Marraskuun tuulet Turussa purevat viistoon, suoraan Aurajoelta, ja Sanna Kivimäki tunsi sen jo portaikossa, kun kantoi matkalaukkua alas kolmannesta kerroksesta. Rappukäytävässä haisi joku naapuri paistanut lohta, ja alimman kerroksen ovi narahti — herra Nieminen kurkisti ulos, nyökkäsi ja veti oven kiinni takaisin. Tavallinen tiistai-ilta. Paitsi ei ollutkaan.
— Irja vieläkin kärttää, pitäisi laittaa hänet ruotuun. Ja kuulehan, hän on muka lähdössä kylpylään! Minä täällä mökillä sitten yksin rämpisin, — äiti oli sanonut puhelimeen, luullen ettei kukaan kuule. Sanna oli kuullut. Seisonut keittiön ovella, kädessään tyhjä maitopurkki, ja kuullut jokaisen sanan.
— Oletko ihan järjiltäsi? — äiti läimäytti kahvikupin pöytään niin että kahvi loiskahti pöytäliinalle, ruskea läikkä levisi kuin kartta. — Katto vuotaa, ja hän kylpylään suunnittelee!
Sanna seisoi eteisessä matkalaukun kanssa eikä ensimmäistä kertaa vuosikausiin tiennyt, kumpi oli vahvempi — syyllisyys vai halu silti lähteä. Sormet puristivat kahvaa niin että rystyset valkenivat. Ikkunan takana marraskuun räntäsade piiskasi lasia, ja päässä soi jo tuttu ääni: "Millainen normaali tytär jättäisi äitinsä tällaisena aikana?"
Äiti, Kaarina Kivimäki, istui keittiön pöydän ääressä huulet tiukkana viivana — pieni, kuivahtanut nainen, jonka katse silmälasien takaa painoi enemmän kuin mikään huuto. Nyt hän vaikeni tahallaan, ja se hiljaisuus oli raskaampi kuin sanat.
— Äiti, minä lähden vain viikoksi, — Sanna sanoi hiljaa.
— Viikoksi, — äiti toisti sävyllä, jolla olisi voinut kommentoida muuttoa toiselle mantereelle. — Ja talo sitten vaan luhistukoon.
Sanna sulki silmänsä. Räntäsade voimistui ikkunan takana.
Kaikki oli alkanut kolme vuotta aiemmin, kun Sanna oli ensimmäistä kertaa tullut töihin silmät punaisina eikä osannut selittää kollegalleen Leena Rantaselle, miksi kädet tärisivät.
— Hän lähti, — Sanna oli lopulta saanut sanotuksi. — Erään harjoittelijan luo. Tyttö on kaksikymmentäkolme.
Leena halasi häntä ja sanoi vain:
— Mikä paskiainen.
Se riitti sinä päivänä. Enempää sanoja Sanna ei olisi kestänyt. Mies, Petri, oli lähtenyt kevyesti, melkein iloisesti, jättäen jälkeensä maksamattoman autolainan, itse auton — jonka hän vei mukanaan — pinon maksamattomia laskuja ja lapun jääkaapin ovessa: "Anteeksi, näin on parempi kaikille." Sanna oli neljäkymmentäkolme, ja ensimmäistä kertaa yhdeksääntoista vuoteen hän jäi yksin tyhjään kaksioon Runosmäessä, jossa jopa kaiku kuulosti moitteelta.
Äiti reagoi omalla tavallaan. — Minähän sanoin, — Kaarina sanoi puhelimessa ensimmäisenä iltana. — Se Petri aina silmäili muita. No eipä sillä, nyt saat ainakin vapaa-aikaa. Tule lauantaina — aita on vinossa.
Ja Sanna tuli. Sitten uudestaan, ja vielä kerran. Aidasta tuli kukkapenkkejä, kukkapenkeistä seinien maalausta, maalauksesta putkiremonttia. Joka viikonloppu Sanna nousi Turun lähijunaan ja matkasi mökille Ruissaloon, jossa äiti otti hänet vastaan tehtävälistalla, kirjoitettuna pienellä käsialalla vihkon sivulle.
— Äiti, eikö kutsuttaisi remonttimiestä? — Sanna oli kerran ehdottanut katsoessaan ruosteista hanaa.
— Mitä remonttimiestä? Sellaisilla hinnoilla? — Kaarina huitaisi kädellään. — Eiväthän kätesi putoa.
Kädet eivät pudonneet. Ne vain särkivät joka maanantai. Kollegat huomasivat sen. Leena kysyi kerran suoraan:
— Milloin olit viimeksi lomalla? Oikeasti, ei kukkapenkeillä?
Sanna mietti eikä muistanut. Siksi kun ennen pikkujoulukautta esimies ojensi hänelle kirjekuoren bonuksella ja sanoi: "Olet ansainnut tämän" — Leena avasi heti kylpylähotellien nettisivun kannettavalta.
— Kato tätä. Järvimaisema, sauna, uima-allas. Viikoksi. Ei edes kallis.
— En minä voi, — Sanna aloitti tuttuun tapaan.
— Voit, — Leena keskeytti. — Olet neljäkymmentäkuusi, ja olet ansainnut edes seitsemän päivää ilman lapiota.
Sanna varasi matkan Rukan kylpylään. Koko illan hän istui keittiössään, katsoi tulostettua varausvahvistusta ja hymyili — vieraasti, epävarmasti, kuin olisi unohtanut miten se tehdään. Mutta heti kun hän soitti äidille, hymy hyytyi.
— Kylpylä? — Kaarina toisti kylmästi. — Tiedätkö sinä muuten, että mökin katto vuotaa?
Siitä puhelusta lähtien äiti soitti joka ilta täsmälleen kello kahdeksan, kuin aikataulun mukaan. Hänen äänensä täyttyi yhä useammin valituksilla, ja joka kerta vanhojen onnettomuuksien joukkoon liittyi uusia.
— Tänään taas tippui, — Kaarina ilmoitti luuriin. — Kuisti oli niin täynnä vettä etten ehtinyt hakea kaikkia kattiloita. Katto pullistuu, tippuu ihan päähän asti.
Sanna kirjoitti muistilappuja jääkaappiin — "soita LVI-liikkeeseen", "kysy naapurilta remonttimiehestä" — mutta ei ehtinyt hoitaa niitä, koska työpäivät venyivät ja äiti soitti joka ilta yhtä säännöllisesti kuin ennen. Marraskuun kahdennenkymmenennen päivän ilta oli se, jolloin kaikki muuttui. Sanna oli juuri pakannut viimeisen paidan matkalaukkuun — lento Kuusamoon lähti aamuseitsemältä, taksi tulisi kuudelta — kun puhelin soi.
— Äiti, minä olen jo pakannut, — Sanna sanoi ennen kuin ehti edes tervehtiä.
— Kuulehan mitä sanon, — Kaarina änkytti, ääni oudon ohut. — Rintaani puristaa. En saa henkeä kunnolla.
Sanna tunsi sydämensä hyppäävän kurkkuun. — Soitanko ambulanssin?
— Ei, ei tarvitse, — äiti sanoi liian nopeasti. — Istuudun vain hetkeksi. Mutta jos lähdet nyt kylpylään ja minulle käy jotain…
Sanna seisoi olohuoneessa, matkalaukku sängyllä auki, ja mietti: onko tämä totta, vai onko tämä sama temppu kuin viime vuonna, kun äiti "kaatui portaissa" täsmälleen sinä päivänä kun Sannan piti mennä konserttiin. Silloin lääkäri ei löytänyt mitään.
— Äiti, minä tulen käymään huomisaamuna ennen taksia, — Sanna sanoi lopulta. — Jos vointisi on huono, soitan nyt ambulanssin. Jos ei, näemme aamulla.
Linjan päässä oli hiljaista pitkään. Sitten Kaarina sanoi äänellä, josta oli kadonnut kaikki hätä:
— Ei tarvitse. Mene sinä vaan kylpylääsi. Minä täällä pärjään, niin kuin aina.
Aamulla Sanna ajoi mökille ennen taksia. Kaarina avasi oven täysin terveenä, nuttura siisti, aamutakki puhdas, television ääni kuului keittiöstä — aamu-tv:n sääkatsaus. Ei mitään merkkiä edellisillan hätääntyneisyydestä.
— Sinähän tulit, — äiti sanoi yllättyneenä, melkein pettyneenä.
Sanna katsoi häntä pitkään. — Äiti. Sinä valehtelit minulle eilen.
— En valehdellut mitään, minulla oli tosiaan paha olo —
— Ja tänään olet kuin uudestasyntynyt. — Sanna laski avaimet pöydälle, ei matkalaukkuaan, vaan mökin varaavaimen, jonka oli pitänyt kotiavainnipussaan kolme vuotta. — Kuuntele nyt tarkkaan, koska sanon tämän vain kerran.
Hän avasi kansiokotelon, jonka oli tuonut mukanaan — siinä oli tulosteet: kolmen vuoden ajan käytetyt lomapäivät, jotka oli kirjattu mökin remonttiin, tilikirjan sivut hänen omasta tilistään, josta lähes seitsemäntuhatta viisisataa euroa oli mennyt äidin katon, lattian ja putkien korjauksiin.
— Tästä lähtien mökin remontit maksaa se, joka mökissä asuu, tai me myymme sen ja jaamme rahat, niin kuin isä olisi halunnut. Minä en enää tule joka viikonloppu. En koska rankaisen sinua, vaan koska olen väsynyt.
Kaarina avasi suunsa vastustaakseen, mutta Sanna jatkoi ennen kuin ehti:
— Soitin eilen illalla terveyskeskukseen ja pyysin, että he tekevät sinulle kotikäynnin tänään. Sairaanhoitaja tulee kahdentoista aikaan. Jos rintasi todella vaivaa, hän tutkii sinut. Minä olen lentokoneessa siihen mennessä.
Hän otti matkalaukkunsa. Taksi tuutautti pihalla.
— Sinä oikeasti lähdet, — Kaarina sanoi, ja äänessä oli jotain, mitä Sanna ei ollut kuullut kolmeen vuoteen: ei manipulaatiota, vaan aitoa hämmennystä.
— Lähden. Ja tulen takaisin viikon päästä. Silloin puhutaan mökistä rauhassa, ilman rintakipuja ja katon vuotoja tekosyinä.
Ovi pamahti kiinni takanaan. Taksin ikkunasta Sanna näki äidin seisovan kuistilla, aamutakki tuulessa liehuen, katsomassa perään — ei enää käskijän ilmeellä, vaan sellaisella, joka ei vielä tiennyt mitä sanoa.
Rukalla, kylpyläaltaan reunalla, puhelin värähti tekstiviestillä: "Sairaanhoitaja kävi. Kaikki kunnossa. Soita kun ehdit." Sanna luki sen kahdesti, laski puhelimen pöydälle lasin viereen, jossa oli vielä puoliksi juotua kivennäisvettä sitruunaviipaleen kanssa, ja jäi katsomaan järveä. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen kukaan ei odottanut häntä maalaamaan seinää.
