Sain tietää Erkin toisesta naisesta kaksitoista päivää sitten. Hän luulee yhä, etten tiedä mitään. Sinä iltana Erkki meni suihkuun ja jätti puhelimensa eteisen hyllylle. Näytölle ilmestyi viesti, joka murskasi kahdeksantoista vuoden liiton.
Olen näytellyt tavallista vaimoa: tehnyt ruokaa, silittänyt paidat, kuunnellut loputtomat selitykset työkiireistä. Joka päivä sisällä kasvoi painava tyhjyys. Pahinta ei ollut pettäminen vaan se, että koko elämä saattoi olla pelkkää kuvitelmaa.
Pelkäsin jäädä yksin viisikymmentäneljävuotiaana. Siksi olin vuosia sulkenut silmäni sille, mikä oli ilmeistä.
Tänä aamuna Erkki lähti toimistolle. Otin palkatonta vapaata. Halusin olla yksin ja istuttaa pelargoniat uuteen multaan. Mutta kello yksitoista ovikello soi.
Ovella seisoi nuori nainen. Ei voinut olla paljon yli kolmekymmentä. Avoin beige takki paljasti pyöreän vatsan. Hiukset olivat täydellisesti kammatut, kaulassa kiilteli ohut kultaketju. Sormissaan hän piteli kallista nahkalaukkua. Tuo arvioiva ilme ei sopinut nuoriin kasvoihin.
— Olet varmaan Riitta? — hän kysyi terävästi, edes tervehtimättä. — Minä olen Miia. Erkin tuleva vaimo. Meidän pitää puhua.
En halunnut kohtausta rappukäytävässä. Astuin sivuun ja päästin hänet sisään.
Miia astui sisään korkojen kopistessa lattiaan. Märkä katu jätti jäljen eteisen mattoon. Ilma kävi raskaaksi.
Hän riisui saappaansa, potkaisi syrjään minun villatohvelini ja kysyi kuin olisi käynyt täällä aina:
— Missä on kylpyhuone?
— Suoraan käytävää, toinen ovi, — vastasin ja työnsin multaiset sormeni neuletakin taskuun.
Kun hän loiskutteli vettä kylpyhuoneessa, menin keittiöön. Avasin hanan ja hankasin sormia pitkään. Sormet vapisivat. Olin kuvitellut vaikeaa keskustelua Erkin kanssa, mutta en koskaan ollut valmistautunut kohtaamaan hänen raskaana olevaa rakastajatartaan.
Miia tuli keittiöön, pyyhki sormellaan työtasoa, tarkasteli vanhaa mutta hyväkuntoista kaapistoa. Vetäisi tuolin esiin, istui raskaasti ja asetti sormensa vatsalleen.
Pöydällä oli aamulta jäänyt kylmä tee. Se oli jo pihkaantunut reunasta.
— En tarjoa teetä, — sanoin ja istuin vastapäätä.
— Hyvä. Tee pahentaa oloa, — hän vastasi. — Erkki on pehmeä mies. Hän säälii sinua eikä uskalla tehdä lopullista päätöstä. Siksi tulin itse. Me olemme aikuisia ihmisiä, Riitta. Lopetetaan tämä piiloleikki.
Olin vaiti. Vain tuijotin häntä.
— Meille syntyy poika, — hän jatkoi ja silitti takkinsa kangasta. — Tarvitsemme tilaa. Ymmärräthän, että pieni kaksio keskustassa ei riitä vauvan kanssa. Vuokraaminen on järjetöntä, kun teillä on tämä iso talo. Erkki kertoi, että tyttäresi ovat jo muuttaneet omilleen. Talo on sinulle liian suuri. Paljon siivousta ja kalliit laskut.
Hän puhui rauhallisesti, kuin selittäisi itsestäänselvyyksiä. Jokainen sana oli kylmää laskelmointia.
— Viisainta olisi, että muuttaisit vuokrayksiöön Tampereen keskustaan, — hän jatkoi. — Erkki sanoi, että sinulle on tarjolla hyvä asunto. Talo jää meille. Tässä on puisto, neuvola ja päiväkoti vieressä. Kaikki on loogista.
Tuijotin häntä enkä ollut uskoa korviani. Tämän talon olin remontoinut itse. Jokainen esine oli valittu harkiten. Selailin mielessäni ylähyllyllä olevaa vanhaa peltipurkkia — Juhla Mokka -purkkia, jossa äitini oli aikoinaan säilyttänyt neuloja ja nappeja. Se oli minulle kodin symboli. Ja nyt joku jakoi kotiani neliöiksi.
— Tahdot siis, että muutan pois omasta talostani sinun takiasi? — kysyin ja tunsin sormien kylmenevän.
— Miksi vain minun takiani? Lapsen takia, — Miia rypisti kulmiaan. — Älä ole itsekäs. Sinä olet jo elänyt elämäsi. On aika väistyä nuorempien tieltä. Erkki ei tietenkään jätä sinua. Hän käy välillä auttamassa, tuo ruokaa, korjaa pieniä asioita. Emme me ole sydämettömiä.
Pöydällä oli korillinen eilen leipomiani korvapuusteja. Miia kurotti ilman lupaa, otti isoimman, haukkasi melkein puolet ja alkoi pureskella katsellen tapetteja.
— Tämä talo vaatii kyllä täydellisen remontin, — hän sanoi suu täynnä. — Tuo vihreä seinä on masentava. Me puretaan väliseinä käytävästä ja tehdään lastenhuoneesta isompi.
Yhtäkkiä hän irvisti. Ehkä pullaan oli joutunut kova rusina tai pähkinänkuori. Miia lopetti pureskelun, nosti sormet suuhunsa ja sylkäisi märän palan suoraan valkoiselle pellavaliinalle, joka oli sokerikon vieressä. Levitti massan pitkällä kynnellään pitkin puhdasta kangasta.
— En kestä roskia ruoassa, — hän sanoi ja pyyhki likaiset sormensa samaan liinaan.
Tuijotin tahraista, tahmeaa jälkeä. Silloin jokin minussa lopullisesti katkesi. Se tapa olla mukava, tasoitella kulmia ja niellä loukkauksia katosi. Tilalle tuli kylmä, terävä selkeys. Ymmärsin seisovani omassa keittiössäni ja antavani vieraan ihmisen pyyhkiä jalkansa minuun.
Nousin. Kävelin ikkunan luo ja suljin tuuletusikkunan, jotta liikenteen melu ei häiritsisi. Palasin pöydän ääreen, mutta en istunut. Nojasin sormenpäät työtasoon ja suoristin selkäni.
Miia perääntyi askelen.
— Mikä sinulle tuli? — hänen äänensävynsä muuttui. — Minähän selitän ihan normaalisti. Voimme hoitaa tämän sivistyneesti. Sinä pakkaat tavarasi kuun loppuun mennessä.
— Miia, — sanoin tasaisesti. — Eikö Erkki kertonut sinulle tärkeintä?
— Mitä? — hän kysyi ja puristi sormiaan vatsalleen.
— Eikö hän maininnut, että tämä talo ei ole koskaan ollut yhteistä omaisuutta? — Pidin pienen tauon. — Se on minun perintöni, saatu jo ennen avioliittoa. Erkki ei omista täällä neliötäkään. Häntä ei ole edes kirjoilla tässä osoitteessa. Rekisteröin hänet vuosia sitten serkkuni luokse, jotta säästyimme ylimääräisiltä asumismenoilta.
Miian silmät laajenivat. Huulilla kävi pieni värähdys. Mutta hän yritti vielä.
— Sinä vain pelottelet. Erkki näytti kuitteja remontista. Hän on maksanut tämän talon!
— Remontin hän maksoi, — vastasin. — Kuusi vuotta sitten. Velaksi veljeltäni. Mutta hauskinta on vasta tulossa. Kertoiko hän, että hän on ollut puolitoista vuotta työttömänä? Että hänen kuljetusyrityksensä meni konkurssiin ja hänellä on 85 000 euroa ulosottovelkaa?
Miia jähmettyi. Hänen sormensa putosivat vatsalta.
Kävelin työpöydän luo, otin paksun sinisen kansion, jota olin kerännyt viime päivinä, ja laskin
