli — kolme nostinta, oma diagnostiikkalaite, kaksi työntekijää palkkalistalla.
Elokuun alussa tuli kirje. Sirkka-Liisa oli käynyt lakimiehen luona keväällä, kertomatta kenellekään, ja järjestänyt niin, että rivitalon osake siirtyisi kokonaan hänen sisarensa pojalle Tampereella — mies jota hän oli tavannut ehkä viisi kertaa elämässään, mutta joka "osasi puhua asioista fiksusti", kuten hän sanoi. Ei Hannalle. Ei lapsille. Minulle hän ei ollut edes maininnut, että hän kävi lakimiehellä, vaikka olin se, joka vei hänet sinne autolla kaksi kertaa "terveystarkastusta varten".
Löysin kirjeen sattumalta, kun hain postia laatikosta ennen kuin Hanna ehti kotiin. Avasin sen, koska osoite oli meidän, ja Sirkka-Liisa oli merkinnyt sen "kiireelliseksi, avataan heti".
Istuin autotallin portailla puoli tuntia se kirje kädessäni. En soittanut kenellekään. Ajattelin isääni, joka sanoi kerran, kun olin kaksikymmentä ja häpesin haalareitani jonkun tytön äidin edessä: "Petri, kädet jotka tekevät työtä, ei niitä koskaan tarvitse piilottaa."
Seuraavana päivänä menin pankkiin ja lopetin vastikkeen maksamisen. En selittänyt Hannalle miksi — vielä. Soitin kirjanpitäjälleni ja pyysin kaikki kuitit kolmen vuoden ajalta, jokainen tilisiirto, yhteensä kaksikymmentäkuusituhatta neljäsataa euroa.
Kaksi viikkoa myöhemmin Sirkka-Liisa soitti Hannalle itkien, että "pankki ilmoitti maksun myöhästyneen" ja että hän "ei ymmärrä mitä on tapahtunut". Hanna tuli hallille, kädessään puhelin, kysyi suoraan: "Petri, maksatko sinä äidin vastiketta?"
Näytin hänelle kansion. Kaikki kolmen vuoden tiliotteet, järjestyksessä, ja kirjeen kopio, jonka olin ottanut ennen kuin laitoin alkuperäisen takaisin postilaatikkoon koskemattomana. Hanna luki kirjeen kahdesti keittiön pöydän ääressä, sormi liikkuen rivi riviltä, ja sitten hän soitti äidilleen.
En ollut mukana siinä puhelussa — Hanna meni ulos terassille. Mutta kuulin osan: "…miksi et kertonut… …kolme vuotta, äiti, kolme vuotta hän on maksanut sen sinun puolestasi eikä sanonut sanaakaan…"
Sirkka-Liisa tuli meille seuraavana lauantaina, ensimmäistä kertaa ilman ilmoitusta etukäteen. Istuimme kaikki kolme keittiön pöydän ääressä, ja hän yritti selittää, että testamenttiasia oli "vain varmuuden vuoksi, ei mitään henkilökohtaista". Minä laitoin pöydälle kansion vielä kerran ja sanoin: "Sirkka-Liisa, minä en pyydä sinulta anteeksipyyntöä siitä testamentista — se on sinun omaisuutesi, tee sillä mitä haluat. Mutta vastiketta minä en enää maksa. Et sinä etkä kukaan muu ole velvollinen maksamaan sitä puolestasi paitsi sinä itse."
Hän ei sanonut mitään pitkään aikaan. Sitten hän kysyi, hiljaa, katsomatta kumpaakaan meistä: "Mitä minä nyt teen?"
Vastasin, että Kelasta voi hakea asumistukea, ja että olin jo selvittänyt sen kirjanpitäjäni kanssa — hän voisi hakea sitä samana iltana netissä, jos halusi. Annoin hänelle paperin, jolle olin kirjoittanut Kelan numeron ja hakemuksen kohdat valmiiksi alleviivattuina.
Syyskuussa Sirkka-Liisa muutti pienempään yksiöön Hämeenlinnan keskustaan, kolmeenkymmeneenkahdeksaan neliöön, vastikkeeltaan puolet edellisestä. Hän maksaa sen nyt itse, asumistuen ja oman eläkkeensä yhdistelmällä. Rivitalon osake meni siskonpojalle Tampereelle, aivan kuten hän oli suunnitellut.
Hän soitti minulle marraskuussa, ensimmäistä kertaa suoraan minulle eikä Hannan kautta. Kysyi, voisinko katsoa hänen autoaan, jarrut vinkuivat. Vein sen halliin, vaihdoin palat, en veloittanut mitään. Kun hän tuli hakemaan autoa, hän seisoi ovella pitkään, katsoi nostimia ja diagnostiikkalaitetta, ja sanoi lopulta: "Isäsi olisi ollut ylpeä tästä paikasta." Se oli lähimpänä anteeksipyyntöä mitä hän on koskaan sanonut, ja minulle se riitti.
