Johanna levitti kesämekkoja sängylle ja tunsi, kuinka heinäkuun aurinko lämmitti ikkunalaudalla olevaa geraniumia. Loma Espanjassa oli ollut haave koko pitkän talven. "Mika, tarkistitko liput?" hän huusi olohuoneeseen.
"Tarkistin. Huomenna kuudelta lähtee. Kaksi viikkoa ilman naapureiden narinaa ja lumitöitä." Mika survoi viimeisiä kenkiä matkalaukkuun.
Johanna vilkaisi Ronjaa, joka makasi eteisen lattialla ja seurasi heitä ruskeilla silmillään. Ronja oli sekoitus labradorinnoutajaa ja jotain terrieriä – pieni, valkoinen rintakehä ja aina heiluva häntä.
"No, mitä me tehdään Ronjalle?" Johanna kysyi.
Mika kohautti olkiaan. "Jätetään pihalle. Kyllä se pärjää. Naapurin täti syöttää sitä varmaan."
"Mut eihän me voida…"
"Kaksi viikkoa. Ei se kuole."
Johanna ei vastannut. Hän hengitti syvään ja jatkoi pakkaamista. Mielessä pyöri kuva hiekkarannasta, auringosta ja kylmästä sangriasta.
Aamulla he raahasivat matkalaukkuja eteiseen. Ronja nukkui oven edessä. Mika kompastui koiraan. "Väistä!" hän sanoi ja työnsi sitä jalallaan. Ronja nousi ja alkoi heiluttaa häntäänsä, luullen että he lähtevät yhdessä.
"Älä tule perässä", Johanna sanoi. "Karvat tarttuu vaatteisiin."
Ronja katsoi, kuinka he lastasivat tavarat auton takakonttiin. Se nuuhki laukkuja ja vinkui matalasti. Sitten se seurasi autoa portille asti ja jäi seisomaan, kun auto katosi kulman taakse.
Naapurin täti, Sirkka, näki kaiken keittiön ikkunasta. Hän ravisti päätään ja laski teekupin pöydälle. Keittiössä tuoksui kanelipulla, jota hän oli leiponut aamulla. "Hylkäsivät koiran kuin vanhan maton", hän mutisi itsekseen. Radio pauhasi nurkassa sääennustetta: luvattiin sadetta loppuviikoksi.
Ronja istui portilla koko ensimmäisen päivän. Vasta kun aurinko laski talojen taakse, se nousi ja käveli ruokakupille. Tyhjä. Se nuoli kupin pohjaa. Ei mitään. Sirkka katseli toisesta kerroksesta. "Voi sinua pientä", hän sanoi.
Toisena päivänä Ronja odotti yhä. Se makasi kuono tassujen päällä ja tuijotti tietä. Joka kerta kun pihaan ajoi samanvärinen auto, se pomppasi pystyyn. Mutta autot ajoivat ohi.
Aamulla Sirkka tuli alas pihalle mukanaan kulho puuroa ja kananpala. "Tule syömään", hän sanoi. Ronja epäröi, mutta nälkä voitti. Se söi ahneesti, kuin peläten että ruoka otetaan pois. Sirkka silitti sen päätä. "Hylkäsivät sinut kuin vanhan lelun."
Siitä päivästä lähtien Sirkka ruokki Ronjaa kahdesti päivässä. Koira heilutti häntäänsä, mutta pysyi portin luona. Se odotti yhä.
Viikko kului. Ronja tottui uuteen rytmiin, mutta toivo ei sammunut. Maanantaina aamulla se makasi portilla, kun tutun moottorin ääni kiiri pihaan. Se pomppasi ylös. Samanlainen auto! Se ryntäsi portille, ei katsonut taakseen, ei ajatellut.
Se juoksi tielle juuri kun toinen auto tuli mutkan takaa. Jarrut kirskuivat. Kuului tömähdys. Sirkka huusi keittiön ikkunasta: "Koira jäi auton alle!"
Ronja makasi asfaltilla. Se hengitti raskaasti. Vasen takajalka oli vääntynyt luonnottomaan asentoon. Kuljettaja hyppäsi ulos autosta. "Mistä se tuli? Minä en ehtinyt jarruttaa!"
"Syyllisiä ovat ne, jotka sen hylkäsivät!" Sirkka huusi yläkerrasta ja juoksi portaita alas.
Hän polvistui koiran viereen. "Noniin, pieni. Kyllä me selvitään." Ronja katsoi häntä samein silmin ja läähätti.
"Meidän täytyy viedä se eläinlääkäriin", kuljettaja sanoi. "Mutta minulla on kiire…"
"Me viedään se nyt", Sirkka sanoi. "Sinun autollasi."
He nostivat Ronjan vanhalle huovalle ja laskivat takapenkille. Eläinklinikalla lääkäri tutki jalan ja sanoi: "Murtuma on paha. Tarvitaan leikkaus. Se maksaa."
"Paljonko?" Sirkka kysyi.
"1875 euroa."
Sirkka kalpeni. Se oli yli puolet hänen kuukausieläkkeestään. Hän katsoi Ronjaa, joka makasi tutkimuspöydällä ja nuoli hänen kättään. Eläinklinikan seinällä oli juliste, jossa luki: "Kiitos, että välität."
"Tehkää se", Sirkka sanoi.
Leikkaus onnistui. Mutta edessä oli viikkoja toipumista. Sirkka kävi joka päivä klinikalla. Hän toi herkkuja ja puhui Ronjalle: "Miten menee, pieni? Jalkaan sattuu? Kyllä se siitä."
Kun Ronja lopulta kotiutettiin, se ontui, mutta käveli. "Nyt sinä asut minun luonani", Sirkka sanoi. "Sopiiko?"
Ronja nuoli hänen kättään. Häntä heilui pitkästä aikaa kunnolla.
Sirkka järjesti Ronjalle oman petin, ruokakupit ja lelun. "Kato, nyt sinulla on koti. Ei hullumpi kuin ennenkään."
Ronja nukkui käpertyneenä. Se ei enää nähnyt unta tyhjistä kupeista portilla.
Sirkka ulkoilutti Ronjaa puistossa talon lähellä. Jalka oli parantunut hyvin. Turkki kiilsi, silmät loistivat. "Sinusta on tullut kaunotar", Sirkka sanoi katsellessaan, kuinka koira nuuski pensaita.
Yhtäkkiä Ronja nosti päänsä. Se jännittyi. Häntä alkoi täristä, ensin epävarmasti, sitten yhä innokkaammin.
"Mikä nyt?" Sirkka ihmetteli.
Sitten hän näki heidät. Johanna ja Mika. Ruskettuneina, levänneinä, ostoskassit käsissään. He olivat palanneet.
Ronja ryntäsi heitä kohti, melkein kaatoi Sirkan.
"Ronja!" Johanna huudahti. "Sinä olet elossa! Luojan kiitos!"
Koira pyöri omistajiensa ympärillä, pomppi ja haukkui ilosta. He olivat tulleet takaisin!
Johanna vilkaisi lähestyvää Sirkkaa. "Kukas tuo on? Naapuri varmaan."
"Varmaan", Mika mutisi. "No, hyvä että joku vahti sitä."
Sirkka pysähtyi heidän eteensä. Hän ei sanonut mitään vaan kaivoi käsilaukustaan esiin paksun kirjekuoren.
"Tässä on lasku Ronjan hoidosta", hän sanoi. "1875 euroa. Leikkaus, lääkkeet, ruoka. Kaikki kuitit löytyvät."
Johanna otti kuoren ja avasi sen. Hän tuijotti papereita. "Tämä on… tämä on hirveän kallis."
"Se on todellinen hinta siitä, että koira jäi pihalle."
Mika punastui. "Me emme pyytäneet teitä maksamaan mitään!"
"Ette pyytäneet, mutta minä maksoin, koska te ette olleet täällä. Nyt teillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko maksatte laskun ja saatte Ronjan takaisin, tai allekirjoitatte luopumisasiakirjan ja Ronja jää minulle."
"Tuo on kiristystä!" Mika korotti ääntään.
"Tuo on reiluutta", Sirkka sanoi. Hän ojensi toisen paperin. "Tässä on valmis asiakirja. Allekirjoitus tuohon, niin asia on selvä."
Ronja seisoi Sirkan vieressä ja katsoi vuoroin kumpaakin. Se vinkui matalasti.
"Me… me mietitään", Johanna sopersi.
"Miettikää. Siihen asti Ronja asuu minun luonani."
Sirkka kääntyi ja lähti kävelemään. Ronja seurasi häntä epäröimättä.
Kolme päivää Johanna ja Mika olivat vaitonaisia. He kinasivat keittiössä.
"Maksa nyt, niin saadaan koira takaisin", Johanna sanoi.
"Oletko hullu? Melkein kaksi tonnia sekarotuisesta! Tarvitaan uusi pyykinpesukone ja auto pitää katsastaa."
Neljäntenä päivänä he kohtasivat Sirkan pihalla. Ronja juoksi pallon perässä.
"No, miten kävi?" Sirkka kysyi.
Mika tuhahti. "Pitäkää se. Meille ei koiraa enää tarvita."
Johanna puri huultaan eikä sanonut mitään.
Sirkka otti käsilaukustaan saman asiakirjan ja kuulakärkikynän. "Sitten allekirjoitatte tämän."
Mika nappasi kynän ja kirjoitti nimensä paperiin. Johanna teki samoin, katsomatta kenenkään silmiin.
Sirkka taittoi paperin ja laittoi sen muovitaskuun. "Asia on loppuun käsitelty. Ronja on nyt minun."
Hän kääntyi ja vihelsi koiralle. "Tule, Ronja. Mennään kotiin."
Ronja katsoi vielä kerran entisiä omistajiaan, mutta seurasi sitten Sirkkaa portista sisään.
Kuukausi kului. Sirkka ei ollut enää yksinäinen. Aamulla kävelylenkki Ronjan kanssa, illalla toinen. Välissä leikkejä, juttelua, hoitoa.
"Tiedätkö, pieni", hän sanoi rapsuttaessaan Ronjaa korvan takaa, "he tekivät meille palveluksen. Hylkäämällä sinut he antoivat minulle parhaan ystävän."
Ronja makasi jalkojen juuressa ja huokaisi tyytyväisenä.
Johanna katseli joskus ikkunasta, kun he kävelivät pihan poikki. Hän seisoi verhojen takana, eikä uskaltanut mennä ulos. Mika taas teeskenteli, ettei nähnyt koiraa.
"Hyvä, että päästiin siitä eroon", hän jupisi. "Oli vain vaivaa. Ruokaa, ulkoilutusta…"
Mutta kun illalla pihalta kuului tuttu haukku, hän käänsi television kovemmalle.
