Juhani Nieminen seisoi kolmannen kerroksen työhuoneensa ikkunassa, katsoi kun taksi katosi mutkaiselle tielle. Tuo taksi vei jo kolmannenkymmenennen seitsemännen lastenhoitajan. Kahdessa viikossa. Osa oli lähtenyt itkien, osa raivoissaan. Viimeisin oli juossut portista revittyihin vaatteisiin pukeutuneena ja sininen maali hiuksissaan. Turvamiehelle oli huutanut, ettei tähän taloon tarvita enää uutta hoitajaa, vaan isä. Ja ehkä manaaja.
Juhani kääntyi. Pöydällä oli perhepotretti. Marja-Leena keskellä nauramassa, kuusi tytärtä ympärillä sotkuisine hiuksineen, iloisine ilmeineen. Silloin talo oli tuntunut elävän. Nyt se kumisi tyhjyyttä.
– Kolmekymmentä seitsemän, Juhani kuiskasi. – Kahdessa viikossa. Mitä minä en näe?
Oveen koputettiin. Avustaja Matti astui sisään tabletti kädessään, ilme kertoi kaiken.
– Älä sano mitään, Juhani mutisi.
– En sanonut vielä mitään.
– Huomaan kyllä.
Matti huokaisi. – Kaikki pääkaupunkiseudun ja Tampereen välitystoimistot on käyty läpi. Kukaan ei tule. Osoite on mustalla listalla. Sanovat, että täällä on vaarallista.
Juhani purskahti katkeraan nauruun. – Ne on lapsia.
– Kunnioittaen, sir… Ne tekivät vessasta vesivahingon, liimasivat kolme televisiota toisiinsa ja sytyttivät leikkihuoneen verhot palamaan. Vahingossa, kuulemma.
Juuri silloin jostain talon uumenista kuului valtava rysähdys. Särkyvää lasia. Kirkaisu. Sitten naurua – sellaista naurua, joka sai aikuiset jähmettymään.
Juhani nousi tuolistaan. – Etsi joku. Ihan kuka tahansa. Siivooja, taloudenhoitaja, lapsenvahti. Kunhan ei pakenisi.
Matti nyökkäsi epäröiden. – Yritän vielä.
Samaan aikaan Hervannan lähiössä Kaisa Lehtinen, 25, sitoi tummat kiharansa peilin edessä. Vuokrayksiö, jääkaappi hurisi kovempaa kuin televisio. Laskut odottivat maksamista jääkaapin ovessa Näsijärven rantamaiseman magneetin alla. Päivisin hän siivosi koteja. Iltaisin opiskeli varhaiskasvatusta ja perheneuvojaopintoja verkkokursseilla, unelmoi perheterapeutin työstä. Mutta opintotuet eivät riittäneet.
Puhelin soi puoli kuudelta. Kaisa vastasi ennen kuin toinen pirahdus ehti.
– Meillä on hätäkeikka, tuttu koordinaattori sanoi. – Oletko vapaa?
– Olen.
– Kolminkertainen palkka.
Kaisa nikotteli. – Kolminkertainen?
– Iso omakotitalo Pyynikillä.
Koordinaattorin äänessä oli se pieni painotus, jonka Kaisa tunnisti heti. – Mutta?
– Kukaan ei pysy siellä. Ongelma ei ole asukkaissa vaan lapsissa. Ne ovat ajaneet jo kolmekymmentä seitsemän ihmistä pois.
Suurin osa olisi kieltäytynyt. Kaisa vilkaisi jääkaapin laskuja. Sitten sänkynsä jalkopäässä lojuvaa reppua, täynnä kurssikirjoja joihin ei ollut varaa.
– Laita osoite.
Koordinaattori päästi helpottuneen äänen. – Toivon, että olet kovempi kuin muut.
Kaisa hymyili itsekseen. – Kohta nähdään.
Alle tunnissa bussi toi Kaisan Pyynikin rinteelle. Niemisen talo näytti lähes epätodelliselta. Lattian korkuiset ikkunat heijastivat myöhäisiltapäivän valon. Täydellisesti leikatut pensasaitaiset kivetyt polut. Suihkulähde välkehti valtavan sisäpihan keskellä. Kaikki huokui varallisuutta.
Paitsi se, mikä odotti etuoven takana.
Turvamies avasi oven. Hän ei toivottanut tervetulleeksi. Hän sanoi: – Onnea matkaan.
Eteisen marmorilattialla loisti muroja. Mustalla tussilla piirrettyjä kuvioita pitkin siroa seinätapettia. Taidokkaasti asetelluilla sohvilla lojui nukkeja, jokaiselta puuttui pää. Sirpaleita kimmelsi murskatun design-lampun alla. Ilmassa leijui hento savunhaju.
Juhani odotti yläkerrassa. Hän ei näyttänyt miltään lehtikansien perustajalegendalta. Solmio roikkui auki, silmänaluset mustenivat.
– Kiitos, että tulit. Olen Juhani.
– Kaisa.
Hänen kädenpuristuksensa oli valju. – Sinut palkattiin syväsiivoukseen. Minun tyttäreni… Heillä on vaikeaa.
Kaisa katsoi häntä tarkasti. – Vain siivousta?
– Vain siivousta.
Juuri silloin jysähti. Oveen jysähti jokin. Joku kiljui käytävässä: – Taas uusi! Katsotaan selviääkö edes iltapalaan asti!
Juhani sulki silmänsä. Kaisa nosti reppunsa. – Aloitan alakerrasta.
Käytävä hiljeni, kun Kaisa astui ulos työhuoneesta. Kuusi tyttöä odotti häntä. Jokainen seisoi eri asennossa kuin taisteluun valmistautunut joukkue. Neljätoistavuotias Emma nojasi porraskaidetta vasten kädet ristissä. Yksitoistavuotias Sara piti ämpäriä, jossa lillui kirkkaanpunaista maalia. Kaksoset Aino ja Venla pyörittelivät koulusaksia sormissaan. Kahdeksanvuotias Sofia raahasi läpimärkää peittoa perässään. Viisivuotias Lotta rutisti rikkinäistä nallekarhua, josta puuttui toinen korva.
Jokainen katse oli kiinnittynyt Kaisaan.
Sara puhui ensin. – Eli… Sä olet numero kolmekymmentäkahdeksan?
Kaisa hymyili. – Riippuu. Kolmekymmentäkahdeksan mitä?
– Niitä aikuisia, jotka aina sanoo, etteivät pelkää. Ja sitten ne itkee ennen kuin kello on kymmenen.
Emma astui yhden portaan alemmas. – Sulle tulee ikävä kesken päivällisen.
Kaisa katseli rauhassa jokaisen kasvot. Hän ei nähnyt hemmoteltuja lapsia. Hän näki kuusi pikkutyttöä, jotka haastoivat taas yhtä aikuista jättämään heidät.
– En ole teidän lastenhoitaja. Minä tulin siivoamaan, hän sanoi.
Sara nosti maaliämpäriään. – Me kyllä likaamme sut.
– Sitten käyn uudestaan suihkussa ja jatkan.
Kaksoset vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä. Tätä reaktiota he eivät olleet odottaneet. Kaisa otti repustaan kumihanskat ja pienen muistikirjan.
– Siivoan ensin särkyneen lasin. Kukaan ei loukkaa itseään tänään, jos minä voin sille jotakin.
Emma nyrpisti otsaansa. – Et voi määräillä meitä.
– En määräilekään. Sanon vain, etten anna kenenkään astua lasinsirpaleisiin samalla kun tässä talossa leikitään taistelukenttää.
Hiljaisuus. Sitten Lotta kuiskasi: – Entä jos me huudetaan?
– Te olette huutaneet kahdeksantoista päivää. Seinät on likaiset, lattia on rikki, huutaminen ei tunnu kovin tehokkaalta keinoilta.
Aino päästi pienen töksähtävän naurun, ennen kuin Emma mulkaisi häntä.
Kaisa kyykistyi lasin ääreen. – Jos kerran vietämme iltapäivän yhdessä, haluaisin tietää teidän nimenne. En tykkää siivota ventovieraiden ympäröimänä.
Kukaan ei vastannut. Melkein kokonainen minuutti kului. Lopulta Lotta sanoi: – Mä oon Lotta.
Kaisa hymyili lämpimästi. – Hauska tavata, Lotta.
Yksi kerrallaan muut seurasivat perässä. – Sofia. – Aino. – Venla. – Sara. Ja viimeisenä Emma.
Kaisa toisti jokaisen nimen hitaasti. Huolellisesti. Kuin jokainen olisi tärkeä.
Ilmassa tapahtui jokin näkymätön muutos. Vain hiukan. Mutta riittävästi.
Juhani kurkisti käytävään, odottaen kaaosta. Sen sijaan hän näki Kaisan lakaisemassa lasia, ja tytöt seurasivat tätä hiljaa. Ei huutoa, ei kyyneleitä, ei lentäviä esineitä.
Hän tuijotti. – Kaikki kunnossa?
Sara vastasi vilkaisematta isäänsä. – Pysy poissa tästä.
Juhani jähmettyi.
Kaisa nousi seisomaan. – Herra Nieminen, tarvitsen astian teräville esineille. Ja jos odotatte minun jäävän, lopettakaa valehtelu. Hän katsoi Juhania tiukasti. – Tämä ei ole pelkkää siivousta.
Kaikki kuusi tytärtä kääntyivät samaan aikaan katsomaan isäänsä. Odottivat.
Juhani nielaisi. – Heidän äitinsä… Marja-Leena kuoli kahdeksantoista päivää sitten. En ole osannut löytää heihin yhteyttä sen jälkeen.
Lotta tiputti nallensa. Sofia tuijotti lattiaan. Kaksoset siirtyivät vaistomaisesti lähemmäs toisiaan. Emma nousi hitaasti seisomaan.
– Ethän sä koskaan osannutkaan, hän sanoi.
Käytävän täytti hiljaisuus. Juhani astui automaattisesti askeleen eteenpäin. Emma kurotti hupparinsa taskuun. Hän veti esiin vanhan matkapuhelimen. Pidellessään sitä isänsä edessä hän sanoi:
– Selitä nämä.
Juhani kalpeni välittömästi.
Emman ääni oli rauhallinen. Melkein pelottavan rauhallinen. – Älä teeskentele. Me tiedetään jo.
Sara pyyhki raivoissaan kyyneleet poskiltaan. – Äiti ei kuollut siksi, että oli sairas. Se kuoli särkynytsydämisenä. Sun takiasi.
– Ei se ole totta, Juhani kuiskasi.
Emma avasi puhelimen. – Selitä sitten.
Hän selasi viestejä, joita äiti oli lähettänyt siskolleen Sarille. ”En jaksa enää.” ”Häntä ei koskaan ole kotona.” ”Tytöt kysyvät koko ajan, missä isi on.” ”Hän lupasi muuttua.” ”Työ voittaa aina.”
Juhani sulki silmänsä. – Sari on teidän tätinne.
– Tiedän, Emman käsi tärisi. – Mutta se ei muuta mitä äiti kirjoitti.
Saran ääni kohosi. – Sä jätit meidät. Sä jätit hänet.
– Minä yritin elättää, Juhani kuiskasi.
– Sinä yritit paeta, Emma vastasi. Sitten hän sanoi lauseen, jota Juhani ei unohtaisi koskaan. – Sinä päivänä kun äiti ei enää saanut henkeä… me soitimme sulle kaksitoista kertaa. Kaksitoista. Tiedätkö, kuinka monta puhelua tarvitaan, ennen kuin pieni tyttö ymmärtää, ettei ole tärkeä?
Juhanin polvet melkein pettivät. – Olin Tukholmassa. Neuvottelussa.
Emma nauroi katkerasti. – Onneksi olkoon. Toivottavasti neuvottelu korvasi äidin viimeisen hyvän päivän.
Kukaan ei puhunut. Kaisa ymmärsi vihdoin. Rikkinäiset huonekalut, palaneet verhot, hyökkäykset, loputon kaaos. Mikään ei ollut alkanut siitä, että kuusi tyttöä oli hemmoteltu. Kaikki oli alkanut siitä, että kuusi surevaa tytärtä oli löytänyt raivon ennen kuin oli oppinut suremaan.
Juhani lysähti portaikkoon istumaan. – Minä maksoin kaikki hoidot. Parhaat erikoislääkärit. Parhaat sairaalat.
Sara katsoi häntä suoraan. – Äiti ei tarvinnut pelkkiä lääkäreitä. Se tarvitsi miehensä.
Se mursi Juhania. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän lakkasi piiloutumasta rahan taakse.
– Luulin, että mitä enemmän ansaitsen, sitä enemmän rakastan. Että kaiken tarjoaminen tekee minusta hyvän isän. Olin väärässä. En pystynyt katsomaan, kun vaimoni katosi. Minä piilouduin työhön, koska oli helpompaa kuin nähdä rakastamansa ihmisen kuolema. Olin pelkuri.
Emma tuijotti häntä. Hän oli odottanut selityksiä, vihaa, rangaistusta. Ei rehellisyyttä.
Sitten Emma avasi puhelimesta toisen kansion. – Me löydettiin myös kuvia.
Hän ojensi puhelimen isälleen. Kuvia, jotka oli otettu kadun toiselta puolelta. Juhani astumassa ravintolaan Sarin kanssa. Juhani halaamassa Saria sairaalan ulkopuolella. Juhani auttamassa Saria katumaasturiin.
Sara kuiskasi: – Äiti säästi ne. Se luuli, että sä olit yhteen tätin kanssa.
– Mitä? Juhanin vastaus tuli välittömästi. – Ei. Ei koskaan.
Emma laittoi kädet puuskaan. – Kätevää.
Kaisa astui varovasti esiin. – Onko Sari elossa? Juhani nyökkäsi. – On.
– Soittakaa hänelle. Nyt.
Kaikki kääntyivät Kaisaan päin. Emma kysyi: – Miksi?
– Siksi, että perheet hajoavat, kun ne rakentavat elämänsä puolikkaiden totuuksien ympärille. Jos aiotaan saada selville totuus, selvitetään se kokonaan.
Juhanin kädet tärisivät, kun hän valitsi numeron. Kaiutin. Kolme piippausta. Sari vastasi.
– Juhani?
Emma puhui ensin. – Sari-täti. Me kaikki ollaan tässä.
Pitkä hiljaisuus. Sitten Sari henkäisi. – Mietinkin, milloin tämä päivä tulee.
Juhani rypisti otsaansa. – Mitä tarkoitat?
Sari vastasi pehmeästi. – Marja-Leena pyysi minua odottamaan. Mutta luulen, että te olette kärsineet tarpeeksi.
Emman vatsaa puristi. – Mistä sä puhut?
Sari paljasti totuuden. – Teidän äitinne ei itkenyt siksi, että isänne olisi rakastanut minua. Hän itki, koska tiesi kuolevansa. Ja häntä kauhistutti, että te syyttäisitte isäänne ikuisesti.
Kukaan ei hengittänyt.
– Ne kuvat? Saran ääni särkyi.
– Me tapasimme järjestääksemme lääketieteellisiä papereita. Huoltajuusasiakirjoja. Vakuutuksia. Kirjeitä. Teidän isänne ei pystynyt tekemään sitä yksin. Hän ei pettänyt äitiänne. En minäkään.
Emma laski puhelimen hitaasti kädestään. Kaikki, mihin hän oli uskonut, alkoi murtua.
– Mutta ne viestit…, hän aloitti.
– Ne olivat todellisia, Sari ei kieltänyt. – Marja-Leena tunsi itsensä hylätyksi. Hän oli usein yksinäinen. Molemmat asiat voivat olla totta. Isänne petti häntä emotionaalisesti, muttei uskottomuudella.
Juhani itki hiljaa. Ei siksi, että hänet oli puhdistettu, vaan siksi, että hänen epäonnistumisensa oli viimein nimetty rehellisesti. Ilman selityksiä, ilman valheita.
Sari jatkoi: – Marja-Leena jätti jotain. Kirjeen. Hän käski tuoda sen vasta, kun kaikki lakkaisivat käyttämästä hänen muistoaan aseena. Olin tulossa huomenna. Tulen tänään.
Tunnin kuluttua hän saapui. Keltainen kulunut kirjekuori kädessään. Kukaan ei puhunut. Sari ojensi sen Emmalle.
– Äitinne halusi, että luette.
Emma avasi paperit. Tutun käsialan nähdessään Lotta purskahti itkuun.
Emma alkoi lukea.
”Rakkaat tyttäreni,
jos te luette tätä, se tarkoittaa, että kehoni viimein antoi periksi. Mutta minun rakkauteni ei anna koskaan.
Älkää, pyydän, tehkö minun menettämisestäni teidän toistenne menettämistä.
Teidän isänne tulee pettämään teitä. Hän petti minutkin. Mutta pettymys ei ole sama kuin rakkauden puuttuminen. Hän rakastaa teitä. Hän vain unohti, että ihmiset tarvitsevat aikaa enemmän kuin tavaraa.”
Emman ääni sortui. Sara otti kirjeen.
”Jos te tulette vihaisiksi, sanokaa se. Jos haluatte tuhota jotain, repikää paperia. Älkää toisianne.
Jos isänne lakkaa kuuntelemasta, istuttakaa hänet alas. Pakottakaa hänet kuulemaan. Mutta älkää juosko pakoon rakkautta. Rakkaus sattuu. Se ei tee siitä arvotonta.”
Juhani hautasi kasvot käsiinsä. Lotta lähestyi häntä hitaasti, kantoi rikkinäistä nalleaan.
– Isi? Rakastitko sä oikeasti äitiä?
Juhani polvistui Lotan tasolle. – Enemmän kuin koskaan osasin näyttää.
– Entä meitä?
Hän tarttui pieniin käsiin hellästi. – Enemmän kuin jokaista yhtiötä. Enemmän kuin jokaista euroa. Enemmän kuin kaikkia niitä neuvotteluja, jotka valitsin teidän sijastanne.
Emma seisoi yhä kauempana. – En anna anteeksi. En tänään.
Juhani nyökkäsi. – En pyydäkään. Minä ansaitsen sen. Yksi päivä kerrallaan.
Emma uskoi häntä. Ei kokonaan, mutta tarpeeksi. Hän jäi. Se oli edistystä.
Kaisa puhui lopulta. – Uusia lastenhoitajia ei enää tule.
Juhani vastasi: – Ei. Mutta tänne tulee terapiaa. Perheterapiaa. Yksilöterapiaa. Oikeita keskusteluja. Ja sääntöjä. Suru selittää toisen satuttamista, muttei koskaan oikeuta sitä.
Sara katsoi Kaisaa. – Eli… sä et ole meidän uusi lastenhoitaja?
Kaisa hymyili. – En. Olen se nainen, joka tuli siivoamaan. Ja löysi vahingossa isomman sotkun kuin likaiset lattiat.
Ensimmäistä kertaa Marja-Leenan hautajaisten jälkeen… Venla nauroi. Heikko, lyhyt, hauras. Mutta kiistaton ääni.
Siltä illalta kartano ei vielä ollut puhdas. Roskapussit olivat jonossa käytävällä. Maalitahrat koristivat kalliita mattoja. Tussipiirrokset peittivät seiniä. Paranemista ei tapahtunut yhdessä yössä. Eikä siivousta.
Mutta ruokailuhuoneen seinälle ilmestyi jotain, mitä siellä ei ollut ennen. Yksi paperiarkki. Sen yläreunaan Kaisa oli kirjoittanut:
ASIOITA, JOITA ÄITI EI IKINÄ HALUAISI MEIDÄN UNOHTAVAN
Lotta lisäsi siihen ensimmäisen muiston: Hän harjasi meidän hiuksia, vaikka oli itse väsynyt.
Sofia kirjoitti: Se lauloi ihan kamalasti… mutta aina hymyili laulaessaan.
Aino ja Venla jakoivat lauseen: Se antoi meidän nukkua yhdessä ukkosella, koska tiesi, että meitä pelotti.
Sara tuijotti paperia pitkään, ennen kuin kirjoitti: Hän ei koskaan halunnut meidän vihaavan.
Vain Emma odotti. Kaikki katsoivat häntä. Kului useampi minuutti. Lopulta hän lisäsi viimeisen lauseen.
Totuus ei aina mahdu yhden ihmisen tuskan sisälle.
Juhani luki sanat. Sitten hän itki avoimesti. Ei työhuoneen oven takana. Ei äänettömästi tyhjissä käytävissä. Tytärtensä edessä.
Seuraavana aamuna hän perui neljätoista palaveria. Irtisanoutui kolmesta yrityshallituksesta. Myi yhden katumaastureistaan. Tyhjensi kolmannen kerroksen työhuoneen, jonka uumeniin oli piiloutunut vuosia.
Viikossa siitä tuli perhehuone. Lautapelit korvasivat neuvottelupöydät. Kirjat korvasivat tulosraportit. Valokuvat korvasivat osakemarkkinoiden seurantalaitteet.
Bisnesmaailma huomasi heti. Toimittajat kysyivät, miksi Tampereen kultainen IT-yrittäjä katosi konferensseista. Sijoittajat levittivät huhuja. Kilpailijat ennustivat tuhoa.
He olivat väärässä. Juhani ei kadonnut. Hän ilmestyi vihdoin sinne, missä häntä oli aina tarvittu. Omaan kotiinsa.
Kaisa jatkoi käymistä kolme kertaa viikossa. Ei koskaan lastenhoitajana, ei koskaan sijaisäitinä. Yksinkertaisesti luotettavana aikuisena, joka kuunteli ennen kuin puhui. Joka muistutti, että rikkinäiset perheet korjataan kiusallisilla rehellisyyksillä, ei täydellisillä kulisseilla.
Tytöt muuttuivat hitaasti. Huuto muuttui keskusteluiksi. Tuho kyyneleiksi. Hiljaisuus kysymyksiksi.
Emma alkoi lopulta puhua isälleen. Ei lämpimästi, ei helposti. Luottamus rakentui yksi lause kerrallaan. Yksi yhteinen päivällinen, yksi terapiakerta, yksi anteeksipyyntö. Yksi tavallinen iltapäivä toisensa perään.
Vuosia myöhemmin Juhani sanoi usein, ettei mikään kauppakorkeakoulu, hallitus eikä miljardien arvoinen yritys ollut opettanut hänelle sitä, minkä hän oppi liian myöhään. Kartano voi olla täynnä korvaamattoman arvokasta tavaraa ja silti tuntua hylätyltä. Lapset eivät koskaan syökse kaaokseen tuhonhalusta. Joskus he repivät kaiken ympäriltään, koska he toivovat epätoivoisesti, että yhden kerran joku heidän rakastamansa ihminen vihdoin pudottaisi kaiken… ja juoksisi heitä kohti, poispäin kääntymisen sijaan.
