Olin jo sulkemassa tiskiäni. Kello oli neljättä iltapäivällä, ja ikkunan takana satoi marraskuista vettä, joka piiskasi Pirkankadun jalkakäytäviä. Pankkisalin lattialle oli kertynyt märkiä jalanjälkiä, ja joku oli unohtanut sateenvarjon tuolille aivan tiskini eteen. Tytär soitti juuri ennen kuin nainen astui sisään — konsertti alkaisi tunnin kuluttua, enkä halunnut myöhästyä. Sitten ovi avautui ja hän käveli suoraan luokseni.
Nainen oli ehkä viidenkymmenen kieppeillä, hiukset kosteat ja takin kaulus käännettynä ylös. Hän laski tiskille käsilaukkunsa, sellaisen vanhan, kuluneen nahkalaukun, ja alkoi kaivaa sieltä papereita. Silloin näin, ettei hänen sormessaan ollut enää vihkisormusta. Ainoastaan vaalea juova, jonka yli ihossa oli hieno punainen jälki, kuin ihoa olisi hangattu juuri.
Hän ojensi minulle tilisiirtolomakkeen. "Haluan sulkea yhteisen tilini ja siirtää kaikki varat tälle toiselle tilille." Ääni oli matala, mutta siinä ei ollut epäröintiä. Pyysin henkilöllisyystodistuksen. Kun hän availi lompakkoaan, käsilaukusta putosi pieni, kuivunut kanervanoksa. Se jäi tiskille, aivan näppäimistön viereen. Katselin sitä hetken, mutta en sanonut mitään.
Tunnistin hänet heti. Anneli Virtanen. Hän oli käynyt meillä ennenkin. Muistin, kuinka hän vuosi sitten istui samalla tuolilla allekirjoittamassa lainahakemusta — silloin hänen poikansa Joonas oli sotkeutunut pikavippeihin, ja Anneli halusi maksaa pois pahimmat velat. Hänen miehensä Mika ei koskaan tullut pankkiin. Anneli hoiti kaiken itse. Silloin ajattelin, että tuo nainen näyttää siltä, ettei nuku öitään.
Tällä kertaa hän oli erilainen. Hartiat eivät olleet lysyssä, kuten aiemmin. Sormet eivät tärryttäneet paperia. Kun kysyin summaa, hän vastasi heti: "Kolmekymmentäviisi tuhatta euroa."
Käsittelin tilin tietoja. Kyseessä oli yhteinen tili, jonka kumpikin puoliso sai tyhjentää itsenäisesti — sellainen sopimus oli tehty kaksikymmentäkolme vuotta sitten, kun he menivät naimisiin. Summa oli peräisin kesämökin myynnistä, mökistä, jonka Anneli oli perinyt vanhemmiltaan. Sen olin kuullut aikoinaan eräältä kollegalta, joka tunsi heidän sukunsa.
"Haluatteko varmasti tehdä tämän?" kysyin lopulta, vaikka tiesin, ettei minun kuulunut puuttua.
Anneli ei vastannut heti. Hän pyyhki sormellaan tiskiä, juuri siitä kohtaa, mihin kanervanoksa oli jäänyt, keräsi siitä vesipisaran ja veti sillä viivan pöydän pintaan. Sitten hän sanoi: "Tiedättekö, minä tein kaksikymmentä vuotta kaikki ruuat, pesin pyykit, hoidin miehen äitiä kolme kertaa viikossa bussilla Tampereelta Mänttään asti — hänellä oli aivohalvaus. Myin jopa oman kultaketjuni, kun Mikan työttömyyskorvaus loppui eikä ollut rahaa sähkölaskuun. Kun Joonas itki eteisessämme pikavippien vuoksi, minä otin lainan. Mika huusi hänelle niin, että naapuri tuli valittamaan. Kumpikaan ei koskaan kysynyt, jaksanko."
Hän piti pienen tauon ja jatkoi: "Viime syksynä näin tekstiviestin Mikan puhelimesta. Se oli naiselta nimeltä Sanna. Viesti sanoi: 'Kauanko aiot vielä roikkua tuossa akassa?' ja Mika vastasi: 'Hän on hyvä, mutta raskas. Ei muuta kuin valitusta.' Silloin ymmärsin: olin heille pelkkä huonekalu.
Pian sen jälkeen Joonas sanoi minulle: 'Mutta te molemmat kärsitte, miksi pitää kaivaa menneitä?' En vastannut. Muutin pois. Nyt olen asunut yhdeksän kuukautta serkullani Nekalassa, vuodesohvalla. Nyt kukaan ei odota minun pelastavan mitään."
Hänen sanansa pysähtyivät siihen. Annoin hänelle tulosteen tilisiirrosta. Hän otti sen, vilkaisi summaa ja laittoi huolellisesti käsilaukkuunsa. "Joonas saakoon rahat — mutta vasta kun täyttää kolmekymmentä, eikä aiemmin."
Hän nousi. Otin tiskiltä kanervanoksan ja olin antamassa sen takaisin, mutta hän pudisti päätään ja työnsi kätensä takin taskuun. "Heitä pois." Sitten hän käveli ulos sateeseen, ja lasioven sulkeutuessa pankkisali hiljeni.
Kolme päivää myöhemmin istuin samalla paikalla, kun ovi lensi auki ja sisään astui mies. Mika Virtanen. Olin nähnyt hänet kerran aiemmin, kauan sitten, kun he avasivat yhteisen tilin. Nyt hän oli punakka ja hengästynyt.
"Teidän täytyy peruuttaa tuo siirto!" hän huusi ja löi kämmenensä tiskiin niin, että kahvikuppini kolahti kylkeensä. "Vaimoni varasti minun rahani! Se mökki oli meidän yhteinen!"
Rauhoitin häntä parhaani mukaan ja selitin, että Annelilla oli täysi oikeus tilin varoihin ja että siirtoa ei voinut perua. Mies puristi tiskin reunaa, kunnes rystyset olivat valkoiset. Sitten hän otti lompakkonsa, avasi sen ja — ehkä vahingossa — pudotti lattialle kuvan. Se oli valokuva, jossa hän seisoi vaalean naisen vieressä järven rannalla. Ojensin kuvan hänelle, mutta hän tempaisi sen kädestäni ja työnsi taskuunsa.
Lopulta hän poistui yhtä nopeasti kuin tulikin. Jäin katsomaan, kuinka hänen autonsa kaarsi kadulle ja hävisi sateeseen. Nostin kaatuneen kahvikupin ja pyyhin tiskiltä märän renkaan kämmenselälläni.
Illalla istuin tyttäreni konsertissa. Viereisellä penkillä joku taputti rytmissä käsinojaan. Otin takin taskusta lompakkoni tarkistaakseni bussiaikataulun, ja sormeni osui johonkin kuivaan ja rapisevaan — olin unohtanut sinne aamulla poimimani kanervanoksan, jonka olisi pitänyt jo heittää roskikseen. Käänsin sitä hetken sormieni välissä, sitten pudotin sen penkin alle ja käänsin katseeni näyttämölle.
