Mika nipisti nenänvarttaan. Näyttö hehkui päivystyshuoneen hämärässä, ja numerot sen ruudulla eivät jättäneet tilaa tulkinnoille. Viikko. Ehkä. Hän ei ollut halunnut sanoa sitä ääneen.
— Viikko, Eero? — vanhan miehen ääni oli tyyni, melkein utelias.
— Viikko, — Mika toisti ja vihasi itseään tavasta, jolla hänen äänensä murtui viimeisellä tavulla. Lääkärin takki tuntui yhtäkkiä liian raskaalta.
Elias-setä, seitsemänkymmentäkolme, pörröiset kulmakarvat ja pysyvä piipputupakan tuoksu villapaidan hihoissa. Hän istui tutkimuspöydällä ja sovitti vanhoja saappaitaan, jotka olivat nähneet parikymmentä talvea. Nilkkojen kohdalta nahka oli repeytynyt ja paikattu siististi, ompeleella, jonka näki tehneen miehen itsensä.
— No, ei mahda mitään, — Elias sanoi ja taputti polviaan. — Ei se numeroita kysele, kuolema.
Mika käänsi katseensa ikkunaan. Nurmikolla satoi lunta, ensimmäistä lunta sitten viime vuoden, ja vasten ikkunalasia se näytti maailmalta, jota joku pudisteli kuin vanhaa höyhenpeittoa. Pölyä ja valoa.
— Onko teillä ketään? — hän kysyi. — Perhettä, sukulaisia, jonkun numeron…
— Ei, — Elias pudisti päätään. Sitten hän hymyili ja nousi. — Asunto on vuokralla. Posti tulee laatikkoon, mutta se on enimmäkseen mainoksia. Ei hätää, poika.
Hän taputti Mikaa olalle ja lähti käytävään. Askeleet, pehmeät ja epätasaiset, katosivat kohti ulko-ovea. Mika seisoi yksin huoneessa ja kuunteli, kun liukuovet aukesivat ja sulkeutuivat.
Numeroita. Aina vain numeroita.
Kun hän kymmenen minuuttia myöhemmin juoksi ulos parkkipaikalle, Elias istui linja-autopysäkin katoksen alla, kädet taskuissa. Lunta oli enemmän. Se takertui vanhuksen kaulahuiviin ja kasteli sen.
— Tulkaa meille, — Mika sanoi ja pysähtyi hengästyneenä. — Edes pariksi päiväksi. Menkäämme yhdessä. Vaimoni…
— Ei tarvitse, — Elias aloitti.
— Tulkaa.
Hiljaisuus. Bussi kääntyi risteyksestä ja valui pysäkin ohi märkänä ja likaisena.
— Onko teillä kahvia? — Elias kysyi sitten. — Ihan tavallista Juhla Mokaa?
Luminen Tampere kutistui heidän ympärillään. Mika asui vaimonsa Saaran kanssa kaksiossa Nekalassa. Huoneiston ikkunoista näkyi sisäpiha ja roskakatos, ja olohuoneessa haisi aina kuivumassa olevalta pyykiltä, koska tila oli pieni ja elämä ahdasta.
Kun he astuivat sisään, Saara seisoi hellan ääressä. Padassa kupli hernekeitto. Pöydällä lojui leipäpussi ja avoin maitotölkki, jonka joku kissan maailmankatsomuksesta oleva eläin oli nuollut päältä. Kissa oli oranssi, karvanlähtöaikaan ja nimeltään Pepe.
— Tämä on Elias, — Mika sanoi ja riisui takkiaan. — Hän on… no, meistä tuli tuttuja. Hän asuu meillä hetken.
Saara katsoi vanhusta, sitten miestään. Sitten hän nyökkäsi ja alkoi kaivaa kaapista kolmatta lautasta.
— Meillä on patja varastossa, — hän sanoi. — Pepe voi nukkua eteisessä. Ei siellä kukaan kävele.
— Ei teidän tarvitse… — Elias yritti taas.
Mutta Saara oli jo kantanut patjan ja levittänyt sen olohuoneen nurkkaan, vanhan kirjahyllyn viereen. Samana iltana he söivät keittoa ja kuuntelivat, kun ikkunaa vasten rapisi märkä lumi.
Päivät kuluivat.
Viikko tuli ja meni.
Elias oli yhä elossa.
Hän istui olohuoneessa Pepen kanssa ja katsoi televisiota, lähinnä vanhoja mustavalkoisia elokuvia, joissa naiset itkivät ja miehet polttivat savukkeita silmät kovina. Saara otti vapaata töistä — hoitovapaaksi hän sitä nimitti, vaikka lapsia ei ollut, ja toimiston esimies nosti kulmakarvojaan mutta ei sanonut mitään.
Aamuisin he kävelivät Kauppiin. Elias tukeutui kävelykeppiin ja pysähtyi usein katsomaan puiden runkoja.
— Koivut, — hän sanoi kerran. — Ne kasvavat hitaasti. Sitten yhtenä päivänä niitä ei ole, mutta niiden tilalle tulee jotain muuta.
— Mitä? — Saara kysyi.
— En ole vielä nähnyt, — Elias sanoi ja hymyili arvoituksellisesti.
Mika tarkisti tuloksia uudestaan. Ja uudestaan. Arvot eivät muuttuneet, mutta potilas eli. Se ei tuntunut mahdolliselta.
— Ehkä arviot olivat väärät, — hän mutisi kerran keittiön pöydän ääressä.
Saara istui vastapäätä ja silitti Pepen korvia.
— Tai sitten hän vain elää, — hän sanoi. — Anna hänen elää. Älä mene sörkkimään.
Viides viikko.
Kevät lehahti Tampereen ylle kuin märkä rätti. Katuojissa juoksi likaista vettä, ja sisäpihan parkkipaikalta paljastui talven alta unohtunut sandaali.
Saara matkusti kävelykadun läpi tullessaan töistä, kun huomasi bussipysäkin luona märän pahvilaatikon. Se liikkui. Nainen pysähtyi ja nosti reunaa. Kuusi silmäparia tuijotti takaisin — pentuja, ehkä viisi viikkoa, ehkä ei sitäkään.
Hän seisoi siinä seitsemän minuuttia.
Sitten hän otti takkinsa pois, vuorasi laatikon sillä ja nosti sen syliinsä.
Mika näki hänet ikkunasta. Saara käveli pihan poikki lumiset kengät litisten, hiukset hapsottamassa, ja jokin hänen ilmeessään sai Mikan sydämen puristamaan.
— Ei, — Mika kuiskasi. — Ei helkkari.
Hän avasi oven ennen kuin Saara ehti soittaa ovikelloa.
— Meillä ei ole tilaa. Meillä ei…
— Mihin minä ne olisin jättänyt? — Saaran ääni oli hiljainen. — Parkkipaikalle? Roskakatokseen? Ne olisivat kuolleet.
Mika katsoi laatikkopinoa. Se haisi märältä turkilta ja märältä pahvilta. Joku pennuista haukotteli ja paljasti vaaleanpunaisen kitalakensa.
— Yksi, — hän sanoi. — Yksi. Loput myyntiin, heti.
— Kaksi, — Saara sanoi. — Ne ovat sisaruksia.
— Saara…
Elias ilmestyi olohuoneesta Pepe sylissään. Hän katsoi laatikoita pitkään ja tarkasti, kuin asiakirjaa.
— Minä hoidan ne ulkoilutuksen, — hän sanoi. — Aamulla ja illalla. Te olette töissä, minä olen kotona. Me pärjätään.
Mika painoi otsansa ovenkarmiin.
— Meillä on kaksi huonetta, — hän sanoi. — Kaksi. Ja kohta meitä on kolme ihmistä, yksi kissa ja kaksi…
— Roni ja Riku, — sanoi Saara.
Neljä viikkoa myöhemmin Roni ja Riku kasvoivat. Ne olivat sekarotuisia, mustia ja pitkäjalkaisia, ja niiden korvat lerputtivat eri suuntiin kuin eksyneet purjeet. Ne pureskelivat eteisen maton nurjalta puolelta, varastivat Mikan sukat ja haukkuivat vastaantuleville koirille niin intohimoisesti, että naapurit koputtelivat seinään.
Elias hoiti ne.
Hän oli muuttunut — omituisella tavalla. Ryhti ei ollut enää niin lysyssä. Silmät olivat kirkkaammat. Hän nauroi kevyemmin ja nukkui paremmin, ja herätessään hän meni heti eteiseen, missä Roni ja Riku odottivat häntä jo kierien ja huitoen hännillään ilmaan näkymättömiä sanoja.
— Vanhuus on sairaus, — Elias sanoi kerran Saaralle, kun he seisoivat puistossa ja katselivat koirien juoksua. — Mutta ei niin vakava. Se on kuin hidas juna. Joskus se pysähtyy asemalle odottamatta.
— Mitä sitten? — Saara kysyi.
— Sitten noustaan kyydistä.
Koirat olivat tulleet jäädäkseen, sen kaikki tiesivät. Roni kasvoi liian nopeasti ja söi kolme kertaa päivässä. Riku pienempi ja ovelampi oppi avaamaan jääkaapin oven kuonollaan, ja joku ilta koko maitolitra katosi.
— Me tarvitaan isompi asunto, — Mika sanoi lauantaina aamupalapöydässä.
— Me tarvitaan rahaa isompaan asuntoon, — Saara vastasi.
Se oli totta. Heillä ei ollut säästöjä. Mikan palkka lääkäriaseman päivystyksestä riitti juuri vuokraan ja heidän elämäänsä, mutta ei mihinkään muuhun. Saaran hoitajan liksa oli pienempi. Joskus he laskivat kolikoita keittiön laatikossa ja vaikenivat.
Elias kuunteli heitä ja mutusteli ruisleipää.
Hän lähti seuraavana aamuna tavallista aikaisemmin. Sanoi menevänsä Kauppiin — oli nähnyt haahkan, sellaisen muuttolinnun, jota ei ollut nähnyt vuosiin. Ulko-ovi kolahti kiinni.
Eikä hän tullut takaisin.
Illalla Saara soitti Mikan päivystykseen.
— Mika? Elias ei ole tullut kotiin. Olen odottanut kahdeksaan. Puistossa ei näkynyt. Ajattelin soittaa sairaalalle.
He soittivat kaikkialle. Poliisille. Hätäkeskukseen. Sairaalan päivystykseen ja toiseen ja kolmanteen. Elias-setää ei löytynyt.
Kului kaksi päivää.
Sitten viikko.
Pepestä tuli levoton ja se naukui öisin eteisen ovella. Roni ja Riku haistoivat kaikki vanhuksen vaatteet ja katselivat omistajiaan surullisin, pyörein silmin, kuin olisivat halunneet sanoa: miksi ette etsi enemmän?
Kuukausi.
Postilaatikossa oli laskuja ja mainoksia ja lehtitilaus, jota kukaan ei ollut tehnyt. Ja eräänä keskiviikkoaamuna paksu keltainen kirjekuori, jossa luki musteella ja kauniilla käsialalla: Mika ja Saara Järvinen.
Sisällä oli kutsu.
Asianajotoimisto Mäkelä & Kumppanit, Hämeenkatu 17, kolmas kerros. Saapua torstaina kello 10.
Asianajaja Mäkelä oli pyöreäposkinen mies, jolla oli kultasankaiset silmälasit ja tapa hengittää nenän kautta kuin pieni palkeet. Hän ojensi heille avaimen. Se oli painava, vanhanmallinen, ja sen varteen oli kaiverrettu talon numero.
— Testamentin mukaan, — asianajaja sanoi, — kiinteistö siirtyy teille molemmille. Osoite on täällä.
Hän liu'utti pöydän yli valokuvan. Siinä oli iso keltainen puutalo, jossa oli torni ja lasikuisti. Vanhat vaahterat varjostivat pihaa. Jossain kuvitteellisessa tuulessa niiden lehdet liikahtivat.
— Odottakaa, — Saara sanoi. — Mitä testamenttia?
— Eljas August Kuusiston testamenttia. Hän jätti omaisuutensa teille. Talo on ollut Kuusiston suvulla vuodesta yhdeksäntoista-nolla-kaksi. Isä ja isoisä asuivat siellä. Hän oli viimeinen.
— Ei kai hän ole… — Mikan ääni katkesi.
— Kuollut? — asianajaja nyökkäsi. — Valitettavasti kyllä. Saimme tiedon viime viikolla. Hän oli hoitokodissa Jyväskylässä, hyvin lyhyen aikaa. Oli kuulemma sanonut, että "vanha sydän oli palvellut loppuun". — Hän piti tauon. — Hänet tuhkattiin. Toiveena oli, ettei hautajaisia pidetä. Ymmärsin, että hän piti tärkeämpänä sitä, mikä jäi tehtäväksi.
Saara painoi käden suulleen.
Taksi toi heidät Pyynikille, pitkälle hiekkakadulle, jonka päässä talo seisoi kuin satu.
Se oli juuri sellainen kuin valokuvassa — mutta paikalla se oli elävä. Ikkunaluukut roikkuivat tottumattomina. Katon alla kiemurteli köynnös ja sadevesikourussa iti pieni koivu.
Avain sopi lukkoon.
Eteisessä tuoksui pöly ja vanha terva. Lattialla oli matto, punainen, haalistunut. Portaikon yläpäässä valo siivilöityi pyöreästä ikkunasta.
Saara käveli ikkunaan ja katsoi ulos. Nurmikko oli pitkä. Pensasaitaa ei ollut leikattu vuosiin. Perällä seisoi vanha omenapuu, jonka oksilla riippui edellissyksyn hedelmiä, ruskeita ja pieniä.
Hän kääntyi katsoakseen Mikaa, mutta Mika piti jo kädessään avattua kirjekuorta. Kirje oli vedetty auki, ja Mikan silmät olivat lasittuneet.
— Mitä siinä lukee? — Saara kysyi.
Mika ojensi paperin.
Saara luki:
"Rakkaat Mika ja Saara,
Tämä talo on ollut minulle vain talo. Seinät. Ilmankiertoa. Nyt se saa olla teille koti.
Pepelle ikkunalauta auringonpuolella. Roni ja Riku tarvitsevat pihan. Luulen teidän löytävän sieltä tilaa juosta.
Ja teille — toivon, että teette tästä paikan, jossa on aina tilaa jollekin muulle.
Kiitos, että autoitte minua muistamaan, millaista on olla kotona.
Elias."
Käytävässä rahisi. Jokin putosi ullakolla — ehkä hiiri, ehkä pelkkä talon hengähdys.
Saara nosti katseensa kirjeestä ja katsoi Mikaan.
— Sinä tiesitkö? — Mika kysyi. — Että hänellä…
— En, — Saara kuiskasi. — En tiennyt.
Mutta hänen silmänsä olivat täynnä vastausta, jota kumpikaan ei vielä osannut pukea sanoiksi.
Ikkunan takana piha odotti. Se oli villiintynyt ja kaunis, valmis muuttumaan joksikin, mitä he eivät vielä olleet nähneet. Omenapuun oksalla istui varis ja odotti, kunnes lumi suli ja multa alkoi hengittää.
