Reijo Aaltonen ei ollut koskaan pitänyt helmikuusta.
Joulukuussa lumi vielä tuoksui joltain: pipareilta, glögiltä, valoketjuilta parvekekaiteissa. Tammikuussa ei enää odottanut mitään lämmintä. Mutta helmikuu valehteli joka vuosi. Päivällä katot tippuivat, katuasfaltti tummui auringossa, ja ilma haisi melkein sulavalta lumelta. Illalla kaikki jäätyi takaisin. Jalkakäytävät muuttuivat luistelukentiksi, räystäistä roikkui raskaita jääpuikkoja, ja pihoilla lumi oli harmaata ja kovaa kuin sementtiin sekoitettua.
Sinä iltana Reijo oli myöhässä. Hän oli viisikymmentäkuusi ja työskenteli varastomiehenä rautakaupan varastossa Tampereen Hervannassa, kohta yksitoista vuotta. Työ ei ollut pahin mahdollinen, mutta selkä jomotti illaksi, ja kipsipöly tuntui asettuneen jopa talvitakin taskujen saumoihin. Ennen sulkemista tuli vielä yksi kuorma laattoja ja putkitarvikkeita, rahtikirja ei täsmännyt, laskettiin uudelleen — kello oli jo lähes yhdeksän kun hän pääsi portista ulos.
Bussipysäkillä hän seisoi kaksikymmentä minuuttia. Kun bussi vihdoin tuli, se oli niin täynnä että ihmiset ovensuulla seisoivat leuka rinnassa. Reijo katseli sumuista ikkunaa, jossa apteekkien ja kahviloiden valot valuivat toisiinsa. Kadunlakaisijat olivat jo hiekoittaneet pysäkit, mutta jalkakäytävät olivat silti liukkaita.
Taskussa värähti puhelin. Tytär. *Isä, ootko jo kotona?*
Hän aikoi vastata, mutta bussi tärähti kuopassa, joku astui varpaille, ja puhelin livahti taskuun vastaamatta.
Sirkka asui Oulussa. Valmistumisen jälkeen jäänyt sinne, naimisiin, poika syntynyt. Isän kanssa puhuttiin yleensä sunnuntaisin — ei riitojen takia, vaan koska niin oli vain käynyt: työ, lapsi, kiire.
Edellisenä sunnuntaina Sirkka oli kuulostanut oudolta. Kysyi verenpainetta, kysyi jaksaako isä yksin asunnossa. Ja sitten yhtäkkiä:
— Isä, tulisitko keväällä meille edes viikoksi?
— Katsotaan.
— Sinä sanot aina niin.
— Ei koskaan tiedä mitä töissä tapahtuu.
— Työt eivät karkaa mihinkään.
Tytär vaikeni. Reijo kuuli taustalla lapsenlapsensa huutavan jotain piirustuksesta.
— Isä, mun täytyy mennä. Soitan ensi sunnuntaina.
Puhelu katkesi. Reijo ajatteli silloin, että olisi pitänyt suostua. Tai edes kysyä, oliko kaikki hyvin. Mutta päivät vierähtivät eikä hän soittanut takaisin.
Bussista hän jäi pois K-Citymarketin kohdalla, kotiin oli kymmenen minuuttia kävelyä. Päivällä lämpötila oli noussut lähes nollaan, nyt pakkanen oli taas iskenyt. Jää ratisi jalan alla. Tuuli kuljetti terävää pikkulunta pitkin katua, vaikka ennuste oli luvannut vain pilvisyyttä.
Kerrostalo seisoi hieman tien varresta erillään — tavallinen 70-luvun lamellitalo, halkeilleet parvekkeet, satelliittilautaset ikkunoiden alla. Muutamassa asunnossa paloi valo. Ensimmäisen kerroksen verhon takana välkkyi televisio.
Rappukäytävän edessä istui koira.
Reijo oli nähnyt sen aiemminkin. Iso, ruskehtavan valkoinen. Se oli asustellut pihalla jo pari kuukautta. Toisen kerroksen naapuri toi sille joskus ruokaa, lapset antoivat nakkeja, ja talonmies salli sen nukkua lämpöputken luona. Talossa sitä kutsuttiin milloin miksikin — joku Repuksi, joku Musteeksi, talonmies jostain syystä Igoriksi.
Nyt koira istui suoraan sillä polulla, joka johti eteisovelle.
— Siirry pois, kaveri. Mä oon tänään muutenkin ihan poikki.
Koira ei liikahtanut. Reijo astui oikealle — koira siirtyi oikealle. Vasemmalle — sama juttu.
— Mitä sä nyt oikein keksit?
Koira katsoi häntä tarkkaan, varuillaan.
— Mä en koske suhun, älä sä koske muhun. Sopiiko?
Reijo otti vielä askeleen. Koira nousi, murahti hiljaa ja tarttui hampaillaan hihan reunaan. Ei purrut — puristi kangasta ja veti taaksepäin.
— Hei! Irti!
Reijo tempaisi kättä, koira piti kiinni.
— Oletko sekaisin? Irti sanoin!
Hän perääntyi askeleen. Koira päästi heti irti, mutta asettui taas eteen. Hiha oli ehjä, vain märkä läiskä jäi.
— Siitäs kiitosta sait, kun ihmiset ruokkii, niin käyt käsiksi.
Koira haukahti lyhyesti ja käänsi katseensa oveen. Reijo nosti myös päätään. Sisäänkäynnin yläpuolella roikkui vanha peltikatos. Syksyllä taloyhtiö oli kerännyt rahaa sen korjaukseen, mutta osa asukkaista ei maksanut, osa väitti isännöitsijän hoitavan asian — ja niin katos jäi ennalleen. Katon reunalla lojui paksu, mustunut lumikuorma, jään peittämä, tihkuvat jääpuikot roikkuivat alla.
Reijo ei nähnyt siinä mitään erikoista. Hän aikoi jatkaa — koira syöksyi häntä vasten, painoi etutassut rintaan ja melkein kaatoi hänet.
— Mikä susta oikein tuli?!
Reijo perääntyi penkille asti.
Ja juuri sillä hetkellä katosta kuului rusahdus. Ensin hiljainen, kuin lumen alle taipuvan oksan ääni. Sitten tumma jyrähdys.
Reijo ehti tuskin nostaa katsettaan kun katolta irtosi valtava jää- ja lumimöykky ja putosi suoraan oven eteen. Isku oli niin kova että peltikatos vääntyi ja romahti kyljelleen jyskeen kanssa. Ilmaan lensi jäänsiruja, rappauksen palasia ja harmaata lumipölyä. Yksi jääpuikko lävisti muovisen roska-astian, toinen sinkoutui melkein penkin viereen.
Muutaman sekunnin ajan piha oli täysin hiljainen. Koirakaan ei haukkunut.
Reijo seisoi selkä puuta vasten ja tuijotti sisäänkäyntiä. Juuri siinä hänen olisi pitänyt olla. Ilman koiraa hän olisi jo hakannut ovikoodia. Ehkä juuri katoksen alla, koska summeri oli ollut rikki jo kuukausia ja piti painaa oikeasta kulmasta. Rappuun oli korkeintaan viisitoista metriä. Muutama askel tavallista kävelyä.
Ensimmäisen kerroksen ikkunasta pilkisti naapuri.
— Mikä se oli?!
Toinen ikkuna availtui.
— Voi luoja, romahtiko katto?
— Älkää tulko tänne! — huusi Reijo, ääni vapisten. — Sieltä voi tulla vielä lisää!
Koira seisoi vieressä, turkki lumipölyn peitossa. Reijo kyykistyi ja laittoi kätensä sen kaulalle.
— Tiesitkö sä? — hän kysyi hiljaa. — Miten sä saatoit tietää?
Koira hengitti raskaasti ja katsoi häntä tummilla silmillä.
— Sä pelastit mut…
Reijo veti sen lähemmäs. Turkista tuoksui kadulta, märältä lumelta, savulta. Se oli lämmin. Todellinen. Elossa.
Reijo tunsi yhtäkkiä ettei saanut henkeä täyteen. Kaikki mitä hän oli vuosikausia pitänyt sisällään — tapa olla valittamatta, olla näyttämättä pelkoa, vastata "ihan hyvin" vaikka mikään ei ollut hyvin — kaikki tuo murtui. Silmät kirvelivät.
— Kiitos, — hän kuiskasi turkin sisään. — Kuuletko? Kiitos.
Pihalle kerääntyi naapureita. Joku soitti pelastuslaitokselle, joku isännöitsijälle. Taloyhtiön puheenjohtaja huusi puhelimeen niin kovaa että kuulivat sisäkin asunnoissa.
— Mä tein vikailmoituksen jo kolme viikkoa sitten! Sanoivat että työryhmä tulee! Missä se työryhmä on?!
Naapuritalosta mies valaisi taskulampulla kattoa.
— Siellä roikkuu vielä pala. Kaikki pois sieltä!
Pelastajat eristivät sisäänkäynnin nauhalla. Nuori mies kypärässä tuli Reijon luo.
— Loukkasiko teitä?
— Ei.
— Varmasti? Osuiko mikään?
— En ehtinyt lähelle.
— Onnekasta.
Reijo katsoi koiraa.
— Ei se onnea ollut. Se ei päästänyt mua.
Pelastaja katsoi koiraa myös.
— Ihanko totta?
— Tarttu hihaan. Kahdesti esti tien.
Mies kyykistyi ja ojensi käden koiralle. Koira nuuski käsinettä muttei antanut silittää itseään. Se peräytyi ja istuutui uudelleen Reijon viereen.
— Näyttää siltä että se luottaa nyt vain teihin, — pelastaja hymyili.
Reijo nyökkäsi sanaakaan sanomatta.
He odottivat leikkipuiston laidalla, kunnes jäät oli piikattu pois ja katos tarkastettu.
— No mitäs mä nyt sun kanssa teen, — Reijo kysyi.
Koira kallisti päätä.
— Kotona ei just oo ruokaa. Vähän kaurapuuroainesta, kananmunia, pala kanaa pakkasessa. Ei edes kuppia sulle.
Koira hakkasi häntää lumeen.
— No kattos, jo iloitset. En mä oo vielä luvannut mitään.
Häntä hakkasi taas.
— Ovela.
Reijo otti puhelimen esiin. Ruudulla oli kaksi vastaamatonta puhelua Sirkalta ja viesti: *Isä, mikset vastaa? Mä oon huolissani.*
Tällä kertaa hän soitti heti takaisin. Tytär vastasi ensimmäisellä pirinällä.
— Isä, missä sä oot?
— Kotipihalla.
— Miks kesti näin kauan? Mä ehdin kuvitella mitä sattuu.
— Täällä sattui vähän jotain.
— Mitä ihmettä?
Reijo katsoi romahtanutta katosta.
— Katolta tuli lunta. Jään kanssa.
— Sun päälle?!
— Ei. En ehtinyt lähelle.
Toisessa päässä oli hetken hiljaista.
— Isä, — Sirkka sanoi lopulta, — sano ihan suoraan. Ootko ehjä?
— Ehjä.
— Varmasti?
— Varmasti, tyttö.
— Mikset ehtinyt?
Reijo vilkaisi koiraa.
— Mua pidätteli täällä yks tuttu.
— Mikä tuttu?
— Nelijalkainen.
— Isä, mä en tajua enää mitään.
— Täällä pihalla asuu koira. Se ei päästänyt mua rappuun. Tarttui hihaan ja veti takaisin. Muutaman sekunnin päästä kaikki romahti.
Sirkka huokaisi raskaasti.
— Voi luoja…
— Siinä se tarina.
— Ei se vielä lopu siihen. Mihin sä nyt menet?
— Kotiin. Naapurirapun kautta saa jo mennä.
— Entä koira?
Reijo katsoi sitä.
— Se myös kotiin.
— Kenen?
— Mun.
— Sähän oot aina sanonut ettei asuntoon kuulu eläimiä.
— Paljon mä oon sanonut.
Sirkka oli hetken hiljaa, sitten nauroi — nauru joka kuulosti melkein itkulta.
— Voi isä sentään.
— Mitä?
— Ei mitään. Mä oon vaan iloinen.
— Mistä?
— Koska sä teit vihdoinkin jotain mikä ei ollut suunnitelmassa.
Reijo hymyili itsekin.
— Näköjään mun puolesta on jo kaikki suunniteltu.
He pääsivät asuntoon naapurirapun takaoven kautta. Koira nousi neljänteen kerrokseen ilman hihnaa, jonka joku oli löytänyt varastosta. Ovella Reijo pysähtyi.
— No niin, tule sisään.
Koira astui kynnyksen yli ja jähmettyi eteiseen. Asunto oli kaksio Kalevan puolella: ahdas keittiö, vanha parketti, tapetit joita olisi pitänyt vaihtaa jo kauan sitten. Avioeron jälkeen Reijo ei ollut muuttanut juuri mitään — uusi jääkaappi, uudet ikkunat. Ex-vaimo asui jo vuosia Ruotsissa Göteborgissa; ensin soiteltiin, sitten vain onniteltiin synttäreinä. Sirkka oli ehdottanut isälle useasti asunnon myymistä ja muuttoa lähemmäs, mutta Reijo kieltäytyi aina. Hän sanoi sitä tottumukseksi omaan kaupunkiin. Todellisuudessa hän luultavasti vain pelkäsi muutosta.
Koira nuuski mattoa, seinää, kenkätelinettä. Ei mennyt pidemmälle.
— Mitä sä siinä seisot, — Reijo kysyi. — Et oo enää vieras.
Koira otti muutaman askeleen ja istuutui käytävän keskelle. Reijo riisui takin, haki kylpyhuoneesta vanhan pyyhkeen.
— Tassu tänne. Älä katso mua noin. Täällä on omat säännöt.
Koira nosti totellen etutassun.
— Ai jaa, sähän ymmärrät kaiken.
Likaisen turkin alta paljastui vaaleampi väri. Kaulassa näkyi vanhan pannan jälki.
— Eli sulla on ollut omistaja, — Reijo sanoi. — Minne se sitten katosi?
Koira käänsi katseensa.
— No hyvä on. Et halua kertoa — ei tarvi. Enkä mäkään kerro kaikkea heti.
Keittiössä Reijo suli palan kanaa, keitti sen ohran kanssa ja kaatoi ison muovikulhon täyteen. Koira odotti ensin, kuin ei uskoisi ruoan olevan sille.
— Syö nyt.
Koira lähestyi ja söi — ei ahnaasti, vaan hitaasti ja siististi.
Reijo laittoi vedenkeittimen päälle. Sitten kaivoi kaapista vanhan täkin, taittoi sen useaan kertaan ja asetti pattereiden viereen.
— Tää on sun paikka. Sohvalle ei vielä saa. Onko selvä?
Koira söi loppuun, joi vettä, meni täkille ja asettui.
Reijo istuutui keittiön pöydän ääreen. Kädet vapisivat vielä hieman. Silmien edessä kertautui jääkuorma putoamassa katokselle. Hän kuvitteli itsensä sen alle — ja työnsi ajatuksen heti pois.
Puhelimeen tuli viesti Sirkalta: *Me soitetaan huomenna illalla videopuhelu. Näytä meille pelastajamme.*
*Meidän.* Reijo luki sanan kahdesti.
Hän otti kupin, muttei ehtinyt maistaa, koska koira nousi ja tuli hänen luokseen. Painoi pään polvelle.
— Etkö sä nukahda?
Koira sulki silmät.
Reijo silitti sen päätä.
— Sulle pitäis keksiä nimi.
Hän kävi läpi tavanomaisia vaihtoehtoja: Repe, Musti, Kreivi, Rekku. Mikään ei istunut.
— Entä Jääkarhu? — hän kysyi. — Ei, tyhmä juttu.
Koira huokaisi hiljaa.
— Entä Onnenpekka?
Se avasi toisen silmän.
— Eikö tuokaan kelpaa?
Reijo katsoi ikkunasta ulos. Lumisade oli lakannut. Katuvalon valokeilassa leijui vielä muutama hidas hiutale. Jossain alhaalla työkone raapi jäänsiruja pois pihalta.
— Sä pelastit mut, — Reijo sanoi. — Sä oot niinku… Turva. Lyhyesti Tur.
Koira nosti päätään.
— Tur, — Reijo toisti.
Häntä hakkasi hiljaa lattiaan.
— Sovittu.
Sinä yönä Reijo ei saanut unta pitkään aikaan. Tur makasi täkillä sängyn vieressä, nosti aina väliajoin päätään tarkistaakseen että isäntä oli vielä paikalla. Puoli neljältä Reijo heräsi hiljaisuuteen, ojensi käden alas ja tunsi lämpimän koiranselän.
— Täällä sä oot, — hän kuiskasi.
Tur liikautti häntäänsä unissaan.
Aamulla Reijo soitti töihin ja pyysi ensimmäistä kertaa vuosikausiin vapaapäivän.
— Oletko kipeä? — varastopäällikkö ihmetteli.
— En.
— No mikä sitten?
— Pitää käydä eläinlääkärillä.
— Kenen luona?
— Eläinlääkärillä. Otin koiran.
Päällikkö vaikeni muutaman sekunnin.
— Reijo, oletko tosissasi?
— Ihan tosissani.
— No… mene sitten. Eilisen jälkeen olet sen ansainnut.
Eläinlääkäriasemalla selvisi että koira oli noin kuusivuotias, laiha, vanha vamma takatassussa mutta muuten terve. Sirua ei löytynyt. Nuori eläinlääkäri, kissa-pinssi valkotakin rinnassa, kysyi:
— Otitteko sen kauan sitten?
— Eilen.
— Ja luottaa jo näin?
— Meillä kävi vähän nopeasti kaikki.
— Näkyy.
Illalla Sirkka soitti. Vieressä pyöri seitsemänvuotias Väinö.
— Isoisä, näytä koira!
Reijo käänsi puhelinta. Tur istui sohvan vieressä uudessa sinisessä pannassa.
— Vau, se on iso!
— Iso on, — Reijo myönsi.
— Mikä sen nimi on?
— Tur.
— Miksi?
— Koska turvasi mut.
Väinö mietti hetken.
— Isoisä, onks se sun kanssa ikuisesti?
Reijo katsoi koiraa. Tur katsoi takaisin.
— Ikuisesti, — Reijo sanoi.
— Sit tulkaa meille molemmat!
Sirkka nauroi.
— Väinö, pitää ensin kysyä suostuuko isoisä.
Ennen Reijo olisi vastannut: "Katsotaan." Tai selittänyt työstä, matkan pituudesta, ettei koiraa voi jättää kenenkään hoteisiin. Nyt ei tarvinnut jättää ketään.
— Tullaan, — hän sanoi. — Heti kun sää lämpenee.
— Ihan tosissasi? — Sirkka varmisti.
— Sanoinhan.
Tytär hymyili tavalla joka muistutti lapsuudesta, kun isä haki hänet koulusta aikaisin ja he menivät syömään jäätelöä.
— No sitten mä odotan.
Puhelun jälkeen Reijo istui vielä pitkään keittiön ikkunan ääressä. Pihalta oli siivottu lumi ja jäänsirut pois. Sisäänkäynti oli yhä nauhoitettu, mutta ihmiset kulkivat naapurirapun kautta. Vanhan katoksen paikalla erottui vain vääntyneet metallipalkit tummana.
Tur makasi vieressä, kuono tassuilla.
Reijo ajatteli miten oudosti elämä joskus kääntyy. Vielä eilen hän oli kävellyt saman kadun jota oli kävellyt vuosikaudet — mielessä rahtikirjat, maksamaton sähkölasku, tyttären viesti johon vastaisi myöhemmin. Kaikki oli tuntunut tavalliselta, ennalta-arvattavalta. Sitten ilmestyi koira, joka ei antanut hänen ottaa muutamaa askelta.
Muutamaa tavallista askelta, joiden jälkeen ei olisi enää ollut sunnuntaisoittoja, matkaa Ouluun, uutta pantaa tai lämmintä koiran kylkeä sängyn vieressä.
Reijo raapi Turia korvan takaa.
— Tiedätkö, tyttö oli oikeassa. Mä oon lykännyt kaikkea liian pitkään.
Seuraavana viikonloppuna Reijo teki jotain mitä ei ollut tehnyt kymmeneen vuoteen: soitti kiinteistönvälittäjälle ja pyysi arviota asunnostaan. Kalevan kaksio, 54 neliötä, arvo noin 195 000 euroa. Ei hän myynyt sitä sillä viikolla, muttei kieltäytynyt enää ajatuksesta. Hän avasi laskimen puhelimessa, laski mitä jäisi jäljelle kun ottaisi pienemmän asunnon Oulusta, ja kirjoitti luvun paperille joka jäi jääkaapin oveen magneetin alle. Kolmekymmentäyhdeksäntuhatta. Sen verran jäisi säästöön, jos muuttaisi tyttärensä lähelle.
Katos korjattiin toukokuussa. Uusi, teräksestä, isännöitsijän lupauksen mukaisesti "kestää sata vuotta." Reijo katsoi sitä ikkunastaan aina ohi kulkiessaan, mutta ei enää pysähtynyt sen alle miettimään mitään.
Kesäkuun alussa hän pakkasi auton peräkonttiin matkalaukun, koiran ruokakupit ja Turin pannan varapatterit, ja ajoi neljä tuntia pohjoiseen. Väinö juoksi pihalle jo autotien varrella heiluttaen, ja Tur hyppäsi ulos ovesta ennen kuin Reijo ehti sitä pysäyttää. Sirkka seisoi ovella, käsi otsalla auringolta suojaten, ja katsoi kun isänsä nousi autosta hitaammin kuin ennen, mutta hymyillen tavalla jota tytär ei ollut nähnyt vuosiin.
— No niin, — Reijo sanoi. — Tässä me ollaan.
