Mä olin siellä korjaamassa hanaa, kun se nainen tuli. Tiistai, puoli kaksitoista. Liisan asunto on neljännessä kerroksessa, Tampereen keskustassa, harmaa 60-luvun tiilitalo. Ikkunasta näkyi piha, jossa koivu oli jo keltaisena. Syyskuu oli kääntynyt, ja mä olin unohtanut eväät autoon.
Olin työskennellyt ehkä puoli tuntia. Vuotava keittiön hana, vanha malli, piti purkaa puolet kaapista auki. Liisa oli koko ajan parvekkeella, istuttamassa pelargoneja isompiin ruukkuihin. Maa tuoksui. Kun hän avasi mulle oven, hänen sormensa olivat ihan mullassa. Sanoin, ettei haittaa.
Hän oli rauhallinen, vähäpuheinen nainen. Olin käynyt siellä ennenkin, aina pientä hommaa. Jari-miehen näin harvoin. Liisa tarjosi mulle aina kahvia, mutta mulla oli yleensä kiire. Nytkin — seuraava kohde odotti Tammelassa.
Ovikello soi. Liisa pyyhki sormiaan rättiin ja meni avaamaan. Kuulin porraskäytävästä korkokenkien kopinan. Sitten ovi aukesi ja sisään astui raskaana oleva nuori nainen. Ehkä 25, vaaleat hiukset täydellisesti kammattuina, hiekanvärinen takki auki. Kädessään hänellä oli kallis nahkalaukku — ei sellainen, mitä marketista haetaan.
«Te olette Liisa?» nainen kysyi terävästi, ei edes tervehtinyt. «Mä olen Jonna. Jarin tuleva vaimo. Mun täytyy puhua teidän kanssa.»
Mä jäykistyin. Olin kyykyssä kaapin alla, jakoavain kädessä. En tiennyt, minne katsoa. Yritin keskittyä hanaan, mutta käsi pysähtyi. En voinut lähteä kesken työn — hana piti saada kuntoon. Ja mä olin jo myöhässä.
Liisa sanoi vaan: «Tule sisään.» Ei korottanut ääntään. Porraskäytävässä joku naapuri oli lähdössä kauppaan. Liisa varmaan toivoi, ettei kukaan kuule.
Nainen astui sisään, riisui korkokengät ja potkaisi Liisan aamutossut sivuun. «Missä mä voin pestä kädet?» hän kysyi, kuin olisi käynyt siellä päivittäin.
«Käytävällä, toinen ovi oikealle,» Liisa vastasi. Hänen äänensä oli matala ja tasainen, mutta sormet puristivat rättiä yhä tiukemmin.
Nainen meni kylpyhuoneeseen. Kuulin veden valuvan. Liisa tuli keittiöön, seisoi selkä muhun päin ja pesi sormiaan altaassa. Vesi valui pitkään. Hänen hartiansa vapisivat, mutta ääntä ei kuulunut.
Sitten nainen tuli keittiöön. Hän katsoi ympärilleen, veti tuolin ulos, istui raskaasti ja laski kädet vatsalleen. «Teillä on kiva asunto,» hän sanoi. «Vähän vanhanaikainen, mutta muutettavissa.»
Liisa istui vastapäätä. «Haluatko kahvia?» hän kysyi.
«Ei kiitos. Vatsa ei kestä kahvia nykyään. Mutta asiaan. Jari on pehmeä mies. Hän säälittelee teitä, ei halua tehdä lopullista päätöstä. Siksi mä päätin tulla itse. Me ollaan aikuisia ihmisiä.»
Mä olin puoliksi kaapin alla, mutta kuulin jokaisen sanan. Kuulin, miten jakoavain osui putkeen — liian kovaa. En ollut huomaamaton, mutta kukaan ei kiinnittänyt muhun huomiota.
«Meille tulee poika,» nainen jatkoi. «Hän tarvitsee tilaa. Mun yksiö Tammelassa on ihan liian pieni vauvalle. Ja teillähän on tilaa. Jari kertoi, että teidän tyttäret on jo muuttaneet pois. Tämä asunto on teille liian suuri. Teillähän on se mökki Pirkkalassa, eikö? Sinne te sovi mainiosti.»
En ollut tiennyt mökistä. En ollut koskaan kysynyt. Mä vaan huolehdin hanoista ja putkista.
Nainen puhui kuin selittäisi itsestäänselvyyksiä. «Järkevin vaihtoehto on, että te muutatte sinne mökille. Raitista ilmaa, rauhaa. Me Jarin kanssa asutaan täällä vauvan kanssa. Tässä on puisto lähellä, neuvola, päiväkoti. Ihan loogista.»
Mä näin Liisan kasvot sivusta. Ne olivat valkoiset, mutta ei pelosta — aivan liikkumattomat. Suu oli ohut viiva. Hän ei sanonut mitään.
Nainen jatkoi: «Jari ei tietenkään jätä teitä kokonaan ilman apua. Hän tulee välillä käymään, auttaa pieniä remontteja. Me ei olla sydämettömiä.»
Pöydällä oli pajuinen kori, jossa oli tuoreita kaurahiutalekeksejä. Liisa oli leiponut ne aamulla — mä huomasin tuoksun heti sisään tullessa. Nainen tarttui yhteen keksiin, otti ison palan suuhunsa. Jokin rapsahti. Hän irvisti, veti palan suustaan ja sylkäisi sen suoraan valkoiselle pellavaiselle servietille sokerikon vieressä. Sitten hän pyyhki sormensa siihen samaan serviettiin.
«En sietää, jos ruoassa on roskia,» hän sanoi ja työnsi servietin sivuun.
Mä jähmetyin. Se oli pieni ele, mutta se muutti kaiken. Liisa nousi. Hän meni ikkunan luo, sulki sen tiukasti. Lukko naksahti. Sitten hän tuli takaisin pöydän luo, mutta ei istunut. Hän painoi kämmenensä pöytälevyä vasten ja nojasi eteenpäin.
«Jonna,» Liisa sanoi. Ääni oli aivan erilainen kuin ennen — ei pehmeä, ei pelokas. «Jari ei kertonut sulle kaikkea.»
«Mitä tarkoitat?» nainen kysyi. Hänen äänessään oli ensimmäisen kerran epävarmuutta. Käsi nousi vatsalle.
«Ei kertonut, että tämä asunto ei ole koskaan ollut hänen.» Liisa piti pienen tauon. «Tämä on mun äidin perintö, lahjakirja tehty ennen avioliittoa. Jari ei ole täällä edes kirjoilla. Mä rekisteröin hänet serkkuni osoitteeseen, että säästettäisiin vesimaksuissa.»
Naisen suu aukesi. Kalliit meikatut huulet värisivät. Hän yritti vielä koota itsensä. «Sä bluffaat. Jari näytti mulle kuitit remonteista. Hän on maksanut tämän asunnon.»
«Remontit Jari maksoi,» Liisa sanoi tyynesti. «Kuusi vuotta sitten. Ja ne rahat hän lainasi mun isoveljeltä. Mutta se ei ole edes pahin juttu. Kertoiko hän, ettei hän ole ollut töissä puoleentoista vuoteen? Että hänen logistiikkafirmansa meni konkurssiin ja hänellä on ulosotossa 46 000 euroa?»
Nainen tuijotti Liisaa. Käsi valahti alas vatsalta. Mä olin unohtanut hanaan kokonaan. Olin jäänyt kyykkyyn, enkä voinut liikkua.
Liisa meni tiskipöydän luo, otti sinisen muovikansion ja asetti sen pöydälle naisen eteen. «Kaikki ne kalliit ravintolat, kukat, viikonloppumatkat — kaikki maksettiin mun luottokorteilla ja salaa otetuilla lainoilla. Ulosottomiehet ovat etsineet häntä jo puoli vuotta. Hän on maksukyvytön.»
Sitten Liisa kumartui lähemmäs ja sanoi sen lauseen, jonka mä muistan sanasta sanaan: «Jari ei kertonut sulle, että mä pakkasin hänen tavaransa kahteen matkalaukkuun jo aamulla. Tänään illalla hän tulee sun ovelle ei avainten kanssa, vaan velkojen.»
Nainen nousi äkkiä. Tuoli kaatui taaksepäin. Kasvot olivat aivan harmaat, kyyneleet valuivat mustana ripsiväristä. Hän haukkoi henkeään, ei saanut sanoja suustaan.
«Voit ottaa kansion mukaan,» Liisa sanoi. «Ja mene nyt.»
Nainen tarttui laukkuunsa, kompuroi eteiseen. Kuulin, miten hän yritti saada kenkiä jalkaan, miten hän väänteli ovenkahvaa. Sitten ovi pamahti kiinni. Askelten ääni kapusi alas portaita.
Liisa seisoi hetken paikallaan. Hän otti sen likaisen servietin, pyyhki sillä pöydän reunan ja heitti sen roskikseen. Otti vesisangon, täytti sen ja alkoi pestä lattiaa eteisestä, siitä kohdasta mihin nainen oli seissyt.
Mä nousin ylös. «Onko kaikki kunnossa?» kysyin.
«On,» Liisa sanoi. «Hana on valmis. Mä laitan sulle laskun.» Hän ojensi mulle työkäsineet, jotka olin jättänyt pöydälle. Sormet eivät enää vapisseet.
Mä pakkasin työkalut. Ulos lähtiessäni näin eteisessä kaksi suurta matkalaukkua. Toinen oli auki, ja sieltä näkyi miesten paitoja. Jari ei ollut tulossa kotiin illalla.
Rappukäytävässä mä mietin, että tämä oli ollut työpäivän pisin keikka. Ei siksi, että hana olisi ollut vaikea, vaan siksi, että olin nähnyt jotain, mitä en olisi halunnut nähdä.
Kun tulin kadulle, näin sen naisen. Jonna istui bussipysäkin penkillä. Hän tuijotti puhelintaan ja pyyhki silmiään. Hän ei ollut lähtenyt kotiin — ehkä hänellä ei ollut paikkaa, minne mennä. Tai ehkä hän odotti Jaria.
Mä kävelin ohi. Se ei ollut mun asia.
